Nostalgiaa

Kyllä meidän suvussa on aina urheilusuoritusten päälle ymmärretty…

Kun (silloin vielä tuleva) aviomieheni vieraili ensimmäistä kertaa isovanhempieni luona, oli hänen hämmästyksensä suhteellisen sanoin kuvaamaton, kun heti eteisessä hänelle esiteltiin erinäinen määrä palkintolusikoita. En ollut huomannut tästä talon tapoihin kuuluvasta rituaalista tulevaa siippaani varoittaa etukäteen… Olihan se minulle jo lapsuudesta tuttu ja jotenkin itsestään selvästi asiaan kuuluva tapa, että ensin esitellään palkintolusikat ja sitten vasta tullaan tutuiksi…

Nämä sukuni suuresti arvostamat palkintolusikat ovat 1930-luvulta peräisin ja kuuluivat aikoinaan keskimatkojen juoksijalle Toivo Hoppanialle. Toivo Hoppania oli siis minun taatani (vaarini) äidin veli ja tarinat hänen urheilusuorituksistaan ovat kulkeneet suvussamme sukupolvelta toiselle.

Isältäni muistan kuulleeni jo ihan pienenä tyttönä tarinan siitä, kuinka Toivo Hoppanian tie olympialaisiin katkesi siihen, että hieroja ei osannut asiaansa… Isäni puolestaan oli kuullut tarinan isotädiltään eli Toivo Hoppanian sisarelta, joka oli kuulemma ollut suunnattoman närkästynyt asiasta. Mene ja tiedä, mihin olympia-asia lopun perin kaatui mutta tarina hierojan osuudesta asiaan elää suvussani sitkeästi.

Kuvituskuvaa

Tosiasia on kuitenkin se, että Toivo Hoppanian bravuurimatkoja oli aikanaan 1500 ja 3000 metriä. Vuonna 1937 hänen nimissään oli Suomen toiseksi paras tulos 1500 metriltä, aika kyseiseltä matkalta oli 3.53,8. Tulos 800 metrin matkalla oli 1.56,5 ja 3000 metrin matkalla 8.18,6.

Muutamaa vuotta aikaisemmin vuonna 1934 Toivo Hoppania oli voittanut tunnetun puolalaisen juoksijan Kusocińskin Viipurin keskuskentällä järjestetyissä kilpailuissa. Ennen kyseistä kilpailua Paavo Nurmi oli kuulemma antanut Toivolle ohjeen, että ohitse ei kannata pyrkiä ennen kuin viimeisillä metreillä.

Kuvituskuvaa

Jatkosodan aikana Toivo kuului samaan konekiväärikomppaniaan pikajuoksija Åke Lindforsin kanssa. Miehet sopivat keskenään, että jos ja kun Sortavalaan päästään niin siellä sitten järjestetään keskinäinen juoksukilpailu.

Kolme päivää Sortavalan valtauksen jälkeen elokuussa 1941 sovittu kilpailu sitten järjestettiin Sortavalan urheilukentällä. 300 metrin rata juostiin kaksi kertaa ja kilvan voitti pikajuoksija ajalla 1.35,9 kun Toivon aika oli 1.36,1.Toivo Hoppania kaatui Aunuksessa vain kuukautta myöhemmin 21.9.1941.

Kuva kirjasta Talo Joutselässä

Sukuni tarinoihin kuuluu myös kertomus siitä, miten Toivo Hoppania harjoitti kuntoaan nuorena miehenä. Kesällä, kun talon väki oli ollut koko päivän pellolla töissä ja lähti päivän päätteeksi uimaan, jäi Toivo  kiertämään juosten peltoa ympäri. Harmi vain, että tarina ei kerro tarkemmin harjoittelun laadusta…

Juoksiko Toivo peltoa ympäri PK- vai VK -sykkeellä, tekikö hän väliin maksimisykevetoja tai vauhtileikittelyjä? Rytmittikö hän harjoitteluaan jotenkin? Näin juoksun harrastajana se kyllä harmittaa, että tämä tieto on kadonnut vuosikymmenten saatossa tai toisaalta saattaahan se olla, että Toivo Hoppania ei halunnut ulkopuolisille harjoitusmetodeistaan tarkemmin kertoa….

Käy tykkäämässä https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/ niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista 🙂

(Teksti lähde: Eeva Korjula, Marja-Liisa Koski: Talo Joutselässä)

Kriisistä ratkaisuun…

Miten olen päätynyt tähän tilanteeseen, haaveilen maratonin juoksemisesta… 42,195 kilometriä tuntuu vaan aika pitkältä matkalta. Toisaalta kolme vuotta takaperin kymppikin tuntui ihan mahdottoman pitkältä matkalta juosta… Onko kaikki siis vain suhteellista?

Kouluaikoina liikunnan numeroni oli aina seitsemän, ihan parhaassa tapauksessa joku vuosi saatoin yltää arvosana-asteikolla jopa kahdeksaiseen. Yläasteen seitsemännellä luokalla (Tämä tapahtui siis joskus 1990-luvun alussa) koko ikäryhmän piti juosta tuo ”kammoksuttu” 1500 metriä. Koska arkiliikunta oli jo tuolloin varsin suuresti mukana elämässäni, olin ilmeisesti onnistunut sen avulla jonkinmoisen peruskunnon itselleni kehittämään, sillä suureksi yllätyksekseni (ja monen muunkin yllätykseksi) pärjäsin matkalla melko hyvin. Liikunnan opettajani oli jopa sitä mieltä, että minun pitäisi osallistua koulujen välisiin maastojuoksukilpailuihin. En suostunut kilpailuihin osallistumaan, liikunnan numerooni (siihen tuttuun ja turvalliseen seitsikkoon) kuulemma vaikutti kyseisenä vuonna vahvasti heikko motivaationi 😊

Gotlannin ympäripyöräilyllä, joskus kauan sitten…

Kouluaikojen jälkeen harrastin liikuntaa melko aktiivisesti, lajeina vaeltaminen ja erilaiset ryhmäliikuntatunnit. Juokseminen tai hölkkääminen ei lajivalikoimaani kuulunut, kunnes päätin kolme vuotta sitten parantaa orastavan neljänkympin kriisini aloittamalla juoksuharrastuksen. Oikeastaan en päättänyt aloittaa juoksuharrastusta vaan palkkasin itselleni personal trainerin. Hänen aloitteestaan päädyin kokeilemaan juoksemista.

Olen aina ollut ulkoilmaihminen ja ehkä tämän vuoksi juoksu tuntui ensimmäisen alkukankeuden jälkeen melko luontevalta tavalta liikkua. Ensimmäinen tavoitteeni oli kolmen kuukauden harjoittelun jälkeen juosta 10 km.

Eihän se aina ihan helppoakaan ollut. Mieleeni on jäänyt marraskuinen, pimeä ja sateinen ilta… Sinä iltana tuon 10 kilometrin juokseminen tuntui lähes mahdottomalta tavoitteelta. Jaloissa painoi, eikä juoksu kulkenut ja löysin itseni 7,5 kilometrin kohdalta ojan pientareelta istumasta, kun jalat eivät vaan vieneet eteenpäin. Harjoitteluun kuuluu tietenkin niin hyvät kuin huonotkin hetket. Tuo marraskuinen ilta oli ehdottomasti se, vähän heikompi hetki. Kuitenkin kolmen kuukauden kuluttua saavutin asettamani tavoitteen, jonka jälkeen mieleeni hiipi salakavalasti ajatus; Miksi juosta kymppiä kun voi juosta puolikastakin?

Tuumasta toimeen… Kesällä 2016 juoksin Hämeenlinnassa ensimmäisen puolikkaani. Aika ei päätä huimannut, kaksi ja puolituntinen reissuhan se oli mutta itselleni tärkeintä oli todistaa, että pystyn tuosta 21 kilometrin matkasta selviytymään. Tämän jälkeen olen juossut tapahtumissa muutamia puolikkaita ja aikaakin olen onnistunut useaan otteeseen parantamaan sekä osallistunut erilaisiin polkujuoksutapahtumiin.

Nyt mieleeni on salakavalasti hiipinyt ajatus; Miksi juosta puolikasta kun voi juosta täyttä matkaakin? Ajatus maratonin juoksemisesta on kutkuttava mutta toisaalta niin ”pelottava”, etten ole varma uskallanko sitä edes tavoitella. Ainakin tuota tavoitetta kohti treenaan, se uskaltaudunko koskaan kyseiselle matkalle, selvinnee aikanaan.

Äiti juoksee hitaasti mutta hyvin…

Tämä on siis minun juoksuharrastukseni tausta ja ensimmäinen blogikirjoitukseni. Juoksu tasostani kertoo suhteellisen kattavasti 7-vuotiaalta pojaltani viime vuonna saatu äitienpäiväkortti. Kortissa luki: Äiti on hyvä juoksemaan. Äiti juoksee hiljaa mutta hyvin 😊

Paraniko orastava neljänkympin kriisini. Kyllä kai, ainakaan en ehdi sitä nykyään kovin usein pohtia, kun juoksuharrastus vei mukanaan iloineen ja suruineen…