Välitilinpäätös…

Ensi lauantaina juostava Hämeenlinnan kaupunkimaraton sysäsi liikkeelle ajatusketjun, josta muotoutui lopulta jonkinlainen sunnuntaihölkkääjän välitilinpäätös…

Se hetki, kun ajatusketju sai alkunsa…

Hämeenlinnan kaupunkimaraton on minulle juoksutapahtumana erityisen merkityksellinen kahdesta syystä. Ensinnäkin olen nuoruuteni viettänyt ja aikuisuuteen kasvanut Hämeenlinnassa. Kaupunkimaratonin reitti tarjoaa siis minulle runsain määrin nostalgiaa ja nuoruusmuistoja. Väistämättä tulee mieleen Vanajaveden rannalla hölkätessä ensimmäiset teinivuosien pussikaljat ja ihastukset. Toki, aikakauteen liittyy asiaan kuuluvasti ripaus teiniangstia mutta kaiken kaikkiaan hauskoja nuoruusmuistoja.

Toisekseen Hämeenlinnassa hölkkäsin ihan ensimmäisen puolikkaani ikinä kesällä 2016. Hölkkäämisen olin aloittanut tammikuussa 2016 ihan ”puhtaalta pöydältä” eli koskaan aikaisemmin elämässäni en ollut hölkännyt. Toki, urheilua olin harrastanut jo vuosia ryhmäliikuntatuntien ja kävelyn merkeissä. Elämäni ensimmäisen puolikkaan hölköttelin aikaan 2:30 ja joitakin sekunteja päälle. 17-18 kilometrin kohdalla reitti kulki terassin ohitse ja koska päivä oli aurinkoinen ja lämmin, oli terassille kertynyt melkoinen joukko väkeä. Terassin ohittaessani sain asiaan kuuluvaa kannustusta: ”Hyvin menee. Jaksaa, jaksaa, jokainen juoksee omaa juoksuaan…” Olin niin fiiliksissä siitä, että edelleen tässä kohtaa matkaa taitoin, että ymmärsin vasta paljon myöhemmin, mistä tuo kannustus oikeastaan kertoi 😊

Ekalla puolikkaalla ikinä Hämeenlinnassa kesällä 2016…

Minä todellakin juoksin omaa juoksuani, sillä lähes kaikki tapahtumaan osallistujat olivat menneet menojaan jo aika päiviä sitten. Isommissa juoksutapahtumissa maaliin tulee väkeä vielä aika paljonkin tuon 2:30 jälkeenkin mutta Hämeenlinnassa olin kyllä ihan suvereenisti viimeisten joukossa. Ei haitannut, olin tästä huolimatta varsin tyytyväinen itseeni. Ensimmäinen puolikas oli hölkätty läpi ja maaliin tulin hyvin voivana ja hyvän tuulisena. Kaiken kaikkiaan ensimmäinen juoksutapahtumani ikinä oli hieno kokemus, joka motivoi jatkamaan hölkkäharrastusta entistä tavoitteellisemmin.

Kesällä 2017 suuntasin jälleen Hämeenlinnan kaupunkimaratonille ja matka oli tuo samainen puolikas. Päivä oli helteinen. En ole laisinkaan parhaimmillani kuumalla kelillä ja niinpä kotoa lähtiessä minulla ei ollut muita tavoitteita, kuin selvitä omin jaloin maaliin. Huoltojoukoiksi olin saanut puhutettua pikkuveljeni, joka kysyi lähdössä: ”Osaatko yhtään arvioida, mihin aikaan mun kannattais olla sua vastassa maalialueella?” En vielä tänä päivänäkään osaa selittää, mistä vakaa päätökseni juuri siinä hetkessä syntyi mutta vastasin hänelle käyttäväni reitillä aikaa 2:15. Aika tarkkaan pysyin päätöksessäni, maaliviivan ylitin ajassa 2:14 ja joitakin sekunteja päälle. Hyvä suoritus helteisessä säässä omaan kuntotasooni nähden ja aika parani edellisvuodesta 15 minuuttia.

Omalta kohdalta täydellisesti onnistuneen juoksutapahtuman jälkimainingeissa kesällä 2017…

Kesällä 2018 päätin skipata Hämeenlinnan (virhe) ja asettaa päätavoitteekseni Tallinnan maratonin puolikkaan. Tarkoitus oli tietenkin omaa ennätystä puolikkaalla parantaa. Valitettavasti sairastuin aivan ”jäätävään” flunssaan juuri ennen Tallinnan reissua. Niinpä Tallinnassa vierailin lopulta kisaturistin ominaisuudessa. Vuoden 2018 osalta jäi virallinen tulos puolikkaalta siis vain haaveeksi. Tätä en jäänyt kuitenkaan sen enempää harmittelemaan ja loppusyksyn treenit sujuivat suunnitelmien mukaan ja askel tuntui eteenpäin vievältä ja kevyeltä (syksy on itselleni aina vuodesta se paras aika treenata). Kaikki kiva kuitenkin loppuu aikanaan… Omat hyvin sujuneet treenini keskeytti melkoisen ”kipakka” välilevyn pullistuma ja tähän vielä päälle onnistuin murtamaan varpaani. Näin ollen kevät 2019 menikin pitkälti selkää kuntouttaessa eli reilut kolme kuukautta vesijuoksun parissa.

Odottavissa tunnelmissa Helsingissä toukokuussa 2019…

Tätä taustaa vasten toukokuussa 2019 Helsinki City Running Dayn puolikkaalle ei nyt hirveästi kannattanut odotuksia ja tavoitteita ”ladata”. Tapahtuman hölköttelin läpi ajassa 2:30 ja joitakin sekunteja päälle eli ajan suhteen olin palannut lähtöruutuun kesän 2016 suoritustasolle. Useimmiten ainakin positiivisena ihmisenä, ymmärrän kyllä, että selkäongelmien jälkeen oli ihan hyvä suoritus jo ylipäätään se, että kykenin tuon puolikkaan hölkkäämään. Sitä paitsi omaksi iloksenihan minä tätä teen mutta toisaalta aina ne onnistumiset (jotka nyt antavat odottaa itseään) tuovat kuitenkin harjoitteluun lisää motivaatiota.

Helsinki City Runnin Dayn jälkeen olen onnistunut omasta mielestäni treenaamaan ahkerasti, monipuolisesti ja jopa suhteellisen järkevästi. Nähtäväksi jää, mihin tämä riittää lauantaina Hämeenlinnassa… Olipa tulos mikä tahansa (tai ei tulosta ollenkaan), en ole pettynyt. Olen kuitenkin lopulta sitä mieltä, että yrittänyttä ei laiteta. Toisaalta tiedän, että pienikin parannus tuohon 2:30 aikaan, toisi tullessaan edes jonkinlaista uskoa siihen omaan tekemiseen ja mahdollisuuksiin kehittyä lajin parissa…

Näillä mietteillä kohti Hämeenlinnan kaupunkimaratonin puolikasta 🙂

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Please follow and like us:

Kriisistä ratkaisuun…

Miten olen päätynyt tähän tilanteeseen, haaveilen maratonin juoksemisesta… 42,195 kilometriä tuntuu vaan aika pitkältä matkalta. Toisaalta kolme vuotta takaperin kymppikin tuntui ihan mahdottoman pitkältä matkalta juosta… Onko kaikki siis vain suhteellista?

Kouluaikoina liikunnan numeroni oli aina seitsemän, ihan parhaassa tapauksessa joku vuosi saatoin yltää arvosana-asteikolla jopa kahdeksaiseen. Yläasteen seitsemännellä luokalla (Tämä tapahtui siis joskus 1990-luvun alussa) koko ikäryhmän piti juosta tuo ”kammoksuttu” 1500 metriä. Koska arkiliikunta oli jo tuolloin varsin suuresti mukana elämässäni, olin ilmeisesti onnistunut sen avulla jonkinmoisen peruskunnon itselleni kehittämään, sillä suureksi yllätyksekseni (ja monen muunkin yllätykseksi) pärjäsin matkalla melko hyvin. Liikunnan opettajani oli jopa sitä mieltä, että minun pitäisi osallistua koulujen välisiin maastojuoksukilpailuihin. En suostunut kilpailuihin osallistumaan, liikunnan numerooni (siihen tuttuun ja turvalliseen seitsikkoon) kuulemma vaikutti kyseisenä vuonna vahvasti heikko motivaationi 😊

Gotlannin ympäripyöräilyllä, joskus kauan sitten…

Kouluaikojen jälkeen harrastin liikuntaa melko aktiivisesti, lajeina vaeltaminen ja erilaiset ryhmäliikuntatunnit. Juokseminen tai hölkkääminen ei lajivalikoimaani kuulunut, kunnes päätin kolme vuotta sitten parantaa orastavan neljänkympin kriisini aloittamalla juoksuharrastuksen. Oikeastaan en päättänyt aloittaa juoksuharrastusta vaan palkkasin itselleni personal trainerin. Hänen aloitteestaan päädyin kokeilemaan juoksemista.

Olen aina ollut ulkoilmaihminen ja ehkä tämän vuoksi juoksu tuntui ensimmäisen alkukankeuden jälkeen melko luontevalta tavalta liikkua. Ensimmäinen tavoitteeni oli kolmen kuukauden harjoittelun jälkeen juosta 10 km.

Eihän se aina ihan helppoakaan ollut. Mieleeni on jäänyt marraskuinen, pimeä ja sateinen ilta… Sinä iltana tuon 10 kilometrin juokseminen tuntui lähes mahdottomalta tavoitteelta. Jaloissa painoi, eikä juoksu kulkenut ja löysin itseni 7,5 kilometrin kohdalta ojan pientareelta istumasta, kun jalat eivät vaan vieneet eteenpäin. Harjoitteluun kuuluu tietenkin niin hyvät kuin huonotkin hetket. Tuo marraskuinen ilta oli ehdottomasti se, vähän heikompi hetki. Kuitenkin kolmen kuukauden kuluttua saavutin asettamani tavoitteen, jonka jälkeen mieleeni hiipi salakavalasti ajatus; Miksi juosta kymppiä kun voi juosta puolikastakin?

Tuumasta toimeen… Kesällä 2016 juoksin Hämeenlinnassa ensimmäisen puolikkaani. Aika ei päätä huimannut, kaksi ja puolituntinen reissuhan se oli mutta itselleni tärkeintä oli todistaa, että pystyn tuosta 21 kilometrin matkasta selviytymään. Tämän jälkeen olen juossut tapahtumissa muutamia puolikkaita ja aikaakin olen onnistunut useaan otteeseen parantamaan sekä osallistunut erilaisiin polkujuoksutapahtumiin.

Nyt mieleeni on salakavalasti hiipinyt ajatus; Miksi juosta puolikasta kun voi juosta täyttä matkaakin? Ajatus maratonin juoksemisesta on kutkuttava mutta toisaalta niin ”pelottava”, etten ole varma uskallanko sitä edes tavoitella. Ainakin tuota tavoitetta kohti treenaan, se uskaltaudunko koskaan kyseiselle matkalle, selvinnee aikanaan.

Äiti juoksee hitaasti mutta hyvin…

Tämä on siis minun juoksuharrastukseni tausta ja ensimmäinen blogikirjoitukseni. Juoksu tasostani kertoo suhteellisen kattavasti 7-vuotiaalta pojaltani viime vuonna saatu äitienpäiväkortti. Kortissa luki: Äiti on hyvä juoksemaan. Äiti juoksee hiljaa mutta hyvin 😊

Paraniko orastava neljänkympin kriisini. Kyllä kai, ainakaan en ehdi sitä nykyään kovin usein pohtia, kun juoksuharrastus vei mukanaan iloineen ja suruineen…

Please follow and like us: