Käykö kenellekään muulle koskaan näin…

Tunnustan, vuosien saatossa painoindeksini on päässyt hitaasti mutta varmasti ”hiipimään” lievästi ylipainon puolelle. Tekosyitä asialle on ihan turha ryhtyä keksimään. Tosiasia on se, että minä olen AINA ruoka-aikaan kotona, en yleensä KOSKAAN kieltäydy santsikierroksesta ja RAKASTAN yösyömistä. Lievälle ylipainolleni on siis varsin loooginen ja järkeenkäypä selitys. Yleensä en jaksa tätä asiaa kovastikaan murehtia mutta näin kesän ”korvalla” sain lisääntyvistä kiloistani ikävän muistutuksen, kun lähdin kaivamaan kaapin perukoilta talven jäljiltä kesävaatteita. Hups, useimmat vaatekappaleet olivat kutistuneet ihan itsestään talven aikana vaatekaapissa.

Tämä laittoi kyllä hieman miettimään asian todellista laitaa. Painoindeksini on sen sorttinen, että hyvin voisin pudottaa 10 kiloa ja olisin edelleen suhteellisen turvallisesti siellä normaalipainon vyöhykkeellä. Eikä painonpudotus varmastikaan olisi pois lihasmassasta, sillä kyllä tuossa vyötärönympärillä on jotain ihan muuta kuin lihasta 😊

Hups…

Motivoidakseni itseäni ”uuden kevyemmän elämän” aloittamiseen, lähdin etsimään verkosta tietoa siitä, miten pienempi elopaino vaikuttaa juoksuharrastukseen. Jonkin verran löysin tietoa aiheesta, lähinnä taulukoita, joiden avulla voi laskea, paljonko juoksuaika tietyllä matkalla paranee painonpudotuksen myötä.

Olisin kuitenkin toivonut löytäväni jonkun ”elämänmakuisen” tarinan aiheesta. Henkilökohtaisen kokemuksen siitä, miten hienolta juoksun harrastaminen tuntuu kevyempänä ihmisenä. Tällaista tarinaa en verkosta äkkiseltään löytänyt, sen sijaan löysin kyllä lukemattomia tarinoita siitä, kuinka juoksuharrastus on auttanut painonpudotuksessa. Omalla kohdallani tilanne on se, kuten jo aiemmin kerroin, että syön valitettavasti liikaa treenimääriini nähden ja tämä näkyy keskivartalon alueella eli liikuntaharrastuksesta huolimatta minulla on painonhallintaongelmia.

Olen suhteellisen aktiivinen liikkuja, treenaan 3-5 kertaa viikossa riippuen siitä, mitä muuta aktiviteettia viikolle kertyy ja tähän vielä päälle koiran kanssa lenkkeilyä ja melko runsas määrä arkiliikuntaa. Arjen aikatauluttamisen puitteissa treenin määrää on hankala lisätä. Niinpä ratkaisu asiaan on järkevämpi syöminen. Omalla kohdallani tämä siis tarkoittaa ehdottomasti ja aivan ensimmäiseksi annoskokojen pienentämistä. Sunnuntai-iltana lähdin siis kauppaan täynnä hyviä aikeita. Pääosa ostoksista tulikin haalittua hedelmä- ja vihannesosastolta. Aikeenani oli lisätä päivääni pieniä välipaloja ja syödä aiempaa kevyemmin lounaalla ja illallisella sekä tietenkin juoda vettä aiempaa enemmän. Näillä eväillä olin valmis maanantain ”koitokseen”.

Ei alkanut ihan suunnitellusti ”uusi kevyempi elämä”. Maanantain saldo: Kaikki, mitä yleensäkin syön päivän aikana + terveelliset välipalat siihen vielä päälle ja runsaasti sitruunavettä. Tarkoituksenani oli syödä lounaaksi salaattia mutta itsehillintäni petti klo 11.23, kun työpaikan ruokalasta kantautui nenääni juuri paistettujen silakkapihvien tuoksu…

Tunnustan tämänkin, tahdonvoimani ei ole ihan sieltä rautaisimmasta päästä, kun puhutaan ruuasta. Loppuviikko sujui kyllä ”keventelyn” suhteen vähän paremmin mutta heikkouteni tuntien valitsin kuitenkin asian suhteen kaksoisstrategian, toisaalta päätin edelleen yrittää elää ruokavalion suhteen järkevämmin, toisaalta tilasin kuitenkin ihan varmuuden vuoksi uuden kesämekon 😊

Toivon kuitenkin, että voisin olla se henkilö, joka sitten joskus kirjoittaa sen ”elämänmakuisen” tarinan kevyemmällä elopainolla juoksemisen ihanuudesta…

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Myötä- ja vastamäessä…

Siippani onnistui ”pullikoimaan” 17 vuotta, ennen kuin vihdoin ja viimein purjehti avioliiton satamaan kanssani. Hänellä taisi olla jonkinlainen etiäinen siitä, että tulen jatkossa käyttämään hyväkseni tuota myötä ja vastamäessä momenttia kerran, jos toisenkin…

En oikein välitä energiageeleistä enkä urheilujuomista. Puolikkaan olen aina juossut veden voimalla mutta nyt, kun olen miettinyt pidemmän matkan juoksemista, olen alkanut myös pohtia, mitä sitä oikein pitäisi matkan aikana suuhunsa laittaa.

Urheilujuomia olen kokeillut mutta useimmiten tulen niistä, syystä tai toisesta huonovointiseksi. Juoksufoorumilta (en nyt muista keneltä), sain loistovinkin, joka toimii itselläni todella hyvin… Perinteinen Mehukatti, jota löytyykin nykyään aina kaapista 😊 Antaa hyvin puhtia pidemmille lenkeille, eikä aiheuta huonovointisuutta. Tästä huolimatta mietin, pitäisikö pidemmälle matkalle varata mukaan Mehukatin lisäksi vielä jotakin muutakin ”ekstraenergiaa”?

Verkkohan on täynnä erilaisia ohjeita itsetehtyjen energiapatukoiden valmistamiseksi. Selailin niitä läpi mutta, sitä mieleistä ohjetta ei tuntunut oikein löytyvät, kunnes löysin mielestäni erinomaisen ja ennen kaikkea inspiroivan kirjoituksen aiheesta:

https://www.outa.fi/joomla3/index.php?option=com_content&view=article&id=57&Itemid=27

Kirjoituksesta innostuneena päätin ryhtyä kokkaamaan, vaikka kokkaus sinällään onkin yksi suurimmista kehityskohteistani (”Äiti, miks meillä on aina makaronilaatikkoo tai makkarasoppaa”). Valitsin omiin energiapatukoihini makua tuomaan appelsiinimehua ja taatelia.

Mun energiapallot

1 dl siirappia

½ dl sokeria

1 dl kuohukermaa

Nämä aineet mittasin kattilaan ja keitin seosta kokoon noin puolituntia. Tämän jälkeen otin kattilan pois liedeltä ja lisäsin joukkoon:

150 g hienonnettua maapähkinää

1 ½ dl kaurahiutaleita

yhden appelsiinin mehun

1 dl taateleita

Valmiin seoksen pyöritin perunajauhoissa palloiksi ja käärin pallot elmukelmuun pakastamista varten. Niin, eihän niistä sitten lopulta patukoita tullut vaan palloja mutta maku oli kuitenkin omaan suuhuni ihan ok😊

Sitten oli ratkaistava vielä se suurin ongelma, kuka energiapalloja lähtee kokeilemaan käytännössä?  Itse en usko keittotaitoihini sen vertaa, että ajatus ensimmäisenä testaajana toimimisesta olisi varsinaisesti kiehtonut.

No mutta, myötä ja vastamäessä… Tarjosin siis siipalleni ruhtinaallisesti sitä kuuluisaa ”omaa aikaa”. Ehdotin hänelle vähintään kolmen tunnin pyöräilyä, vastineeksi pyysin vain, että hän söisi matkalla muutaman energiapallon… Kumma juttu, siippani kieltäytyi ehdottomasti toteuttamasta toivettani, vaikka tehostin tarjoustani vielä muistuttamalla, että toiseen taskuunhan voi ottaa reilusti vessapaperia… Koska itse olen kolmatta viikkoa flunssan kourissa, jää energiapåallojen varsinainen testaaminen tuonnemmaksi mutta ainakin ne toimii ihan kohtalaisesti ”siman” kyytipoikana 😊

Hyvää Vappua toivotellen, Susannak

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Nyt mietityttää…

Minä en pidä vesijuoksemisesta, voin sen rehellisesti tunnustaa… Kuitenkin tuossa talven aikana ilmaantui aika pahoja ongelmia selän kanssa ja oikeastaan ainoa urheilumuoto, jonka selkäni ”otti vastaan” oli vesijuoksu. Useamman kuukauden ajan vesijuoksin 3-4 kertaa viikossa tunnin kerrallaan. Tähän sitten vähitellen pystyin lisäämään koiran kanssa kävellen lenkkeilyä ja melkein neljä kuukautta myöhemmin olin kykenevä aloittamaan kevyesti juoksun parissa.

Kyllähän se, eteneminen oli ”tahmeaa” tauon jäljiltä ja jalkoja sai ihan tosissaan totuttaa ottamaan taas iskutusta vastaan mutta muuten kunto tuntui olevan jopa parempi kuin ennen loukkaantumista. Syke nimittäin pysyi huomattavasti paremmin alhaalla kuin syksyllä ennen juoksutaukoa.

Jäinkin tämän huomattuani miettimään, että vaikka olen pääosin juossut peruskestävyysalueella (omat sykerajat on määritetty laktaattitestillä), olenko sittenkin astunut siihen klassiseen ”sudenkuoppaan” ja juossut peruskestävyystreenit liian vauhdikkaasti.

Koska tietoni treenaamisesta on maallikon tasolla, osaan toki erottaa ja jopa hieman suhteuttaa treenimääriini perus- ja vauhtikestävyysharjoituksia mutta en ole oikein osannut ajatella, että ehkä treenatessa olisi hyvä käyttää monipuolisemmin koko peruskestävyyden sykealuetta hyväkseen. PK-lenkkini olen aina juossut suht samalla nopeudella ja intensiteetillä, jolloin syke on kyllä pysytellyt määritetyllä peruskestävyysalueella mutta toki sen ylärajaa hipoen.

Vaikka pyrinkin pitämään vesijuoksun tehokkaana tekemällä muun muassa intervallityyppisiä ”pyrähdyksiä” ja vaihtamalla etenemistyyliä polvennostojuoksuun, sivuloikkiin yms. Suurin osa vesijuoksusta taisi kyllä mennä siellä peruskestävyyssykkeen alarepertuaarissa (rehellisyyden nimissä). Kuitenkin, kuten aluksi mainitsin, usean kuukauden vesijuoksun jälkeen juostessa syke olikin selkeästi matalampi kuin aikaisemmin samalla matkalla ja samalla vauhdilla.

Tällä kertaa taisi siis käydä onni onnettomuudessa… Loukkaantumisen myötä treenaamiseni monipuolistui aikaisempaan nähden (moni valveutunut ihminen olisi tämän toki ymmärtänyt ilman loukkaantumistakin mutta itse nyt tällä kertaa tarvitsin tämän tapahtumaketjun ymmärtääkseni asian laidan).

Edelleenkään minä en pidä vesijuoksemisesta mutta jotenkin salakavalasti vesijuoksusta on kuitenkin tullut rutiininomainen osa torstai-iltaani ja lauantai-iltapäivääni. Vesijuoksuahan kehutaan aika usein erilaisissa yhteyksissä hyvänä terveysliikunnan muotona. Pakko tunnustaa, että joskus on saattanut jopa vähän ärsyttää koko lajin ”ylenpalttinen” ylistäminen. Oman kokemukseni perusteella en voi kuitenkaan lähteä lajin hyötyjä kiistämään. Luulenpa, että minun ja vesijuoksun välille on päässyt syntymään jonkinlainen viha-rakkaussuhde, sillä tokihan peruskestävyyssykkeen alarajoilla voisi liikkua vaikkapa kävellen… ja siitäkin huolimatta uimahallin ovi kolahtaa takanani säännöllisesti.

Minulla ei siis ole tietoa tai taitoa, vain oma, oikeastaan vähän vahingossa syntynyt kokemukseni peruskestävyysharjoittelun jakamisesta PK1 ja PK2 treeneihin rytmittämällä treeniviikkoon hidasta juoksua ja vesijuoksua.

Jotain tuli siis tehtyä oikein mutta selitystä miksi vesijuoksu toimi niin hyvin ensin korvaavana lajina ja nyt oheistreeninä esimerkiksi koiran kanssa kävellen lenkkeilyyn verrattuna, en keksi….

Jokatapauksessa peruskestävyystreenin jakaminen PK1 ja PK2 treeneihin herättää mielenkiintoa ja aionkin tulevaisuudessa asiaan perehtyä lähemmin. Toki kaikki neuvot, vinkit ja kokemukset asian suhteen ovat tervetulleita, koska nyt mietityttää…

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Nostalgiaa

Kyllä meidän suvussa on aina urheilusuoritusten päälle ymmärretty…

Kun (silloin vielä tuleva) aviomieheni vieraili ensimmäistä kertaa isovanhempieni luona, oli hänen hämmästyksensä suhteellisen sanoin kuvaamaton, kun heti eteisessä hänelle esiteltiin erinäinen määrä palkintolusikoita. En ollut huomannut tästä talon tapoihin kuuluvasta rituaalista tulevaa siippaani varoittaa etukäteen… Olihan se minulle jo lapsuudesta tuttu ja jotenkin itsestään selvästi asiaan kuuluva tapa, että ensin esitellään palkintolusikat ja sitten vasta tullaan tutuiksi…

Nämä sukuni suuresti arvostamat palkintolusikat ovat 1930-luvulta peräisin ja kuuluivat aikoinaan keskimatkojen juoksijalle Toivo Hoppanialle. Toivo Hoppania oli siis minun taatani (vaarini) äidin veli ja tarinat hänen urheilusuorituksistaan ovat kulkeneet suvussamme sukupolvelta toiselle.

Isältäni muistan kuulleeni jo ihan pienenä tyttönä tarinan siitä, kuinka Toivo Hoppanian tie olympialaisiin katkesi siihen, että hieroja ei osannut asiaansa… Isäni puolestaan oli kuullut tarinan isotädiltään eli Toivo Hoppanian sisarelta, joka oli kuulemma ollut suunnattoman närkästynyt asiasta. Mene ja tiedä, mihin olympia-asia lopun perin kaatui mutta tarina hierojan osuudesta asiaan elää suvussani sitkeästi.

Kuvituskuvaa

Tosiasia on kuitenkin se, että Toivo Hoppanian bravuurimatkoja oli aikanaan 1500 ja 3000 metriä. Vuonna 1937 hänen nimissään oli Suomen toiseksi paras tulos 1500 metriltä, aika kyseiseltä matkalta oli 3.53,8. Tulos 800 metrin matkalla oli 1.56,5 ja 3000 metrin matkalla 8.18,6.

Muutamaa vuotta aikaisemmin vuonna 1934 Toivo Hoppania oli voittanut tunnetun puolalaisen juoksijan Kusocińskin Viipurin keskuskentällä järjestetyissä kilpailuissa. Ennen kyseistä kilpailua Paavo Nurmi oli kuulemma antanut Toivolle ohjeen, että ohitse ei kannata pyrkiä ennen kuin viimeisillä metreillä.

Kuvituskuvaa

Jatkosodan aikana Toivo kuului samaan konekiväärikomppaniaan pikajuoksija Åke Lindforsin kanssa. Miehet sopivat keskenään, että jos ja kun Sortavalaan päästään niin siellä sitten järjestetään keskinäinen juoksukilpailu.

Kolme päivää Sortavalan valtauksen jälkeen elokuussa 1941 sovittu kilpailu sitten järjestettiin Sortavalan urheilukentällä. 300 metrin rata juostiin kaksi kertaa ja kilvan voitti pikajuoksija ajalla 1.35,9 kun Toivon aika oli 1.36,1.Toivo Hoppania kaatui Aunuksessa vain kuukautta myöhemmin 21.9.1941.

Kuva kirjasta Talo Joutselässä

Sukuni tarinoihin kuuluu myös kertomus siitä, miten Toivo Hoppania harjoitti kuntoaan nuorena miehenä. Kesällä, kun talon väki oli ollut koko päivän pellolla töissä ja lähti päivän päätteeksi uimaan, jäi Toivo  kiertämään juosten peltoa ympäri. Harmi vain, että tarina ei kerro tarkemmin harjoittelun laadusta…

Juoksiko Toivo peltoa ympäri PK- vai VK -sykkeellä, tekikö hän väliin maksimisykevetoja tai vauhtileikittelyjä? Rytmittikö hän harjoitteluaan jotenkin? Näin juoksun harrastajana se kyllä harmittaa, että tämä tieto on kadonnut vuosikymmenten saatossa tai toisaalta saattaahan se olla, että Toivo Hoppania ei halunnut ulkopuolisille harjoitusmetodeistaan tarkemmin kertoa….

Käy tykkäämässä https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/ niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista 🙂

(Teksti lähde: Eeva Korjula, Marja-Liisa Koski: Talo Joutselässä)

Telakalla…

On ihan oikeesti vähän vaarallista. Sain marraskuun alussa välilevynpullistuman, jonka johdosta juoksu jäi pois päiväjärjestyksestäni vähäksi aikaa. Toki kuntoutin selkää (heti kun pahin kipu hellitti) vesijuoksemalla ja salilla. Siitä huolimatta jäi ylimääräistä aikaa ja energiaa. Niinpä päätin ylimääräistä tarmoa purkaa ryhtymällä remppahommiin.

Meillä on isot mäntypuiset portaat, jotka näin ”sieluni silmin” kauniin valkoisina. Maalikaupan mainosta mukaillen: Siitä se ajatus sitten lähti… Toki olisin harkinnut kahdesti, jos olisin arvannut lopputuleman.

Urakkahan ei sitten ollut mikään ihan pieni: hionta, pohjamaali ja kaksi kerrosta varsinaista maalia. Suurella kärsivällisyydellä kuitenkin missiotani toteutin ja kahden viikon kuluttua urakka alkoikin jo olla voiton puolella.

Sunnuntaiaamuna ryhdyin portaita viimeistelemään ja vähän isommalla kiirellä kun lähdin työtä toteuttamaan… Pum! Löin varpaani portaan kulmaan, sillä seurauksella, että varvas murtui. Tämä tosin selvisi vasta hieman myöhemmin, kun huomasin mustelman, turvotuksen ja sen kylmän tosiasian, että jalan päälle ei voi astua. Eipä siinä mitään, selkä oli toki jo parempi kahden kuukauden vesijuoksemisen jälkeen mutta varvas käyttökelvoton. Ei muuta, kun lisää vesijuoksua…

Kun portaat vihdoin valmistuivat, näytti varvas edelleen tältä…

Perjantai iltana istuskelin sohvalla ja taas oli jotenkin tuota ylimääräistä energiaa päässyt kertymään… Ryhdyin katsomaan YouTubesta laminaatin asennusohjeita. Tässä vaiheessa lähipiiristäni vihjaistiin; Mitä jos nyt kuitenkin kävisit ihan varovasti kokeilemassa, josko se varvas jo kestäisi juoksemista😊

Kriisistä ratkaisuun…

Miten olen päätynyt tähän tilanteeseen, haaveilen maratonin juoksemisesta… 42,195 kilometriä tuntuu vaan aika pitkältä matkalta. Toisaalta kolme vuotta takaperin kymppikin tuntui ihan mahdottoman pitkältä matkalta juosta… Onko kaikki siis vain suhteellista?

Kouluaikoina liikunnan numeroni oli aina seitsemän, ihan parhaassa tapauksessa joku vuosi saatoin yltää arvosana-asteikolla jopa kahdeksaiseen. Yläasteen seitsemännellä luokalla (Tämä tapahtui siis joskus 1990-luvun alussa) koko ikäryhmän piti juosta tuo ”kammoksuttu” 1500 metriä. Koska arkiliikunta oli jo tuolloin varsin suuresti mukana elämässäni, olin ilmeisesti onnistunut sen avulla jonkinmoisen peruskunnon itselleni kehittämään, sillä suureksi yllätyksekseni (ja monen muunkin yllätykseksi) pärjäsin matkalla melko hyvin. Liikunnan opettajani oli jopa sitä mieltä, että minun pitäisi osallistua koulujen välisiin maastojuoksukilpailuihin. En suostunut kilpailuihin osallistumaan, liikunnan numerooni (siihen tuttuun ja turvalliseen seitsikkoon) kuulemma vaikutti kyseisenä vuonna vahvasti heikko motivaationi 😊

Gotlannin ympäripyöräilyllä, joskus kauan sitten…

Kouluaikojen jälkeen harrastin liikuntaa melko aktiivisesti, lajeina vaeltaminen ja erilaiset ryhmäliikuntatunnit. Juokseminen tai hölkkääminen ei lajivalikoimaani kuulunut, kunnes päätin kolme vuotta sitten parantaa orastavan neljänkympin kriisini aloittamalla juoksuharrastuksen. Oikeastaan en päättänyt aloittaa juoksuharrastusta vaan palkkasin itselleni personal trainerin. Hänen aloitteestaan päädyin kokeilemaan juoksemista.

Olen aina ollut ulkoilmaihminen ja ehkä tämän vuoksi juoksu tuntui ensimmäisen alkukankeuden jälkeen melko luontevalta tavalta liikkua. Ensimmäinen tavoitteeni oli kolmen kuukauden harjoittelun jälkeen juosta 10 km.

Eihän se aina ihan helppoakaan ollut. Mieleeni on jäänyt marraskuinen, pimeä ja sateinen ilta… Sinä iltana tuon 10 kilometrin juokseminen tuntui lähes mahdottomalta tavoitteelta. Jaloissa painoi, eikä juoksu kulkenut ja löysin itseni 7,5 kilometrin kohdalta ojan pientareelta istumasta, kun jalat eivät vaan vieneet eteenpäin. Harjoitteluun kuuluu tietenkin niin hyvät kuin huonotkin hetket. Tuo marraskuinen ilta oli ehdottomasti se, vähän heikompi hetki. Kuitenkin kolmen kuukauden kuluttua saavutin asettamani tavoitteen, jonka jälkeen mieleeni hiipi salakavalasti ajatus; Miksi juosta kymppiä kun voi juosta puolikastakin?

Tuumasta toimeen… Kesällä 2016 juoksin Hämeenlinnassa ensimmäisen puolikkaani. Aika ei päätä huimannut, kaksi ja puolituntinen reissuhan se oli mutta itselleni tärkeintä oli todistaa, että pystyn tuosta 21 kilometrin matkasta selviytymään. Tämän jälkeen olen juossut tapahtumissa muutamia puolikkaita ja aikaakin olen onnistunut useaan otteeseen parantamaan sekä osallistunut erilaisiin polkujuoksutapahtumiin.

Nyt mieleeni on salakavalasti hiipinyt ajatus; Miksi juosta puolikasta kun voi juosta täyttä matkaakin? Ajatus maratonin juoksemisesta on kutkuttava mutta toisaalta niin ”pelottava”, etten ole varma uskallanko sitä edes tavoitella. Ainakin tuota tavoitetta kohti treenaan, se uskaltaudunko koskaan kyseiselle matkalle, selvinnee aikanaan.

Äiti juoksee hitaasti mutta hyvin…

Tämä on siis minun juoksuharrastukseni tausta ja ensimmäinen blogikirjoitukseni. Juoksu tasostani kertoo suhteellisen kattavasti 7-vuotiaalta pojaltani viime vuonna saatu äitienpäiväkortti. Kortissa luki: Äiti on hyvä juoksemaan. Äiti juoksee hiljaa mutta hyvin 😊

Paraniko orastava neljänkympin kriisini. Kyllä kai, ainakaan en ehdi sitä nykyään kovin usein pohtia, kun juoksuharrastus vei mukanaan iloineen ja suruineen…