Kiukulla…

Aika paljon julkaistaan uusia artikkeleita, tutkimuksia ja omakohtaisia kokemuksia siitä, kuinka liikunnan harrastaminen vaikuttaa mielialaan ja henkiseen hyvinvointiin. Totta, jopa nuori herramme on tämän asian aika hyvin oman kokemuksensa kautta sisäistänyt. Olen omasta mielestäni aika rauhallinen ja ”pitkä pinnainen” ihminen mutta joskus käy niin, että tekee mieli antaa vähän voimakkaampaa palautetta. Tämän yleensä näkee jo aika kauas naamastani ennakkoon ja nuori herramme onkin oppinut tässä vaiheessa ”kaivamaan esiin liikuntakortin”. Yleensä tässä kohtaa saan kommentin: ”Äiti, mee vähäks aikaa ulos niin tulee parempi mieli.” Tässä nuori herramme pelaa tietenkin ”omaan pussiinsa”. Hän tietää varsin hyvin, että pienen happihyppelyn jälkeen palautteeni tulee huomattavasti ”loivareunaisempana”, kuin alun perin ehkä olin suunnitellut.

Kyllä, ehdottomasti allekirjoitan väitteen, että liikuntaharrastus vaikuttaa mielialaan mutta ”juna kulkee molempiin suuntiin” eli kyllä mieliala vaikuttaa myös liikuntaharrastukseen ja suorittamiseen. Tämän totesin eilen hyvin konkreettisesti omalla kohdallani.

Nuori herra aloitti tänä syksynä tokan luokan ja tämä tarkoittaa sitä, että tänä syksynä on ryhdytty ”oikein urakalla” harjoittelemaan vastuullista yksin olemista (ekaluokka meni siinä mielessä helposti, että iltapäiväkerhossa aikuiset katsoivat vielä perään). Yhdessä on käyty läpi aika moneen kertaan, mitä pitää muistaa ja mistä pitää huolehtia, kun on yksin koulun jälkeen kotona. Olen yrittänyt pitää ohjeistuksen suhteellisen selkeänä ja yksinkertaisena. Etenkin olen korostanut, että vanhemmille on ilmoitettava, mikäli lähtee kavereiden kanssa johonkin tai menee kaverille kylään ja kotiavaimet ja puhelin on aina oltava mukana.

Jokin ohjeistuksessa meni pieleen tai ei tavoittanut vastaanottajaa oikealla taajuudella… Kahdesti olen kuluneella viikolla tullut töistä kotiin niin, että nuoren herran avaimet ja puhelin lojuvat kotona, eikä minulla ole ollut parempaa tietoa, missä herra luuraa. Ensimmäisen kerran jälkeen käytiin jälleen kerran yhdessä sovitut asiat, ihan hyvässä hengessä läpi, mutta toisella kerralla (pakko tunnustaa) meni ”kuppi nurin” jo ihan tosissaan. Tässä kohtaa ymmärsin itsekin, että nyt on parempi ”päästellä vähän höyryjä” ennen palautteen antamista.

Niinpä lähdin kuntosalille ja ”uhrikseni” valitsin juoksumaton. Alkuperäinen tarkoitus oli hölkkäillä ihan rauhakseen 45 minuuttia ja tehdä sen jälkeen vähän lihaskuntoa. Mielentila oli kuitenkin sen sorttinen ja kiukkua sen verran sisuksissa, että 10 minuutin hölkkäilyn jälkeen tunsin suhteellisen vahvaa tarvetta ”vähän revitellä”. Lopputulema oli se, että sain aikaiseksi ehkä koko kesäkauden (itselleni) parhaan ja tehokkaimman intervalliharjoituksen ja ihan vaan ”kiukun voimalla”.

Kesäkaudella on kyllä tullut liikuttua ja urheiltua aika paljon mutta rehellisyyden nimissä olen pysytellyt hyvinkin tukevasti sillä omalla mukavuusalueellani (pitkää hidasta etenemistä😊). Jotenkin lomatunnelmissa on ollut hieman vaikea motivoida itseään tekemään vähän kovempia treenejä ja senpä vuoksi olin lopulta varsin hyvilläni omasta ”kiukun puuskastani”, jonka ansiosta onnistuin lopulta ryhdistäytymään tällä saralla ja hieman haastamaan itseäni…

Niin ja palautteenkin onnistuin lopulta antamaan nuorelle herrallemme suhteellisen keskustelevaan sävyyn ja ainakin omasta mielestäni jopa hieman rakentavassa hengessä.

Joskus tosiaan taitaa käydä niin, että itsensä haastamiseen treenin suhteen tarvitaan jokin ulkoinen ärsyke tai poikkeuksellinen mielentila😊

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Please follow and like us:

Syksyn sävelet…

Tänä syksynä olen ajatellut tehdä asiat urheiluharrastukseni tiimoilta hieman tai oikeastaan aika paljonkin toisin. Ajatus ”muutoksen tuulista” on kytenyt jo hieman kauemmin mielessäni ja näin onnistuneen kesäloman päätteeksi olen päättänyt ryhtyä suunnitelmiani toteuttamaan.

Viimeiset kolme vuotta urheiluharrastukseni on keskittynyt hyvin voimakkaasti hölkkäämiseen. Koska olen halunnut harrastaa tavoitteellisesti, on se tarkoittanut tietenkin myös sitä, että kilometrejä on tullut ”nieltyä” monen muun asian kustannuksella. Oheislajeja on kyllä tullut harrastettua (sauvakävelyä, salitreeniä ja vesijuoksua) mutta kartutettavien kilometrien ehdoilla eli ensin juoksuohjelman kilometrit täyteen ja mieluummin vähän ylikin ja sitten, mikäli aikaa jää jotakin satunnaista oheistreeniä. Tämä järjestely on tähän asti tuntunut hyvältä ja mielekkäältä toteuttaa mutta viime aikoina olen alkanut kaivata muutosta omaan tekemiseeni kahdestakin syystä.

Ensinnäkin, omasta mielestäni kärsin suhteellisen usein (ainakin pari kertaa vuodessa) jostakin loukkaantumisesta tai alkavasta rasitusvammasta eli telakalla tulee hölkän suhteen oltua mielestäni aivan liian usein. Tällöin tietenkin oheislajien ja etenkin vesijuoksun osuus korostuu mutta entäpä jos oheislajeja harrastaisi enemmän jo vähän ennen kuin sattuu mitään.

Uskon nimittäin, että ongelmani johtuvat pääosin liian yksipuolisesta harrastamisesta ja oheislajien vähäisestä määrästä kokonaiskuormituksessa (voi toki johtua jostakin muustakin mutta tämä on nyt oma tulkintani asiasta). Tämän asian haluan ainakin yrittää tänä syksynä korjata. Seuraavan vuoden päätavoitteeni onkin, ei parempi tulos (entistä pidemmälle, entistä nopeammin) vaan se, että pysyisin edes kutakuinkin ”tolpillani” koko vuoden. Itselleni kokonaan uudenlainen tavoite… Tietenkään en pistä lainkaan pahakseni, jos siinä sivussa myös kuntoni hieman paranisi…

Toisekseen, olen alkanut kokea urheiluharrastukseni hieman yksinäiseksi. Pidän toki yksin, ”omassa ajatuskuplassani”, hölkkäämisestä. Parasta antia hölkkäharrastuksessa on ne hetket, kun onnistuu pääsemään siihen täydelliseen flow tilaan. Oma kokemukseni on kuitenkin se, että tuon ”himoitun” flow:n saavuttaminen vaatii riittävästi harjoittelua, peruskuntoa ja hölkättyjä kilometrejä. Tästäkin huolimatta, tämän tiedostaen ja silläkin uhalla, että en enää saavutakaan tuota ”himoittua” flow tilaa, olen tullut siihen tulokseen, että tarvitsen omaan harrastamiseeni jonkinlaista ”löyhää” yhteisöllisyyttä. Elämässähän on erilaisia vaiheita ja joskus on kiva tehdä asioita yksin, kun taas toisinaan sosiaalistumisen tarve on suurempi, jolloin yksin tekeminen (joka on aikaisemmin tuntunut mukavalta) saattaakin muuttua yksinäisyydeksi.

Näillä perusteilla olen päättänyt tänä syksynä tehdä seuraavat toimenpiteet; osallistua ainakin yhdelle ryhmäliikuntatunnille viikossa, aloittaa flowjoogan ja siirtyä hölkkäämään ohjatuille polkujuoksulenkeille. Näiden suunnitelmien toteuttamisen aloitin jo osittain tällä viikolla.

Ryhmäliikuntatunteja olen ”kuluttanut” elämäni aikana melko paljon ja monen ryhmäliikuntatunnin konsepti onkin minulle jo entuudestaan tuttu. Tällä viikolla kuitenkin sattui niin hassusti, että ajauduin ”puolivahingossa” ryhmäliikunnan suhteen aivan uuden asian äärelle. Olin siis oikeastaan menossa salille, kun huomasin, että kymmenen minuutin kuluttua alkaisi suosikkiohjaajani vetämä kuntonyrkkeily. Myönnän, olen hieman ennakkoluuloinen aina välillä ja kuntonyrkkeilyn olin jo sijoittanut kategoriaan; Ei ainakaan missään tapauksessa minun lajini…

Toisaalta, en ollut pitkään aikaan käynyt millään ryhmäliikuntatunnilla ja tiesin, että suosikkiohjaajani tunneilla on sellainen hyväntuulinen tekemisen meininki eli aina kivaa. Niinpä uteliaisuuteni heräsi ja päätin vaihtaa salitreenin elämäni ensimmäiseen ohjattuun kuntonyrkkeilytuntiin. Hyvä, että rohkaistuin mukaan (vaikka jännitti tosi paljon, selviänkö tunnista kunnialla) ja voitin ennakkoluuloni. Oli nimittäin tosi hauskaa, sykkeet nousi, lämmin tuli ja ihan oikeasti joutui miettimään omaa koordinaatiotaan. Seuraavan päivän tuntemuksista päätellen varsin tehokas treeni… Ehdottomasti ensi viikolla uudestaan 😊

Viikoittain järjestettävillä ohjatuilla polkujuoksulenkeillä käytiin aika paljonkin kaverin kanssa toissa kesänä mutta sitten kävi niin, että kaveri muutti toiselle paikkakunnalle, enkä jostain syystä sitten saanut itsekseni aikaiseksi osallistua näihin polkujuoksuihin. Tänä syksynä ”ryhdistäydyin” tämänkin asian suhteen ja olenkin nyt ollut jo kolmesti mukana ohjatulla polkujuoksulenkillä. Hyvä niin, sillä suuntavaistoni on sen sorttinen, että yksin en uskalla lähteä metsästä uusia reittejä etsimään. Niinpä porukalla ja ohjaajan johdolla on kiva hölkkäillä, kun ei tarvitse pelätä eksymistä ja jokainen reitti kulkee hieman erilaisissa maisemissa. Tuleehan siinä useimmiten juteltuakin hölkkäharrastuksesta ja vähän niistä ja näistäkin matkan varrella 😊

Flowjoogaa kokeilin viime keväänä, eikä se tuntunut ollenkaan huonolta vaihtoehdolta. Flowjooga on ollut kesätauolla ja tunnit alkavat taas syyskuun alussa. Joukkoon mukaan siis syyskuun alussa…

Näillä toimin ajattelin tämän syksyn urheilua harrastaa ja tietenkin näiden lisäksi hölkkäillä itsekseni sen, minkä aikataulu ja oma kuntotasoni antaa myöden (luultavasti 1-3 kertaa viikossa). Tulossa siis erilainen ja vähän ”kokeellinenkin” syksy… Näillä mennään ja vuoden vaihteessa sitten tuumin, oliko ratkaisuni hyvä vai haluanko palata takaisin ”yksinäisen hölkkääjän” elämääni 😊 Aika näyttää…

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Please follow and like us:

Viisas vai tyhmä, tyhmä vai viisas?

Tänään oli siis tarkoitus juosta Hämeenlinnan kaupunkimaratonilla puolikas, sen sijaan, että kirjoitan tätä blogia kotisohvalla. Mitä tapahtui?

Torstaiaamuna heräsin viiltävään kipuun, joka paikantui pääosin lonkan ulkosyrjään ja säteili sieltä lonkan koukistajaan ja takamukseen. Tässä kohtaa olin vielä toiveikas, että kyse olisi nopeasti ohimenevästä hermopinteestä tai lihaskrampista. Niinpä ajattelin lämmitellä lihaksia leppoisan rauhallisella koiralenkillä ja venytellä sen jälkeen ”paikkoja auki”. Valitettavasti nämä toimenpiteet eivät tuoneet toivottua lopputulosta.

Perjantaiaamuna lonkkaa viilsi edelleen. Niinpä oli aika ryhtyä ihan tosissaan pohtimaan osallistumista Hämeenlinnan puolikkaalle. Optimisti minussa ajatteli edelleen, että voihan se, mahdollinen hermopinne aueta vielä tai viimeistään, kun lihakset kunnolla lämpenevät lauantain puolikkaalla. Realisti minussa kyllä ymmärsi, että olisi suhteellisen järjetöntä lähteä puolikasta juoksemaan, jos jo lähtöviivalla sattuu…

Vaikka olen omasta mielestäni suhteellisen normaalilla maalaisjärjellä varustettu ihminen, on se kumma juttu, mihin tuo maalaisjärki tuntuu katoavan, kun kyse on asetettujen tavoitteiden saavuttamisesta. ”Karhun paini” optimistin ja realistin välillä siis jatkui koko perjantaipäivän. Kumpikaan ei tuntunut pääsevän voitolle ja lopulta halusin ”pallotella” ajatuksiani jonkun kanssa. Päädyin soittamaan parhaalle ystävälleni, joka onneksi ymmärtää, itsekin aktiivisesti urheilua harrastavana, tämän kaltaiset dilemmat varsin hyvin.

Pitkään puitiin yhdessä asian laitaa. Lopputulema oli tietenkin ja ennalta-arvattavasti piste realistille. Loppujen lopuksi asianhan voi kiteyttää varsin lyhyesti ja ytimekkäästi kysymykseksi: Haluanko olla viisas vai tyhmä? Kyllähän ”ihmeparantumisia” sattuu mutta aika paljon todennäköisempää kuitenkin olisi, että jo valmiiksi kipeä lonkka kipeytyisi entisestään puolikkaalla tai viimeistään sen jälkeen ja pahimmassa tapauksessa jotakin lonkasta menisi ihan oikeasti rikki.

Lauantaiaamuna lonkkaa viilsi edelleen… Päätin siis olla viisas ja jättää Hämeenlinnan puolikkaan juoksematta. Päätöstäni hieman helpotti se, että olen myös ilmoittautunut Tallinnan puolikkaalle. Ajatukseni tietenkin oli, että jos nyt ajoissa hieman ”huilin” niin Tallinnassa pääsisi lähtöviivalle hyvissä sielun- ja ruumiin voimissa.

Tästä hyvin ilmiselvästä järkeilystä huolimatta mieltäni edelleen täällä kotisohvalla kalvaa ajatus: Oliko päätökseni sittenkin tyhmä? Annoinko liian helposti periksi? Olisinko kuitenkin pystynyt tuon puolikkaan tänään juoksemaan, ilman suurempia vaurioita? Olisiko kuitenkin pitänyt lähteä edes yrittämään?

Milloin on hyvä hetki ja järkevää antaa periksi? Milloin luovuttaminen on luonteen heikkoutta tai kykenemättömyyttä toimia omalla epämukavuusalueellaan? Kysymyksiä, joita jokainen omaan harrastamiseensa tavoitteellisesti suhtautuva joutuu varmasti joskus omalla kohdallaan pohtimaan…

Tänään juoksutapahtumaan valmistautuminen vaihtui siis koiran kanssa ”köpöttelyyn” ja elokuisen maalaismaiseman ihailuun… Jonka jälkeen ”jalat kohti kattoa”. Ensi viikolla (lonkan ehdoilla) vesijuoksun ja kehonhuollon pariin. Toivottavasti mahdollisimman nopeasti näiden toimenpiteiden johdosta myös takaisin lenkkipoluille…

Tsemppiä kaikille tänään Hämeenlinnassa juokseville 🙂

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Please follow and like us: