Miks mä himoitsen tätä lisää…

Miks mä himoitsen tätä lisää…

Kinttu on edelleen kipeä ja pitää poissa lenkkipoluilta. Harmi juttu sinänsä, mutta jotakin hyvääkin… On nimittäin tullut kokeiltua kaikenlaisia vaihtoehtoisia aktiviteetteja, joihin en ilman kinttukipua varmasti olisi ryhtynyt.

Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että viiden minuutin kävelymatkan päästä kotoa löytyy varsin hyvä ja monipuolinen uimahalli. Hallin valikoimiin kuuluu myös erittäin laaja kattaus erilaisia ryhmäliikuntatunteja, joten valinnan varaa löytyy runsain mitoin… Tällä kertaa valintani osui spinningtuntiin, joka oli muuten elämäni ensimmäinen laatuaan. Näin keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän näkökulmasta, täytyy kyllä todeta, että olihan kerrassaan erikoinen kokemus.

Kuva: Rajamäen uimahalli

Ihan ensimmäinen jännityksen aihe oli tietenkin se, selviydynkö edes kunnialla pyörän säädöistä. En tietenkään selvinnyt, mutta ei hätää… Onneksi tunnin vetäjä jaksoi kärsivällisesti vastata kysymyksiini.

Tietenkin lähdin tapani mukaan ”soitellen sotaan” eli suoraan tunnille, kulkematta ic7-testin kautta. Ihan täysin, en noviisina ole asiasta perillä, mutta olen antanut itseni ymmärtää, että testi liittyy jollakin tapaa pyörän säätöihin sekä aerobisiin ja anaerobisiin sykealueisiin😊 Liikunnanohjaajan suotuisalla avustuksella, hyvällä yhteistyöllä ja pienellä neuvottelulla pyörän säädöt saatiin kuntoon, vaikka sitä testiä ei nyt tullut pohjille ajettua (taidan sen kuitenkin jossakin vaiheessa käydä polkaisemassa).

Sitten ei muuta, kun matkaan… Matkan teko oli kyllä melko kaukana sellaisesta letkeästä ”mummolaan, kun pyöräilemme, pilven hattaraa ei näy” -tyyppisestä meiningistä😊 Hulluuksissani olin nimittäin valinnut elämäni ensimmäiseksi spinningtunniksi, en tietenkään mitään perustuntia vaan Spin Mäki -tunnin, joka on tuntikuvauksen mukaan vaihtelevaa mäkiharjoittelua ja välillä poljetaan kovillakin sykkeillä.

Kuva: Rajamäen uimahalli

Sanoisin, että tuntikuvaus piti kyllä paikkansa… Välillä mentiin ihan tosi kovilla sykkeillä ja reisiä hapotti jo puolen tunnin polkemisen jälkeen. Pyörän näytössähän näkyy, kuinka kauan ajallisesti on poljettu ja voin kertoa (jälleen kerran ihan rehellisyyden nimissä), että 39 minuutin kohdalla aloin epäillä, että noutaja tulee ennen kuin tunti on ohi… ja olisihan se varmaan tullutkin, jollei tuntia vetävä liikunnanohjaaja olisi niin ammattitaitoisesti, mutta huumoria unohtamatta porukkaa sparrannut.

Sinnillä sain poljettua tunnin loppuun ainakin jotakuinkin kunnialla, vaikka koville ottikin. Tunnin jälkeen jäin vielä hetkeksi puheisiin liikunnanohjaajan kanssa ja vähän siinä ihmettelin ääneen, kuinka koville tunti oli ottanut, etenkin reisiosaston suhteen (olen kuitenkin aina ollut sitä mieltä, että olen ikäisekseni ihan kohtuullisessa kunnossa ja jaloissanikin pitäisi olla ainakin jonkin verran ja jonkinlaista kestokykyä, ehkä jopa vähän voimaakin).

Onneksi liikunnanohjaaja osasi lohduttaa, että laji nyt vaan on niin erilainen ja kuormittaa eri tavalla, kuin esimerkiksi juoksu, johon olen tottunut… Ja tästä tottumattomuudesta osittain ainakin saattaa johtua, että tunti tuntui niin yllättävän raskaalta. Otin tämän positiiviselta kannalta, eikö se nyt ollut jotenkin niin, että kropalle pitää tarjota erilaisia ärsykkeitä, jotta kehitystä tapahtuu…

Tuntia myöhemmin istuin kotisohvalla katsomassa kaikessa rauhassa Salattuja elämiä, kun yht`äkkiä minut valtasi aivan mieletön voittajafiilis. Kummallista kyllä, koin itseni jopa suuremmaksi voittajaksi, kuin esimerkiksi ensimmäisen juostun (lue hölkkää) kympin tai puolikkaan jälkeen.

Seuraava ajatukseni olikin sitten: ”Mulle tätä lisää”… Enkä nyt tarkoita Salattuja elämiä vaan spinningiä ja mieluummin vielä mäkiversiona. Tiedän, liikunta vapauttaa mielihyvähormoneja yms. Vaan siltikin tuntuu vähän kummalliselta himoita lisää jotakin sellaista, jonka luulin vielä puolitoista tuntia aikaisemmin koituvan kohtalokseni… 😊

Asia jäi niin paljon mietityttämään, että päätin ihan nopeasti hyvältä ystävältäni ja työtoveriltani Googlelta kysäistä, mistä oikein on kysymys. Vastaus löytyikin melko nopeasti.

Turun yliopistossa on nimittäin ihan muutama vuosi sitten tehty tutkimus, jossa selvitettiin, kuinka liikunnan voimakkuus vaikuttaa siihen, miten endorfiineja vapautuu aivoissa.

Tutkimuksessa vertailtiin tunnin mittaisen aerobisen pyöräilyn, hiit-pyöräilyn ja levon vaikutuksia. Lopputulema oli se, että Hiit-pyöräily vapauttaa aivoissa enemmän endorfiineja, kuin tavallisempi matalamman tehon treeni. Näin ollen, liikunnan intensiteetti todellakin säätelee endorfiinien vapautumista aivoissa.

Nämä varsin mielenkiintoiset artikkelit tästä kyseisestä tutkimuksesta löytyvät täältä ja täältä.

Artikkelit luettuani huokaisin hiukan helpotuksesta. Ristiriitaiset tunnelmat päivän spinningtunnista johtuvatkin,  ihan vaan normaalia melko paljon rankemmasta ”endorfiinipöllystä” 😊 Ensi viikolla uudemman kerran polkemaan… Niin ja ihan varmasti saman efektin saisi aikaiseksi juoksemalla, kun vaan uskaltautuisi joskus juoksemaan intensiivisemmin, eikä aina vaan hölköttelisi menemään siellä omalla turvallisella mukavuusalueellaan…

Näillä mietteillä mukavaa loppuviikkoa toivotellen, SusannaK

Haluatko saada uunituoreeltaan tiedon keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän seuraavasta blogipostauksesta. Mikäli haluat seurata edesottamuksiani urheiluharrastuksen parissa, ota seurantaan Facebook-profiilini

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

Voit seurata blogiani myös   https://www.blogit.fi/susannak

Follow my blog with Bloglovin

Please follow and like us: