Huonoin juoksuvuoteni ikinä olikin positiivinen yllätys…

Huonoin juoksuvuoteni ikinä olikin positiivinen yllätys…

Vuosi lähenee loppuaan ja flunssa meinaa kaataa keski-ikäisen sunnunaihölkkääjän. Luulenpa, että on tullut aika ”paketoida” vanha vuosi ja kääntää katse kohti uusia haasteita. Vielähän tässä on vanhaa vuottakin jäljellä, mutta itseni tuntien, kun flunssa iskee, sitä sitten sairastetaan (valitettavasti) useampi viikko. Flunssani kun tuppaavat pitkittymään nenän polyyppitaudin vuoksi.

Juoksuvuoteni (lue hölkkä) on ollut aivan poikkeuksellisen rikkonainen. Vuoteen on mahtunut runsain määrin kaikenlaista pientä kiusaa (rasitusvammoja ja loukkaantumisia). Niinhän sitä tavataan sanoa, että ei kahta ilman kolmatta ja tälle vuodelle ei ihan se kolmekaan riittänyt…

Näille nyt ei ihan hirveesti tänä vuonna käyttöä ole ollut….

Niinpä juoksukilometrejä kertyi vuodelle 2019 aivan ennätyksellisen vähän, 475 kilometriä, joka on reilusti pienin kilometrimäärä vuositasolla koko hölkkäharrastukseni historiassa. Toisaalta vuoteen mahtui huomattavasti enemmän esimerkiksi vesijuoksua, kävelyä, pyöräilyä ja kehonhuoltoa, kuin minään aikaisempana vuonna.

Ensi näkemältä vuosi oli siis harrastamisen näkökulmasta varsin huono ja sitä mieltä olin itsekin, ennen kuin ryhdyin asiaa pohtimaan hieman toiselta kantilta. Sen sijaan, että sinetöisin vuoden huonoimmaksi juoksuvuodekseni ikinä, päätin yrittää löytää vuodenkierrosta edes muutaman onnistumisen (ihan vaan motivoidakseni itseäni).

Voitokkaat hetket vuonna 2019

Helsinki City Run

Vuonna 2018 en osallistunut yhteenkään juoksutapahtumaan ja osittain varmaan tästä johtuen, olin onnistunut kehittämään itselleni jonkinlaisen ”rimakauhun” juoksutapahtumien suhteen. Helsinki City Runiin osallistuminen jännitti (ihan oikeasti) niin paljon, että meinasin viime hetkellä ”jänistää” ja jäädä tapahtuma-aamuna kotiin.

Aikamoisen ”karhun painin” kävin itseni kanssa. En oikein tiedä, mikä asian lopulta ratkaisi, mutta puolilta päivin seisoin lähtöryhmässä V odottelemassa lähtölaukausta. Hyvä niin, sillä vaikka aika nyt ei ”päätä huimannut” (2:30) oli jo se, että löysin itsestäni uskalluksen edes osallistua kyseiseen tapahtumaan valtava voitto.

Elämäni pisin lenkki ikinä

Ennen tämän vuoden kesäkuuta en ollut koskaan elämässäni juossut puolikasta pidemmälle. Kesäkuussa tein testilenkin, jonka mitaksi kertyi 25 kilometriä. Prosentuaalisesti pääsin siis aika paljon pidemmälle, kuin koskaan ennen (19%).

Sääolosuhteet testilenkille olivat hieman haastavat, yhden naisen huoltojoukon kanssa sovitulle päivälle nimittäin sattui melko kuuma ja lähes pilvetön keli. Tästäkin huolimatta testilenkki tuli ”taiteltua” ja 25 kilometrin jälkeenkin vielä jopa hieman hymyilytti.

Tallinnan Maratonin puolikas

Vaikka syyskuun alkuun mennessä kilometrejä oli kertynyt todella vähän, onnistuin Tallinnassa sivuamaan omaa kahden vuoden takaista puolikkaan ennätystäni (2:12).

Tallinnassa juoksu kulki ja ensimmäisen kerran ikinä puolikkaan maalissa tuntui siltä, että matka vähän niin kuin loppui kesken. Koko matkan ajan koin ihan sellaista aitoa tekemisen riemua. Hienosti järjestetty tapahtuma, täydellinen juoksusää ja allekirjoittaneelta tasaisen vahva suoritus omaan kuntotasoon nähden.

Vuoden 2019 jakauma sykealueittain. Aika vähän on menty keltasen saatikka sitten punasen puolella.

Summa Summarum

Aika hyvä, että päädyin tarkastelemaan kulunutta vuotta listaamalla vain ja ainoastaan onnistumiset.  Tätä kautta aloin itsekin nähdä metsää puilta, niin kuin on tapana sanoa… On niin tavattoman helppo jäädä kiinni epäonnistumisiin (esim. saavuttamattomat tavoitteet), tehdä itsestään olosuhteiden uhri tai muuten vaan turhautua ja pahoittaa mielensä.

Listaamalla näitä pieniä onnistumisia, heikoin juoksuvuoteni ikinä muuttuikin yht`äkkiä positiiviseksi yllätykseksi. Sitä paitsi olen melko luottavainen sen suhteen, että tänä vuonna olen onnistunut rakentamaan ihan kelvollisen pohjan tulevia haasteita silmällä pitäen. Kunhan orastava flunssa ja kinttukipu on ”selätetty” on tästä hyvä jatkaa kohti ”voitokkaampaa” ensi vuotta.

Hyvää Itsenäisyyspäivää toivotellen, SusannaK

Haluatko saada uunituoreeltaan tiedon keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän seuraavasta blogipostauksesta. Mikäli haluat seurata edesottamuksiani urheiluharrastuksen parissa, ota seurantaan Facebook-profiilini

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

Voit seurata blogiani myös   https://www.blogit.fi/susannak

Follow my blog with Bloglovin

Please follow and like us:
Kymmenen kertaa rohkeampi…

Kymmenen kertaa rohkeampi…

Luin hetki sitten oikeastaan aika voimauttavan artikkelin. Artikkeli oli otsikoitu: Unelmien tunnistaminen on yllättävän vaikeaa – näin selvität, mitä oikeasti tahdot elämältäsi.

Kyseisessä lehtijutussa diplomi-insinööri, yritysvalmentaja ja menestystutkija Johanna Huhtamäki esittää mielestäni ihan hyvän ja pohtimisen arvoisen kysymyksen: ”Yksi sellainen kysymys, joka auttaa määrittämään ne omat unelmat, on se, mitä tekisit, jos olisit kymmenen kertaa rohkeampi.”

Mitä, jos en pelkäisi mahdollisia homevaurioita, mahdollisia sisäilmaongelmia, mahdollisesti puutteellista ilmanvaihtoa, mahdollisia riskirakenteita, mahdollista henkilökohtaista konkurssia… ja tätä listaa voisin jatkaa vielä melko pitkästi. Mitä, jos en oikeasti pelkäisi, vaan olisin kymmenen kertaa rohkeampi?

Niin, ostaisin vanhan talon…

Tuossa taannoin kirjoitin Menetetystä unelmasta eli vanhasta talosta, jonka olisin tahtonut omakseni, mutta kaupoille asti asiassa ei valitettavasti edetty. Tässä puheena olleen artikkelin luettuani, päätin ihan oikeasti ryhtyä kymmenen kertaa rohkeammaksi.

Aloin nimittäin ihan vakavasti pohtia: Olinko sittenkin luovuttanut talon suhteen liian helposti? Luovuinko haaveestani liian köykäisin perustein? Olisinko voinut vielä tehdä jotakin saavuttaakseni unelmani? Estikö edellä mainitut minua ”pelottavat” asiat yrittämästä viimeiseen asti?

Kymmenen kertaa rohkeampana, päätin vielä yrittää järjestellä ja sovitella asioita niin, että haaveellani olisi mahdollisuus toteutua. Aika paljon ”sumplimista” moneen suuntaan, mutta nyt asia on uudelleen vireillä. Vieläkään kaupoille asti ei olla päästy, mutta ainakin menetetty unelma ”heräsi henkiin” ja sillä on vielä mahdollisuus toteutua…

Hyvähän se olisi, jos talo saataisiin hankittua… Tuli nimittäin optimistina hankittua talon olohuoneeseen täydellisesti sopiva hirviaiheinen kanavatyö kirpputorilta. Siippani on, mitä ymmärtäväisin ihminen, mutta kanavatyön nähtyään hän kommentoi melko spontaanisti: ” Et sä helvetti voi olla tosissas?” Sitä vaan ihmettelen, että siippani ei pitänyt lainkaan lieventävänä asianhaarana sitä, että jätin kuitenkin vielä toistaiseksi sen täydellisen kristallikruunun ostamatta samaiselta kirpputorilta 😊

Mitä muuta tekisin…

Olen haaveillut jo useamman vuoden maratonin juoksemisesta (lue hölkkää) ja itse asiassa harjoitellutkin melko tunnollisesti ja tavoitteellisesti. Järjellä ajateltuna minulla olisi varmasti jonkinlainen mahdollisuuskin (ilman aikatavoitetta) matkasta selviytyä… Vaan henkinen kantti ei riitä lähteä edes yrittämään. Aina, kun ajattelen, että ensi kesänä, menee ”pupu pöksyyn”. Seuraava ajatus onkin sitten, ei minusta kuitenkaan ole juoksemaan noin pitkää matkaa…

No, ilmoittauduinko ”kymmenen kertaa rohkeampana” täydelle matkalle? Ihan niin rohkeaksi en vielä uskaltautunut ”heittäytyä” (joku raja, sillä rohkeudellakin on kai oltava 😊), mutta jotakin kuitenkin…

Soitin parhaalle ystävälleni ja ehdotin ensi syksylle ”tyttöjen” reissua Tallinnaan. Siinä sivussa myös kysäisin, että haittaisiko häntä toimia huoltojoukkona, jos päättäisin täyttä matkaa lähteä yrittämään elämäni ensimmäistä kertaa Tallinnassa. Paras ystäväni oli varsin myötämielinen ajatukselle, joten huoltojoukot Check!

Kipeä kinttu pitää edelleen poissa lenkkipoluilta… Ei se mitään, kyllä se siitä….

Haluatko saada uunituoreeltaan tiedon keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän seuraavasta blogipostauksesta. Mikäli haluat seurata edesottamuksiani urheiluharrastuksen parissa, ota seurantaan Facebook-profiilini

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

Voit seurata blogiani myös   https://www.blogit.fi/susannak

Follow my blog with Bloglovin

Please follow and like us:
Kiukulla…

Kiukulla…

Aika paljon julkaistaan uusia artikkeleita, tutkimuksia ja omakohtaisia kokemuksia siitä, kuinka liikunnan harrastaminen vaikuttaa mielialaan ja henkiseen hyvinvointiin. Totta, jopa nuori herramme on tämän asian aika hyvin oman kokemuksensa kautta sisäistänyt. Olen omasta mielestäni aika rauhallinen ja ”pitkä pinnainen” ihminen mutta joskus käy niin, että tekee mieli antaa vähän voimakkaampaa palautetta. Tämän yleensä näkee jo aika kauas naamastani ennakkoon ja nuori herramme onkin oppinut tässä vaiheessa ”kaivamaan esiin liikuntakortin”. Yleensä tässä kohtaa saan kommentin: ”Äiti, mee vähäks aikaa ulos niin tulee parempi mieli.” Tässä nuori herramme pelaa tietenkin ”omaan pussiinsa”. Hän tietää varsin hyvin, että pienen happihyppelyn jälkeen palautteeni tulee huomattavasti ”loivareunaisempana”, kuin alun perin ehkä olin suunnitellut.

Kyllä, ehdottomasti allekirjoitan väitteen, että liikuntaharrastus vaikuttaa mielialaan mutta ”juna kulkee molempiin suuntiin” eli kyllä mieliala vaikuttaa myös liikuntaharrastukseen ja suorittamiseen. Tämän totesin eilen hyvin konkreettisesti omalla kohdallani.

Nuori herra aloitti tänä syksynä tokan luokan ja tämä tarkoittaa sitä, että tänä syksynä on ryhdytty ”oikein urakalla” harjoittelemaan vastuullista yksin olemista (ekaluokka meni siinä mielessä helposti, että iltapäiväkerhossa aikuiset katsoivat vielä perään). Yhdessä on käyty läpi aika moneen kertaan, mitä pitää muistaa ja mistä pitää huolehtia, kun on yksin koulun jälkeen kotona. Olen yrittänyt pitää ohjeistuksen suhteellisen selkeänä ja yksinkertaisena. Etenkin olen korostanut, että vanhemmille on ilmoitettava, mikäli lähtee kavereiden kanssa johonkin tai menee kaverille kylään ja kotiavaimet ja puhelin on aina oltava mukana.

Jokin ohjeistuksessa meni pieleen tai ei tavoittanut vastaanottajaa oikealla taajuudella… Kahdesti olen kuluneella viikolla tullut töistä kotiin niin, että nuoren herran avaimet ja puhelin lojuvat kotona, eikä minulla ole ollut parempaa tietoa, missä herra luuraa. Ensimmäisen kerran jälkeen käytiin jälleen kerran yhdessä sovitut asiat, ihan hyvässä hengessä läpi, mutta toisella kerralla (pakko tunnustaa) meni ”kuppi nurin” jo ihan tosissaan. Tässä kohtaa ymmärsin itsekin, että nyt on parempi ”päästellä vähän höyryjä” ennen palautteen antamista.

Niinpä lähdin kuntosalille ja ”uhrikseni” valitsin juoksumaton. Alkuperäinen tarkoitus oli hölkkäillä ihan rauhakseen 45 minuuttia ja tehdä sen jälkeen vähän lihaskuntoa. Mielentila oli kuitenkin sen sorttinen ja kiukkua sen verran sisuksissa, että 10 minuutin hölkkäilyn jälkeen tunsin suhteellisen vahvaa tarvetta ”vähän revitellä”. Lopputulema oli se, että sain aikaiseksi ehkä koko kesäkauden (itselleni) parhaan ja tehokkaimman intervalliharjoituksen ja ihan vaan ”kiukun voimalla”.

Kesäkaudella on kyllä tullut liikuttua ja urheiltua aika paljon mutta rehellisyyden nimissä olen pysytellyt hyvinkin tukevasti sillä omalla mukavuusalueellani (pitkää hidasta etenemistä😊). Jotenkin lomatunnelmissa on ollut hieman vaikea motivoida itseään tekemään vähän kovempia treenejä ja senpä vuoksi olin lopulta varsin hyvilläni omasta ”kiukun puuskastani”, jonka ansiosta onnistuin lopulta ryhdistäytymään tällä saralla ja hieman haastamaan itseäni…

Niin ja palautteenkin onnistuin lopulta antamaan nuorelle herrallemme suhteellisen keskustelevaan sävyyn ja ainakin omasta mielestäni jopa hieman rakentavassa hengessä.

Joskus tosiaan taitaa käydä niin, että itsensä haastamiseen treenin suhteen tarvitaan jokin ulkoinen ärsyke tai poikkeuksellinen mielentila😊

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Please follow and like us:

Juostako vai eikö juosta, siinä vasta pulma…

Niin se kaukainen haave on joskus juosta maraton… Itselleni on nyt kyllä käynyt vähän niin, että tavoite on ”luisunut” johonkin kaukaisuuteen. Tavoite tuntuu olevan liian iso, liian kaukana ja jotenkin saavuttamattomissa.

Jos ja kun joskus juoksen maratonin, haluan olla ehdottoman varma siitä, että olen harjoitellut riittävästi tulevaa koitosta varten. Olen aina ollut tarkka siitä, että valmistaudun hyvin, olipa kyseessä sitten lapsen kaverisynttärit, tärkeä presentaatio töissä tai juoksumatka. Lukioaikaisella englanninopettajallani (jota kaikki ihan oikeasti vähän pelkäsivät) oli tapana aina sanoa, että kotona harjoitellaan ja tänne tullaan esittämään parasta osaamista… Tämä lausahdus on jotenkin jäänyt minulle mielen päälle (No, onhan nämä toki myös luonne kysymyksiä)… Tässä piilee myös se akilleen kantapää. Tietenkin on hyvä valmistautua asianmukaisesti mutta jos valmistautumisesta tulee ”ikuisuusprojekti” tai huonoimmassa tapauksessa asioita jää tekemättä ihan vaan sen vuoksi, että ei omasta mielestään ole onnistunut valmistautumisessa riittävän hyvin, kannattanee hieman kyseenalaistaa omia ajatusmallejaan…

Nyt on ison pohdinnan paikka…

Maratonin läpi juokseminen on ollut mielenpäällä kohta kaksi vuotta, jälleen kerran päätin asiaa lykätä ensi kevääseen, jotta ehtisin valmistautua paremmin. Tämä siitäkin huolimatta, että useampikin tuttu liikunta-alan ammattilainen on minulle vakuutellut, että minulla on kaikki edellytykset matkasta suoriutua (ja nämä ihmiset ovat siis seuranneet harjoitteluani pidemmän aikaa eli ovat kyllä tietoisia kuntotasostani).

Suunnitelmastani lykätä maratonin juoksemista ensi kevääseen kerroin eräälle tutulle niin ikään liikunnan ammattilaiselle, joka ajatuksia herättävästi kyseenalaisti suunnitelmani ja laittoi kyllä pohtimaan asioiden todellista laitaa. Hän nimittäin totesi, ettei epäile hetkeäkään, ettenkö matkasta jo syksyllä Tallinnassa selviäisi hienosti, joten miksi lykätä asiaa ja tehdä valmistautumisesta ”ikuisuusprojekti”. Keväällähän asiaa voi helposti taas siirtää seuraavaan syksyyn… Kieltämättä, totuuden sanoja. Hän myös kehotti hyvin lämpimästi miettimään, kuinka kauheaa se nyt lopun perin olisi, jos joutuisi keskeyttämään juoksun kesken matkan. Joka tapauksessa sunnuntaihölkkääjälle matka on pitkä, eikä kaikkia muuttuvia tekijöitä tai päivän kuntoa voi etukäteen analysoida ja näin täydellinen ”riskinhallinta” on mahdotonta. Ja, jos se pelätty keskeyttäminen sitten osuisi kohdalle, niin eikö sitä olisi vain yhtä kokemusta rikkaampi ja ehkä siitä voisi oppia jotakin seuraavaa yritystä ”silmällä pitäen”.

Niinpä niin, se päätöksen tekemisen vaikeus… Jotakin kuitenkin sain päätettyä. Päätin nimittäin seuraavaksi tehdä ensin 25 kilometrin ja sitten siitä palauduttuani 30 kilometrin testilenkin ja niiden tuntemusten pohjalta päätöksen juoksenko täyden matkan syksyllä vai siirränkö asian ensi kevääseen…

Tein myös tulevaa harjoittelua varten itselleni 10 muistisääntöä. Nämähän ovat itsestään selvyyksiä mutta itseltäni saattaa joskus nämäkin itsestään selvyydet unohtua.

  1. Pidä kroppa ”kasassa”, omalla kohdallani ainakin rasitusvammat on tähän asti ollut ihan omaa tyhmyyttä
  2. Muista, tämä on kuitenkin vain harrastus vaikkakin tärkeä sellainen, joten sen pitää antaa enemmän kuin ottaa
  3. Jokaisen pitkiksen jälkeen ei ole pakko syödä pitsaa
  4. Työtoverini eivät treenaa maratonille, älä piinaa heitä juoksujutuillasi
  5. Muista, juoksukenkiä on jo ihan riittävästi kaapissa tätä treenikautta ja suoritusta varten
  6. Kunnioita päämäärää ja matkaa mutta älä pelkää sitä
  7. Osallista aviomies pyytämällä pohjehieronta riittävän usein
  8. Muista, koira ei treenaa maratonille – Himalajan hullun ei tarvitse lähteä henkiseksi tueksi sateella, jota se inhoaa yli kaiken – ihan katastrofi, kun tassut kastuu
  9. Tunnusta, olet amatööri sunnuntaihölkkääjä – älä vertaa suorituksiasi muiden parempiin suorituksiin
  10. Yritä parhaasi ja muista, että se ei ole laisinkaan vähän

Sadepäivä, en oo lähdössä mihinkään…

Isot tsempit kaikille Tukholmaan matkaaville, etenkin niille, jotka lähtevät ihan ensimmäistä kertaa täydelle matkalle 🙂

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Please follow and like us:

Nostalgiaa

Kyllä meidän suvussa on aina urheilusuoritusten päälle ymmärretty…

Kun (silloin vielä tuleva) aviomieheni vieraili ensimmäistä kertaa isovanhempieni luona, oli hänen hämmästyksensä suhteellisen sanoin kuvaamaton, kun heti eteisessä hänelle esiteltiin erinäinen määrä palkintolusikoita. En ollut huomannut tästä talon tapoihin kuuluvasta rituaalista tulevaa siippaani varoittaa etukäteen… Olihan se minulle jo lapsuudesta tuttu ja jotenkin itsestään selvästi asiaan kuuluva tapa, että ensin esitellään palkintolusikat ja sitten vasta tullaan tutuiksi…

Nämä sukuni suuresti arvostamat palkintolusikat ovat 1930-luvulta peräisin ja kuuluivat aikoinaan keskimatkojen juoksijalle Toivo Hoppanialle. Toivo Hoppania oli siis minun taatani (vaarini) äidin veli ja tarinat hänen urheilusuorituksistaan ovat kulkeneet suvussamme sukupolvelta toiselle.

Isältäni muistan kuulleeni jo ihan pienenä tyttönä tarinan siitä, kuinka Toivo Hoppanian tie olympialaisiin katkesi siihen, että hieroja ei osannut asiaansa… Isäni puolestaan oli kuullut tarinan isotädiltään eli Toivo Hoppanian sisarelta, joka oli kuulemma ollut suunnattoman närkästynyt asiasta. Mene ja tiedä, mihin olympia-asia lopun perin kaatui mutta tarina hierojan osuudesta asiaan elää suvussani sitkeästi.

Kuvituskuvaa

Tosiasia on kuitenkin se, että Toivo Hoppanian bravuurimatkoja oli aikanaan 1500 ja 3000 metriä. Vuonna 1937 hänen nimissään oli Suomen toiseksi paras tulos 1500 metriltä, aika kyseiseltä matkalta oli 3.53,8. Tulos 800 metrin matkalla oli 1.56,5 ja 3000 metrin matkalla 8.18,6.

Muutamaa vuotta aikaisemmin vuonna 1934 Toivo Hoppania oli voittanut tunnetun puolalaisen juoksijan Kusocińskin Viipurin keskuskentällä järjestetyissä kilpailuissa. Ennen kyseistä kilpailua Paavo Nurmi oli kuulemma antanut Toivolle ohjeen, että ohitse ei kannata pyrkiä ennen kuin viimeisillä metreillä.

Kuvituskuvaa

Jatkosodan aikana Toivo kuului samaan konekiväärikomppaniaan pikajuoksija Åke Lindforsin kanssa. Miehet sopivat keskenään, että jos ja kun Sortavalaan päästään niin siellä sitten järjestetään keskinäinen juoksukilpailu.

Kolme päivää Sortavalan valtauksen jälkeen elokuussa 1941 sovittu kilpailu sitten järjestettiin Sortavalan urheilukentällä. 300 metrin rata juostiin kaksi kertaa ja kilvan voitti pikajuoksija ajalla 1.35,9 kun Toivon aika oli 1.36,1.Toivo Hoppania kaatui Aunuksessa vain kuukautta myöhemmin 21.9.1941.

Kuva kirjasta Talo Joutselässä

Sukuni tarinoihin kuuluu myös kertomus siitä, miten Toivo Hoppania harjoitti kuntoaan nuorena miehenä. Kesällä, kun talon väki oli ollut koko päivän pellolla töissä ja lähti päivän päätteeksi uimaan, jäi Toivo  kiertämään juosten peltoa ympäri. Harmi vain, että tarina ei kerro tarkemmin harjoittelun laadusta…

Juoksiko Toivo peltoa ympäri PK- vai VK -sykkeellä, tekikö hän väliin maksimisykevetoja tai vauhtileikittelyjä? Rytmittikö hän harjoitteluaan jotenkin? Näin juoksun harrastajana se kyllä harmittaa, että tämä tieto on kadonnut vuosikymmenten saatossa tai toisaalta saattaahan se olla, että Toivo Hoppania ei halunnut ulkopuolisille harjoitusmetodeistaan tarkemmin kertoa….

Käy tykkäämässä https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/ niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista 🙂

(Teksti lähde: Eeva Korjula, Marja-Liisa Koski: Talo Joutselässä)

Please follow and like us:

Kriisistä ratkaisuun…

Miten olen päätynyt tähän tilanteeseen, haaveilen maratonin juoksemisesta… 42,195 kilometriä tuntuu vaan aika pitkältä matkalta. Toisaalta kolme vuotta takaperin kymppikin tuntui ihan mahdottoman pitkältä matkalta juosta… Onko kaikki siis vain suhteellista?

Kouluaikoina liikunnan numeroni oli aina seitsemän, ihan parhaassa tapauksessa joku vuosi saatoin yltää arvosana-asteikolla jopa kahdeksaiseen. Yläasteen seitsemännellä luokalla (Tämä tapahtui siis joskus 1990-luvun alussa) koko ikäryhmän piti juosta tuo ”kammoksuttu” 1500 metriä. Koska arkiliikunta oli jo tuolloin varsin suuresti mukana elämässäni, olin ilmeisesti onnistunut sen avulla jonkinmoisen peruskunnon itselleni kehittämään, sillä suureksi yllätyksekseni (ja monen muunkin yllätykseksi) pärjäsin matkalla melko hyvin. Liikunnan opettajani oli jopa sitä mieltä, että minun pitäisi osallistua koulujen välisiin maastojuoksukilpailuihin. En suostunut kilpailuihin osallistumaan, liikunnan numerooni (siihen tuttuun ja turvalliseen seitsikkoon) kuulemma vaikutti kyseisenä vuonna vahvasti heikko motivaationi 😊

Gotlannin ympäripyöräilyllä, joskus kauan sitten…

Kouluaikojen jälkeen harrastin liikuntaa melko aktiivisesti, lajeina vaeltaminen ja erilaiset ryhmäliikuntatunnit. Juokseminen tai hölkkääminen ei lajivalikoimaani kuulunut, kunnes päätin kolme vuotta sitten parantaa orastavan neljänkympin kriisini aloittamalla juoksuharrastuksen. Oikeastaan en päättänyt aloittaa juoksuharrastusta vaan palkkasin itselleni personal trainerin. Hänen aloitteestaan päädyin kokeilemaan juoksemista.

Olen aina ollut ulkoilmaihminen ja ehkä tämän vuoksi juoksu tuntui ensimmäisen alkukankeuden jälkeen melko luontevalta tavalta liikkua. Ensimmäinen tavoitteeni oli kolmen kuukauden harjoittelun jälkeen juosta 10 km.

Eihän se aina ihan helppoakaan ollut. Mieleeni on jäänyt marraskuinen, pimeä ja sateinen ilta… Sinä iltana tuon 10 kilometrin juokseminen tuntui lähes mahdottomalta tavoitteelta. Jaloissa painoi, eikä juoksu kulkenut ja löysin itseni 7,5 kilometrin kohdalta ojan pientareelta istumasta, kun jalat eivät vaan vieneet eteenpäin. Harjoitteluun kuuluu tietenkin niin hyvät kuin huonotkin hetket. Tuo marraskuinen ilta oli ehdottomasti se, vähän heikompi hetki. Kuitenkin kolmen kuukauden kuluttua saavutin asettamani tavoitteen, jonka jälkeen mieleeni hiipi salakavalasti ajatus; Miksi juosta kymppiä kun voi juosta puolikastakin?

Tuumasta toimeen… Kesällä 2016 juoksin Hämeenlinnassa ensimmäisen puolikkaani. Aika ei päätä huimannut, kaksi ja puolituntinen reissuhan se oli mutta itselleni tärkeintä oli todistaa, että pystyn tuosta 21 kilometrin matkasta selviytymään. Tämän jälkeen olen juossut tapahtumissa muutamia puolikkaita ja aikaakin olen onnistunut useaan otteeseen parantamaan sekä osallistunut erilaisiin polkujuoksutapahtumiin.

Nyt mieleeni on salakavalasti hiipinyt ajatus; Miksi juosta puolikasta kun voi juosta täyttä matkaakin? Ajatus maratonin juoksemisesta on kutkuttava mutta toisaalta niin ”pelottava”, etten ole varma uskallanko sitä edes tavoitella. Ainakin tuota tavoitetta kohti treenaan, se uskaltaudunko koskaan kyseiselle matkalle, selvinnee aikanaan.

Äiti juoksee hitaasti mutta hyvin…

Tämä on siis minun juoksuharrastukseni tausta ja ensimmäinen blogikirjoitukseni. Juoksu tasostani kertoo suhteellisen kattavasti 7-vuotiaalta pojaltani viime vuonna saatu äitienpäiväkortti. Kortissa luki: Äiti on hyvä juoksemaan. Äiti juoksee hiljaa mutta hyvin 😊

Paraniko orastava neljänkympin kriisini. Kyllä kai, ainakaan en ehdi sitä nykyään kovin usein pohtia, kun juoksuharrastus vei mukanaan iloineen ja suruineen…

Please follow and like us: