Kahvakuula on jeppis…

En oikein koe kuntosaliharjoittelua omakseni ja niinpä pyrin talviaikaan ”kuittaamaan” tarpeellisen lihaskuntotreenin ohjatuilla kahvakuulatunneilla. Jokaisella ryhmäliikuntatuntien ”kuluttajalla” on varmasti omat mieltymyksensä ja tätä myöten tietenkin ne omat suosikkiohjaajat. Oma suosikkiohjaajani luottaa kahvakuulatunneillaan pääosin kahvakuulaharjoittelun perinteisiin perusliikkeisiin heilautuksiin, rinnallevetoihin, työntöihin ja tempauksiin. Tehokkaita koko kehon liikkeitä, jotka edistävät lihasten kykyä työskennellä yhdessä (näin minulle on kerrottu 😊). Lisäksi suosikkiohjaajani suosii pitkiä sarjoja. Tämä on tietenkin minulle (kestävyysjuoksun harrastajana) mieleistä ja ehkä mieltymykseni kahvakuulaharjoitteluun johtuukin juuri siitä, että tämän tyyppinen harjoittelu on luonteeltaan enemmänkin kestävyysharjoittelua kuin voimaharjoittelua?

Tietenkin juoksun harrastaja tarvitsee myös voimaa kehittyäkseen. Tässäpä tullaankin sitten sen kysymyksen äärelle, että nousujohteinen kahvakuulaharjoittelu ”jumittaa” ainakin oman kokemukseni pohjalta lähes koko kropan aika tehokkaasti useammaksi päiväksi ja tämähän tietenkin ”syö” melko tavalla seuraavien päivien juoksuharjoitusten tehoja ja hyötyjä. Kahvakuulaharjoittelun ja juoksun yhdistämisestä kävinkin tuossa taannoin keskustelua jo alussa mainitun kahvakuulaohjaajan kanssa. Hän ehdotti asiaan seuraavanlaista lähestymistapaa: Kahvakuulaharjoittelu kannattaisi tehdä pääosin omaan kuntotasoon nähden maltillisen painoisella kahvakuulalla, jolloin harjoittelu ei vie tehoja ainakaan kovin monen seuraavan päivän juoksutreeniltä. Hän myös ehdotti, että harjoittelua voisi rytmittää niin, että talvikauden treeniohjelmaan sijoittaisi erillisiä voimaviikkoja, jolloin kahvakuulaharjoittelun voisi tehdä intensiivisemmin ja suuremmalla painolla.

Pidin ideaa erillisistä voimaviikoista oikeastaan aika hyvänä. Asia tuli puheeksi tässä ”kevään korvalla”, joten voimaviikkoja osana harjoitusohjelmaa en ole ehtinyt vielä kokeilla mutta aioin kyllä syksyn saapuessa kokeilla, miltä tämän tyyppinen treenin rytmittäminen tuntuisi ja tietenkin palaan taas ohjattujen kahvakuulatuntien pariin syksyn saapuessa mutta näin kesäaikaankaan (kun ryhmäliikuntatunnit on kesätauolla) en kahvakuulaa suinkaan hylkää.

Olen ”kuluttanut” ohjattuja kahvakuulatunteja useiden vuosien ajan, joten olen aika luottavainen sen suhteen, että perusliikkeiden tekniikka on ainakin jotakuinkin hallussa ja muistissa on ihan hyvä määrä erilaisia liikepattereita omatoimista kahvakuulatreeniä varten. Parina edellisenä kesänä olen lihaskuntotreenin tehnytkin 1-2 kertaa viikossa maltillisen kokoisella kahvakuulalla omalla takapihalla, enkä oikeastaan näe mitään syytä tältä osin treeniohjelmaani täksi kesäksi muuttaa eli kahvakuula kainaloon ja takapihalle hyttysten ja paarmojen armoille 😊

”Kumpaa aiot ulkoiluttaa ensin, perheen koiraa vai kahvakuulaa…”

Ulkoilmaihmisenä ja talvikelien ystävänä nostan kahvakuulaharjoittelun suureksi eduksi myös sen, että treenin voi tehdä raikkaassa ulkoilmassa myös syksyllä ja talvella, kun treeniä varten ei tarvita muuta välineistöä, kuin kätevästi mukana kulkeva kahvakuula.

Kahvakuulasta…

Pavel Tsatsoulinen mukaan kahvakuula eli girya esiintyi venäläisessä sanakirjassa ensimmäistä kertaa jo lähes 300 vuotta sitten. Kahvakuula on alun perin ollut maanviljelyyn liittyvä punnus, jonka nostelussa alettiin kisailla, koska punnuksen muoto oli niin sopiva nosteluun. Myös monissa muissa maissa on ollut käytössä kahvallisia punnuksia mutta kahvakuulaharjoittelu siinä muodossaan, missä se meillä Suomessa tällä hetkellä esiintyy, näyttäisi pohjautuvan aika pitkälti venäläiseen perinteeseen.

Kahvakuulilla on kilpailtu Neuvostoliiton alueella ainakin 100 vuoden ajan, lähinnä siitä kuinka monta toistoa pystytään eri nostoissa tekemään. Tämä on sinänsä luonnollista, koska kahvakuulan paino ei ole säädettävä, kuten levytanko tai käsipaino. Vuonna 1888 Karl Fazer, suomalainen sokerileipuri, voitti painonnostokilpailun Venäjällä työntämällä yhden puudan (16 kg) painoista kahvakuulaa 197 kertaa.

Kuvassa Kouvolan museon kokoelmiin kuuluva punnus. Punnuksessa on mittayksikkö 1 n eli puuta, joka on vanha venäläinen painomitta. Yksi puuta on 16,38 kg. Punnuksessa lukee venäjäksi SORMOVO. Vastaavanlainen esine löytyy myös Suomen Metsästysmuseon kokoelmista. Metsästysmuseo on ajoittanut painokuulan vuosien 1850-1910 välille.

Tekstilähteet:

http://www.kahvakuulaurheilu.net/suomalaisen-kahvakuulaurheilun-historia-lyhyesti/

https://keho.net/artikkelit/Kahvakuula-osa-1-kuulan-juuret

http://museoaarteita.blogspot.com/2013/05/kahvakuulan-historiaa.html

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Ei voi mitään… Mä vihaan hellettä…

Ja annan siihen itselleni luvan. Annan itselleni myös luvan valittaa helteisestä säästä (ihan vähän vaan), sillä en koskaan valita talviolosuhteista. En ainakaan suostu myöntämään, että olisin niitä ihmisiä, joille mitkään sääolosuhteet eivät kelpaa. Juoksen syksyllä, talvella ja keväällä lähestulkoon säässä kuin säässä. Iltalehden otsikoima ”valkoinen kurittajakaan” ei ollut minulle liikaa mutta helle on. Tulen yksinkertaisesti helteestä todella herkästi huonovointiseksi ja myöskin kiukkuiseksi ja usein on käynyt niin, että vaikka kuinka hissukseen olen helteellä yrittänyt treenata, treenistä on jäänyt suuhun vain ”paska maku”. Totta kai, niinhän se on, että kaikki treenit ei aina kulje yhtä hyvin ja sekin on osa urheiluharrastusta mutta helle-treeniyhdistelmän jälkeinen kiukutus lähes poikkeuksetta kertonee sen, että vika ei ole yksittäisestä huonosti sujuneesta treenistä vaan kropan kyvystä kestää lämpökuormaa. Uskon, että tämä johtuu henkilökohtaisista fysiologisista ominaisuuksista ja vähintään yhtä paljon harjoittelun puutteesta.

Talvikelejä odotellessa…

Niin tai näin olen tullut siihen tulokseen, että treenin suhteen hellerajani on aivan ehdottomasti 25 astetta. Luin tuossa viikolla hyvän blogikirjoituksen http://juoksuaskeleet.blogspot.com/2019/06/juoksu-helteella.html siitä, miten juoksun harjoittelemiseen kuuluu olennaisena osana myös totuttautuminen juoksemaan erilaisissa olosuhteissa. Erittäin ansiokas kirjoitus ja tunnen todella suurta kunnioitusta niitä ihmisiä kohtaan, joiden määrätietoisuus ja motivaatio on niin korkealla tasolla, että he toteuttavat myös tämän osan juoksuharjoittelusta. Vaikka kuvittelen olevani suhteellisen määrätietoinen, tunnollinen ja motivoitunut harjoittelija, totuus lienee kuitenkin hieman toinen, sillä minä vain yksinkertaisesti en halua treenata helteellä ja se siitä. Ehkäpä todellinen ongelma ei olekaan helle vaan motivaatio ja kyvyttömyys mennä ihan oikeasti sille omalle epämukavuusalueelle… Voinko siis olettaa, että tulokseni paranevat, mielestäni en, eikä minun ainakaan missään olosuhteissa tule hitaasta kehityksestä lajin parissa ryhtyä ”marisemaan”… Valintoja… Valintoja… Niitähän elämä on…

Eipä käy kiistäminen… Suomen kesä on ehdottomasti myös kaunis ja idyllinen.

En halua olla epäreilu. Ilman muuta suon kaikille helteen ystäville nämä kauniit kesäpäivät ja olen heidän puolestaan iloinen, sillä kuitenkin meille sateen, kylmän ja viiman ystäville riittää täällä Suomessa hyviä treenipäiviä ”vaikka muille jakaa”. Itse keskityn viettämään hellepäiviä sisällä, auringolta suojassa. Sen verran itsekäs kuitenkin olen, että viime kesäisen ”käristyskupolin” toistumista en toivo. Hieman hymyilyttää iltapäivälehtien otsikointi (taisi, joku muukin, kuin minä ottaa ”osumaa” viimekesän käristyskupolista) aika useinhan helteen sattuessa otsikointi kuuluu jotakuinkin – Nyt helle hellii suomalaisia – viime viikolla silmiini pisti kuitenkin otsikko – Käristyskupolin paluu

Tällä viikolla treeniohjelma meni siis uusiksi vallitsevien sääolosuhteiden vuoksi.

Kaunis ajatus – totuus

Maanatai: Tunnin PK lenkki hölkäten – Sauvakävely/hölkkä – yhdistelmä 1h 20 min.

Tiistai: Juoksuklinikka – Juoksuklinikka

Keskiviikko: Lepopäivä – Lepopäivä

Torstai: Vauhtileikittely – Lepopäivä

Perjantai: Lepopäivä – Lepopäivä

Lauantai: Tunnin PK lenkki hölkäten – Vesijuoksu 1 h

Sunnuntai: Pitkis 2 h – Sauvakävely/hölkkä -yhdistelmä 1 h 14 min.

Suhtaudun muuten suurella mielenkiinnolla ajatukseen, että ihmisen suosikkivuodenaika valikoituu sillä, mihin vuodenaikaan hän on syntynyt. Aika monesti, jos tulee puhetta vuodenajoista, utelen ihmisiltä mihin vuodenaikaa he ovat syntyneet ja mikä on heidän suosikki vuodenaikansa. Aika monesti vastaukset tukevat tätä teoriaa. Niin, itse olen syntynyt tammikuussa ja tarina kertoo, että kyseisen vuoden talvi oli erittäin pitkä ja kylmä…

Aika syvällisesti mietin nyt, onko minusta sittenkään ja ihan oikeasti tavoitteelliseksi juoksunharrastajaksi…

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Juostako vai eikö juosta, siinä vasta pulma…

Niin se kaukainen haave on joskus juosta maraton… Itselleni on nyt kyllä käynyt vähän niin, että tavoite on ”luisunut” johonkin kaukaisuuteen. Tavoite tuntuu olevan liian iso, liian kaukana ja jotenkin saavuttamattomissa.

Jos ja kun joskus juoksen maratonin, haluan olla ehdottoman varma siitä, että olen harjoitellut riittävästi tulevaa koitosta varten. Olen aina ollut tarkka siitä, että valmistaudun hyvin, olipa kyseessä sitten lapsen kaverisynttärit, tärkeä presentaatio töissä tai juoksumatka. Lukioaikaisella englanninopettajallani (jota kaikki ihan oikeasti vähän pelkäsivät) oli tapana aina sanoa, että kotona harjoitellaan ja tänne tullaan esittämään parasta osaamista… Tämä lausahdus on jotenkin jäänyt minulle mielen päälle (No, onhan nämä toki myös luonne kysymyksiä)… Tässä piilee myös se akilleen kantapää. Tietenkin on hyvä valmistautua asianmukaisesti mutta jos valmistautumisesta tulee ”ikuisuusprojekti” tai huonoimmassa tapauksessa asioita jää tekemättä ihan vaan sen vuoksi, että ei omasta mielestään ole onnistunut valmistautumisessa riittävän hyvin, kannattanee hieman kyseenalaistaa omia ajatusmallejaan…

Nyt on ison pohdinnan paikka…

Maratonin läpi juokseminen on ollut mielenpäällä kohta kaksi vuotta, jälleen kerran päätin asiaa lykätä ensi kevääseen, jotta ehtisin valmistautua paremmin. Tämä siitäkin huolimatta, että useampikin tuttu liikunta-alan ammattilainen on minulle vakuutellut, että minulla on kaikki edellytykset matkasta suoriutua (ja nämä ihmiset ovat siis seuranneet harjoitteluani pidemmän aikaa eli ovat kyllä tietoisia kuntotasostani).

Suunnitelmastani lykätä maratonin juoksemista ensi kevääseen kerroin eräälle tutulle niin ikään liikunnan ammattilaiselle, joka ajatuksia herättävästi kyseenalaisti suunnitelmani ja laittoi kyllä pohtimaan asioiden todellista laitaa. Hän nimittäin totesi, ettei epäile hetkeäkään, ettenkö matkasta jo syksyllä Tallinnassa selviäisi hienosti, joten miksi lykätä asiaa ja tehdä valmistautumisesta ”ikuisuusprojekti”. Keväällähän asiaa voi helposti taas siirtää seuraavaan syksyyn… Kieltämättä, totuuden sanoja. Hän myös kehotti hyvin lämpimästi miettimään, kuinka kauheaa se nyt lopun perin olisi, jos joutuisi keskeyttämään juoksun kesken matkan. Joka tapauksessa sunnuntaihölkkääjälle matka on pitkä, eikä kaikkia muuttuvia tekijöitä tai päivän kuntoa voi etukäteen analysoida ja näin täydellinen ”riskinhallinta” on mahdotonta. Ja, jos se pelätty keskeyttäminen sitten osuisi kohdalle, niin eikö sitä olisi vain yhtä kokemusta rikkaampi ja ehkä siitä voisi oppia jotakin seuraavaa yritystä ”silmällä pitäen”.

Niinpä niin, se päätöksen tekemisen vaikeus… Jotakin kuitenkin sain päätettyä. Päätin nimittäin seuraavaksi tehdä ensin 25 kilometrin ja sitten siitä palauduttuani 30 kilometrin testilenkin ja niiden tuntemusten pohjalta päätöksen juoksenko täyden matkan syksyllä vai siirränkö asian ensi kevääseen…

Tein myös tulevaa harjoittelua varten itselleni 10 muistisääntöä. Nämähän ovat itsestään selvyyksiä mutta itseltäni saattaa joskus nämäkin itsestään selvyydet unohtua.

  1. Pidä kroppa ”kasassa”, omalla kohdallani ainakin rasitusvammat on tähän asti ollut ihan omaa tyhmyyttä
  2. Muista, tämä on kuitenkin vain harrastus vaikkakin tärkeä sellainen, joten sen pitää antaa enemmän kuin ottaa
  3. Jokaisen pitkiksen jälkeen ei ole pakko syödä pitsaa
  4. Työtoverini eivät treenaa maratonille, älä piinaa heitä juoksujutuillasi
  5. Muista, juoksukenkiä on jo ihan riittävästi kaapissa tätä treenikautta ja suoritusta varten
  6. Kunnioita päämäärää ja matkaa mutta älä pelkää sitä
  7. Osallista aviomies pyytämällä pohjehieronta riittävän usein
  8. Muista, koira ei treenaa maratonille – Himalajan hullun ei tarvitse lähteä henkiseksi tueksi sateella, jota se inhoaa yli kaiken – ihan katastrofi, kun tassut kastuu
  9. Tunnusta, olet amatööri sunnuntaihölkkääjä – älä vertaa suorituksiasi muiden parempiin suorituksiin
  10. Yritä parhaasi ja muista, että se ei ole laisinkaan vähän

Sadepäivä, en oo lähdössä mihinkään…

Isot tsempit kaikille Tukholmaan matkaaville, etenkin niille, jotka lähtevät ihan ensimmäistä kertaa täydelle matkalle 🙂

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Käykö kenellekään muulle koskaan näin…

Tunnustan, vuosien saatossa painoindeksini on päässyt hitaasti mutta varmasti ”hiipimään” lievästi ylipainon puolelle. Tekosyitä asialle on ihan turha ryhtyä keksimään. Tosiasia on se, että minä olen AINA ruoka-aikaan kotona, en yleensä KOSKAAN kieltäydy santsikierroksesta ja RAKASTAN yösyömistä. Lievälle ylipainolleni on siis varsin loooginen ja järkeenkäypä selitys. Yleensä en jaksa tätä asiaa kovastikaan murehtia mutta näin kesän ”korvalla” sain lisääntyvistä kiloistani ikävän muistutuksen, kun lähdin kaivamaan kaapin perukoilta talven jäljiltä kesävaatteita. Hups, useimmat vaatekappaleet olivat kutistuneet ihan itsestään talven aikana vaatekaapissa.

Tämä laittoi kyllä hieman miettimään asian todellista laitaa. Painoindeksini on sen sorttinen, että hyvin voisin pudottaa 10 kiloa ja olisin edelleen suhteellisen turvallisesti siellä normaalipainon vyöhykkeellä. Eikä painonpudotus varmastikaan olisi pois lihasmassasta, sillä kyllä tuossa vyötärönympärillä on jotain ihan muuta kuin lihasta 😊

Hups…

Motivoidakseni itseäni ”uuden kevyemmän elämän” aloittamiseen, lähdin etsimään verkosta tietoa siitä, miten pienempi elopaino vaikuttaa juoksuharrastukseen. Jonkin verran löysin tietoa aiheesta, lähinnä taulukoita, joiden avulla voi laskea, paljonko juoksuaika tietyllä matkalla paranee painonpudotuksen myötä.

Olisin kuitenkin toivonut löytäväni jonkun ”elämänmakuisen” tarinan aiheesta. Henkilökohtaisen kokemuksen siitä, miten hienolta juoksun harrastaminen tuntuu kevyempänä ihmisenä. Tällaista tarinaa en verkosta äkkiseltään löytänyt, sen sijaan löysin kyllä lukemattomia tarinoita siitä, kuinka juoksuharrastus on auttanut painonpudotuksessa. Omalla kohdallani tilanne on se, kuten jo aiemmin kerroin, että syön valitettavasti liikaa treenimääriini nähden ja tämä näkyy keskivartalon alueella eli liikuntaharrastuksesta huolimatta minulla on painonhallintaongelmia.

Olen suhteellisen aktiivinen liikkuja, treenaan 3-5 kertaa viikossa riippuen siitä, mitä muuta aktiviteettia viikolle kertyy ja tähän vielä päälle koiran kanssa lenkkeilyä ja melko runsas määrä arkiliikuntaa. Arjen aikatauluttamisen puitteissa treenin määrää on hankala lisätä. Niinpä ratkaisu asiaan on järkevämpi syöminen. Omalla kohdallani tämä siis tarkoittaa ehdottomasti ja aivan ensimmäiseksi annoskokojen pienentämistä. Sunnuntai-iltana lähdin siis kauppaan täynnä hyviä aikeita. Pääosa ostoksista tulikin haalittua hedelmä- ja vihannesosastolta. Aikeenani oli lisätä päivääni pieniä välipaloja ja syödä aiempaa kevyemmin lounaalla ja illallisella sekä tietenkin juoda vettä aiempaa enemmän. Näillä eväillä olin valmis maanantain ”koitokseen”.

Ei alkanut ihan suunnitellusti ”uusi kevyempi elämä”. Maanantain saldo: Kaikki, mitä yleensäkin syön päivän aikana + terveelliset välipalat siihen vielä päälle ja runsaasti sitruunavettä. Tarkoituksenani oli syödä lounaaksi salaattia mutta itsehillintäni petti klo 11.23, kun työpaikan ruokalasta kantautui nenääni juuri paistettujen silakkapihvien tuoksu…

Tunnustan tämänkin, tahdonvoimani ei ole ihan sieltä rautaisimmasta päästä, kun puhutaan ruuasta. Loppuviikko sujui kyllä ”keventelyn” suhteen vähän paremmin mutta heikkouteni tuntien valitsin kuitenkin asian suhteen kaksoisstrategian, toisaalta päätin edelleen yrittää elää ruokavalion suhteen järkevämmin, toisaalta tilasin kuitenkin ihan varmuuden vuoksi uuden kesämekon 😊

Toivon kuitenkin, että voisin olla se henkilö, joka sitten joskus kirjoittaa sen ”elämänmakuisen” tarinan kevyemmällä elopainolla juoksemisen ihanuudesta…

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Myötä- ja vastamäessä…

Siippani onnistui ”pullikoimaan” 17 vuotta, ennen kuin vihdoin ja viimein purjehti avioliiton satamaan kanssani. Hänellä taisi olla jonkinlainen etiäinen siitä, että tulen jatkossa käyttämään hyväkseni tuota myötä ja vastamäessä momenttia kerran, jos toisenkin…

En oikein välitä energiageeleistä enkä urheilujuomista. Puolikkaan olen aina juossut veden voimalla mutta nyt, kun olen miettinyt pidemmän matkan juoksemista, olen alkanut myös pohtia, mitä sitä oikein pitäisi matkan aikana suuhunsa laittaa.

Urheilujuomia olen kokeillut mutta useimmiten tulen niistä, syystä tai toisesta huonovointiseksi. Juoksufoorumilta (en nyt muista keneltä), sain loistovinkin, joka toimii itselläni todella hyvin… Perinteinen Mehukatti, jota löytyykin nykyään aina kaapista 😊 Antaa hyvin puhtia pidemmille lenkeille, eikä aiheuta huonovointisuutta. Tästä huolimatta mietin, pitäisikö pidemmälle matkalle varata mukaan Mehukatin lisäksi vielä jotakin muutakin ”ekstraenergiaa”?

Verkkohan on täynnä erilaisia ohjeita itsetehtyjen energiapatukoiden valmistamiseksi. Selailin niitä läpi mutta, sitä mieleistä ohjetta ei tuntunut oikein löytyvät, kunnes löysin mielestäni erinomaisen ja ennen kaikkea inspiroivan kirjoituksen aiheesta:

https://www.outa.fi/joomla3/index.php?option=com_content&view=article&id=57&Itemid=27

Kirjoituksesta innostuneena päätin ryhtyä kokkaamaan, vaikka kokkaus sinällään onkin yksi suurimmista kehityskohteistani (”Äiti, miks meillä on aina makaronilaatikkoo tai makkarasoppaa”). Valitsin omiin energiapatukoihini makua tuomaan appelsiinimehua ja taatelia.

Mun energiapallot

1 dl siirappia

½ dl sokeria

1 dl kuohukermaa

Nämä aineet mittasin kattilaan ja keitin seosta kokoon noin puolituntia. Tämän jälkeen otin kattilan pois liedeltä ja lisäsin joukkoon:

150 g hienonnettua maapähkinää

1 ½ dl kaurahiutaleita

yhden appelsiinin mehun

1 dl taateleita

Valmiin seoksen pyöritin perunajauhoissa palloiksi ja käärin pallot elmukelmuun pakastamista varten. Niin, eihän niistä sitten lopulta patukoita tullut vaan palloja mutta maku oli kuitenkin omaan suuhuni ihan ok😊

Sitten oli ratkaistava vielä se suurin ongelma, kuka energiapalloja lähtee kokeilemaan käytännössä?  Itse en usko keittotaitoihini sen vertaa, että ajatus ensimmäisenä testaajana toimimisesta olisi varsinaisesti kiehtonut.

No mutta, myötä ja vastamäessä… Tarjosin siis siipalleni ruhtinaallisesti sitä kuuluisaa ”omaa aikaa”. Ehdotin hänelle vähintään kolmen tunnin pyöräilyä, vastineeksi pyysin vain, että hän söisi matkalla muutaman energiapallon… Kumma juttu, siippani kieltäytyi ehdottomasti toteuttamasta toivettani, vaikka tehostin tarjoustani vielä muistuttamalla, että toiseen taskuunhan voi ottaa reilusti vessapaperia… Koska itse olen kolmatta viikkoa flunssan kourissa, jää energiapåallojen varsinainen testaaminen tuonnemmaksi mutta ainakin ne toimii ihan kohtalaisesti ”siman” kyytipoikana 😊

Hyvää Vappua toivotellen, Susannak

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Nyt mietityttää…

Minä en pidä vesijuoksemisesta, voin sen rehellisesti tunnustaa… Kuitenkin tuossa talven aikana ilmaantui aika pahoja ongelmia selän kanssa ja oikeastaan ainoa urheilumuoto, jonka selkäni ”otti vastaan” oli vesijuoksu. Useamman kuukauden ajan vesijuoksin 3-4 kertaa viikossa tunnin kerrallaan. Tähän sitten vähitellen pystyin lisäämään koiran kanssa kävellen lenkkeilyä ja melkein neljä kuukautta myöhemmin olin kykenevä aloittamaan kevyesti juoksun parissa.

Kyllähän se, eteneminen oli ”tahmeaa” tauon jäljiltä ja jalkoja sai ihan tosissaan totuttaa ottamaan taas iskutusta vastaan mutta muuten kunto tuntui olevan jopa parempi kuin ennen loukkaantumista. Syke nimittäin pysyi huomattavasti paremmin alhaalla kuin syksyllä ennen juoksutaukoa.

Jäinkin tämän huomattuani miettimään, että vaikka olen pääosin juossut peruskestävyysalueella (omat sykerajat on määritetty laktaattitestillä), olenko sittenkin astunut siihen klassiseen ”sudenkuoppaan” ja juossut peruskestävyystreenit liian vauhdikkaasti.

Koska tietoni treenaamisesta on maallikon tasolla, osaan toki erottaa ja jopa hieman suhteuttaa treenimääriini perus- ja vauhtikestävyysharjoituksia mutta en ole oikein osannut ajatella, että ehkä treenatessa olisi hyvä käyttää monipuolisemmin koko peruskestävyyden sykealuetta hyväkseen. PK-lenkkini olen aina juossut suht samalla nopeudella ja intensiteetillä, jolloin syke on kyllä pysytellyt määritetyllä peruskestävyysalueella mutta toki sen ylärajaa hipoen.

Vaikka pyrinkin pitämään vesijuoksun tehokkaana tekemällä muun muassa intervallityyppisiä ”pyrähdyksiä” ja vaihtamalla etenemistyyliä polvennostojuoksuun, sivuloikkiin yms. Suurin osa vesijuoksusta taisi kyllä mennä siellä peruskestävyyssykkeen alarepertuaarissa (rehellisyyden nimissä). Kuitenkin, kuten aluksi mainitsin, usean kuukauden vesijuoksun jälkeen juostessa syke olikin selkeästi matalampi kuin aikaisemmin samalla matkalla ja samalla vauhdilla.

Tällä kertaa taisi siis käydä onni onnettomuudessa… Loukkaantumisen myötä treenaamiseni monipuolistui aikaisempaan nähden (moni valveutunut ihminen olisi tämän toki ymmärtänyt ilman loukkaantumistakin mutta itse nyt tällä kertaa tarvitsin tämän tapahtumaketjun ymmärtääkseni asian laidan).

Edelleenkään minä en pidä vesijuoksemisesta mutta jotenkin salakavalasti vesijuoksusta on kuitenkin tullut rutiininomainen osa torstai-iltaani ja lauantai-iltapäivääni. Vesijuoksuahan kehutaan aika usein erilaisissa yhteyksissä hyvänä terveysliikunnan muotona. Pakko tunnustaa, että joskus on saattanut jopa vähän ärsyttää koko lajin ”ylenpalttinen” ylistäminen. Oman kokemukseni perusteella en voi kuitenkaan lähteä lajin hyötyjä kiistämään. Luulenpa, että minun ja vesijuoksun välille on päässyt syntymään jonkinlainen viha-rakkaussuhde, sillä tokihan peruskestävyyssykkeen alarajoilla voisi liikkua vaikkapa kävellen… ja siitäkin huolimatta uimahallin ovi kolahtaa takanani säännöllisesti.

Minulla ei siis ole tietoa tai taitoa, vain oma, oikeastaan vähän vahingossa syntynyt kokemukseni peruskestävyysharjoittelun jakamisesta PK1 ja PK2 treeneihin rytmittämällä treeniviikkoon hidasta juoksua ja vesijuoksua.

Jotain tuli siis tehtyä oikein mutta selitystä miksi vesijuoksu toimi niin hyvin ensin korvaavana lajina ja nyt oheistreeninä esimerkiksi koiran kanssa kävellen lenkkeilyyn verrattuna, en keksi….

Jokatapauksessa peruskestävyystreenin jakaminen PK1 ja PK2 treeneihin herättää mielenkiintoa ja aionkin tulevaisuudessa asiaan perehtyä lähemmin. Toki kaikki neuvot, vinkit ja kokemukset asian suhteen ovat tervetulleita, koska nyt mietityttää…

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Nostalgiaa

Kyllä meidän suvussa on aina urheilusuoritusten päälle ymmärretty…

Kun (silloin vielä tuleva) aviomieheni vieraili ensimmäistä kertaa isovanhempieni luona, oli hänen hämmästyksensä suhteellisen sanoin kuvaamaton, kun heti eteisessä hänelle esiteltiin erinäinen määrä palkintolusikoita. En ollut huomannut tästä talon tapoihin kuuluvasta rituaalista tulevaa siippaani varoittaa etukäteen… Olihan se minulle jo lapsuudesta tuttu ja jotenkin itsestään selvästi asiaan kuuluva tapa, että ensin esitellään palkintolusikat ja sitten vasta tullaan tutuiksi…

Nämä sukuni suuresti arvostamat palkintolusikat ovat 1930-luvulta peräisin ja kuuluivat aikoinaan keskimatkojen juoksijalle Toivo Hoppanialle. Toivo Hoppania oli siis minun taatani (vaarini) äidin veli ja tarinat hänen urheilusuorituksistaan ovat kulkeneet suvussamme sukupolvelta toiselle.

Isältäni muistan kuulleeni jo ihan pienenä tyttönä tarinan siitä, kuinka Toivo Hoppanian tie olympialaisiin katkesi siihen, että hieroja ei osannut asiaansa… Isäni puolestaan oli kuullut tarinan isotädiltään eli Toivo Hoppanian sisarelta, joka oli kuulemma ollut suunnattoman närkästynyt asiasta. Mene ja tiedä, mihin olympia-asia lopun perin kaatui mutta tarina hierojan osuudesta asiaan elää suvussani sitkeästi.

Kuvituskuvaa

Tosiasia on kuitenkin se, että Toivo Hoppanian bravuurimatkoja oli aikanaan 1500 ja 3000 metriä. Vuonna 1937 hänen nimissään oli Suomen toiseksi paras tulos 1500 metriltä, aika kyseiseltä matkalta oli 3.53,8. Tulos 800 metrin matkalla oli 1.56,5 ja 3000 metrin matkalla 8.18,6.

Muutamaa vuotta aikaisemmin vuonna 1934 Toivo Hoppania oli voittanut tunnetun puolalaisen juoksijan Kusocińskin Viipurin keskuskentällä järjestetyissä kilpailuissa. Ennen kyseistä kilpailua Paavo Nurmi oli kuulemma antanut Toivolle ohjeen, että ohitse ei kannata pyrkiä ennen kuin viimeisillä metreillä.

Kuvituskuvaa

Jatkosodan aikana Toivo kuului samaan konekiväärikomppaniaan pikajuoksija Åke Lindforsin kanssa. Miehet sopivat keskenään, että jos ja kun Sortavalaan päästään niin siellä sitten järjestetään keskinäinen juoksukilpailu.

Kolme päivää Sortavalan valtauksen jälkeen elokuussa 1941 sovittu kilpailu sitten järjestettiin Sortavalan urheilukentällä. 300 metrin rata juostiin kaksi kertaa ja kilvan voitti pikajuoksija ajalla 1.35,9 kun Toivon aika oli 1.36,1.Toivo Hoppania kaatui Aunuksessa vain kuukautta myöhemmin 21.9.1941.

Kuva kirjasta Talo Joutselässä

Sukuni tarinoihin kuuluu myös kertomus siitä, miten Toivo Hoppania harjoitti kuntoaan nuorena miehenä. Kesällä, kun talon väki oli ollut koko päivän pellolla töissä ja lähti päivän päätteeksi uimaan, jäi Toivo  kiertämään juosten peltoa ympäri. Harmi vain, että tarina ei kerro tarkemmin harjoittelun laadusta…

Juoksiko Toivo peltoa ympäri PK- vai VK -sykkeellä, tekikö hän väliin maksimisykevetoja tai vauhtileikittelyjä? Rytmittikö hän harjoitteluaan jotenkin? Näin juoksun harrastajana se kyllä harmittaa, että tämä tieto on kadonnut vuosikymmenten saatossa tai toisaalta saattaahan se olla, että Toivo Hoppania ei halunnut ulkopuolisille harjoitusmetodeistaan tarkemmin kertoa….

Käy tykkäämässä https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/ niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista 🙂

(Teksti lähde: Eeva Korjula, Marja-Liisa Koski: Talo Joutselässä)

Telakalla…

On ihan oikeesti vähän vaarallista. Sain marraskuun alussa välilevynpullistuman, jonka johdosta juoksu jäi pois päiväjärjestyksestäni vähäksi aikaa. Toki kuntoutin selkää (heti kun pahin kipu hellitti) vesijuoksemalla ja salilla. Siitä huolimatta jäi ylimääräistä aikaa ja energiaa. Niinpä päätin ylimääräistä tarmoa purkaa ryhtymällä remppahommiin.

Meillä on isot mäntypuiset portaat, jotka näin ”sieluni silmin” kauniin valkoisina. Maalikaupan mainosta mukaillen: Siitä se ajatus sitten lähti… Toki olisin harkinnut kahdesti, jos olisin arvannut lopputuleman.

Urakkahan ei sitten ollut mikään ihan pieni: hionta, pohjamaali ja kaksi kerrosta varsinaista maalia. Suurella kärsivällisyydellä kuitenkin missiotani toteutin ja kahden viikon kuluttua urakka alkoikin jo olla voiton puolella.

Sunnuntaiaamuna ryhdyin portaita viimeistelemään ja vähän isommalla kiirellä kun lähdin työtä toteuttamaan… Pum! Löin varpaani portaan kulmaan, sillä seurauksella, että varvas murtui. Tämä tosin selvisi vasta hieman myöhemmin, kun huomasin mustelman, turvotuksen ja sen kylmän tosiasian, että jalan päälle ei voi astua. Eipä siinä mitään, selkä oli toki jo parempi kahden kuukauden vesijuoksemisen jälkeen mutta varvas käyttökelvoton. Ei muuta, kun lisää vesijuoksua…

Kun portaat vihdoin valmistuivat, näytti varvas edelleen tältä…

Perjantai iltana istuskelin sohvalla ja taas oli jotenkin tuota ylimääräistä energiaa päässyt kertymään… Ryhdyin katsomaan YouTubesta laminaatin asennusohjeita. Tässä vaiheessa lähipiiristäni vihjaistiin; Mitä jos nyt kuitenkin kävisit ihan varovasti kokeilemassa, josko se varvas jo kestäisi juoksemista😊

Kriisistä ratkaisuun…

Miten olen päätynyt tähän tilanteeseen, haaveilen maratonin juoksemisesta… 42,195 kilometriä tuntuu vaan aika pitkältä matkalta. Toisaalta kolme vuotta takaperin kymppikin tuntui ihan mahdottoman pitkältä matkalta juosta… Onko kaikki siis vain suhteellista?

Kouluaikoina liikunnan numeroni oli aina seitsemän, ihan parhaassa tapauksessa joku vuosi saatoin yltää arvosana-asteikolla jopa kahdeksaiseen. Yläasteen seitsemännellä luokalla (Tämä tapahtui siis joskus 1990-luvun alussa) koko ikäryhmän piti juosta tuo ”kammoksuttu” 1500 metriä. Koska arkiliikunta oli jo tuolloin varsin suuresti mukana elämässäni, olin ilmeisesti onnistunut sen avulla jonkinmoisen peruskunnon itselleni kehittämään, sillä suureksi yllätyksekseni (ja monen muunkin yllätykseksi) pärjäsin matkalla melko hyvin. Liikunnan opettajani oli jopa sitä mieltä, että minun pitäisi osallistua koulujen välisiin maastojuoksukilpailuihin. En suostunut kilpailuihin osallistumaan, liikunnan numerooni (siihen tuttuun ja turvalliseen seitsikkoon) kuulemma vaikutti kyseisenä vuonna vahvasti heikko motivaationi 😊

Gotlannin ympäripyöräilyllä, joskus kauan sitten…

Kouluaikojen jälkeen harrastin liikuntaa melko aktiivisesti, lajeina vaeltaminen ja erilaiset ryhmäliikuntatunnit. Juokseminen tai hölkkääminen ei lajivalikoimaani kuulunut, kunnes päätin kolme vuotta sitten parantaa orastavan neljänkympin kriisini aloittamalla juoksuharrastuksen. Oikeastaan en päättänyt aloittaa juoksuharrastusta vaan palkkasin itselleni personal trainerin. Hänen aloitteestaan päädyin kokeilemaan juoksemista.

Olen aina ollut ulkoilmaihminen ja ehkä tämän vuoksi juoksu tuntui ensimmäisen alkukankeuden jälkeen melko luontevalta tavalta liikkua. Ensimmäinen tavoitteeni oli kolmen kuukauden harjoittelun jälkeen juosta 10 km.

Eihän se aina ihan helppoakaan ollut. Mieleeni on jäänyt marraskuinen, pimeä ja sateinen ilta… Sinä iltana tuon 10 kilometrin juokseminen tuntui lähes mahdottomalta tavoitteelta. Jaloissa painoi, eikä juoksu kulkenut ja löysin itseni 7,5 kilometrin kohdalta ojan pientareelta istumasta, kun jalat eivät vaan vieneet eteenpäin. Harjoitteluun kuuluu tietenkin niin hyvät kuin huonotkin hetket. Tuo marraskuinen ilta oli ehdottomasti se, vähän heikompi hetki. Kuitenkin kolmen kuukauden kuluttua saavutin asettamani tavoitteen, jonka jälkeen mieleeni hiipi salakavalasti ajatus; Miksi juosta kymppiä kun voi juosta puolikastakin?

Tuumasta toimeen… Kesällä 2016 juoksin Hämeenlinnassa ensimmäisen puolikkaani. Aika ei päätä huimannut, kaksi ja puolituntinen reissuhan se oli mutta itselleni tärkeintä oli todistaa, että pystyn tuosta 21 kilometrin matkasta selviytymään. Tämän jälkeen olen juossut tapahtumissa muutamia puolikkaita ja aikaakin olen onnistunut useaan otteeseen parantamaan sekä osallistunut erilaisiin polkujuoksutapahtumiin.

Nyt mieleeni on salakavalasti hiipinyt ajatus; Miksi juosta puolikasta kun voi juosta täyttä matkaakin? Ajatus maratonin juoksemisesta on kutkuttava mutta toisaalta niin ”pelottava”, etten ole varma uskallanko sitä edes tavoitella. Ainakin tuota tavoitetta kohti treenaan, se uskaltaudunko koskaan kyseiselle matkalle, selvinnee aikanaan.

Äiti juoksee hitaasti mutta hyvin…

Tämä on siis minun juoksuharrastukseni tausta ja ensimmäinen blogikirjoitukseni. Juoksu tasostani kertoo suhteellisen kattavasti 7-vuotiaalta pojaltani viime vuonna saatu äitienpäiväkortti. Kortissa luki: Äiti on hyvä juoksemaan. Äiti juoksee hiljaa mutta hyvin 😊

Paraniko orastava neljänkympin kriisini. Kyllä kai, ainakaan en ehdi sitä nykyään kovin usein pohtia, kun juoksuharrastus vei mukanaan iloineen ja suruineen…