Ylpeästi aikuinen…

Tarina alkaa aika kaukaa mutta päättyy lopulta kuitenkin juoksun pariin…

Uskollisesti palvellut autoni tuli sitten kaikkien näiden yhteisten vuosien jälkeen tiensä päähän. Katsastuksessa kysyin suoraan vikalistan nähtyäni, että onko nyt todella tullut aika sanoa hyvästit sammakonvihreälle Volvolleni. Katsastusmiestä hymyilytti hiukan ”Kaikkihan on tietenkin suhteellista mutta paha tätäkin on lähteä kursimaan ajattavaan kuntoon.”

Meillä päin julkinen liikenne on aika huonolla tolalla ja julkisilla työmatkaani kuluu vähintään tuplasti enemmän aikaa kuin omalla autolla. Ei siis auttanut muu kuin ryhtyä autoa vaihtamaan. Pyysin siippani asiassa apuun. Kerroin hänelle, paljonko olen valmis autoon investoimaan ja pyysin etsimään jotakin sopivaa. Siippani löysikin sopivan auton ja kysyi minulta, että ostetaanko pois. Ilmoitin luottavani hänen arvostelukykyynsä ja siunasin kaupat.

Parin päivän kuluttua parkkipaikalleni oli ilmestynyt Fiat 500. Järkytykseni oli aika suuri, kun näin auton ensimmäisen kerran parkkipaikalla. Pakko tunnustaa, ensimmäinen ajatukseni oli ”Voi helvetti, se on ostanu mulle jonkun mopoauton!”

Auto näytti mielestäni niin naurettavan pieneltä ja kun talvikelitkin oli pahimmillaan, en uskaltanut uudella autollani lähteä liikenteeseen ja näin päädyin vaivalloisesti kylläkin kulkemaan julkisilla töihin. Viikon kuluttua siippani kysyi ystävällisesti ”Onko auto ostettu pihaan seisomaan sen vuoksi, että meidän kylillä nyt vaan on tapana (huonot julkiset kulkuyhteydet), että jokaisessa pihassa on kaksi autoa.” No, pakkohan se oli lopulta rohkaistua Fiat 500:n rattiin.

Ensimmäistä kertaa töihin ajaessani, huomasin puolessa välissä matkaa ”jammailevani” radion soitannan tahtiin. Kurkistin, että mitähän radiokanavaa auton edellinen omistaja oli kuunnellut. Kauhukseni huomasin, että sehän oli Ylpeästi aikuinen Radio Nova… Mutta enhän minä halua olla ylpeästi aikuinen eli toisin sanoen keski-ikäinen. Radiokanava jäi kuitenkin autossani soimaan, koska useimmiten tulin kovasti hyvälle tuulelle nuoruuteni rallatuksista (mitäpä sitä valehtelemaan, olin nuori joskus 1990-luvun puolivälissä). Vähitellen alkoivat nämä radio Novan soittolistan kipaleet jotenkin salakavalasti löytää tiensä myös Spotyfyn soittolistalleni, enkä tästä edelleenkään ollut kovin ylpeä mutta kun niistä vaan tuli niin kiva fiilis.

Kyseisen vuoden ensimmäinen juoksutapahtuma onnistui omalta kohdaltani täydellisesti. Valmistautuminen oli sujunut hyvin, sää suosi ja muutenkin päivän kunto tuntui olevan kohdillaan. Sain hyvän peesin ja juoksin tasaisen varmasti alkumatkan. Puolen välin jälkeen huomasin. että nyt on varaa vielä kiristää tahtia ja loppuosuuden onnistuinkin juoksemaan nousujohteisesti. Maalialueelle tullessani tapahtui kaksi asiaa lähes samanaikaisesti. Ensinnäkin huomasin maalialueen isosta kellosta, että nyt ei ole edes kiire ja silti oma ennätys ”paukkuu rikki ihan mennen tullen”. Toiseksi kuulokkeista ”rämähti” soimaan Europen The final countdown…. Jonka siivittämänä ja aivan täydellisessä flowssa  juoksin maaliin. Sillä hetkellä ymmärsin olevani ihan oikeasti Ylpeästi aikuinen

Niin ja se auto on muuten ihan hyvä 😊

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Hullu se joka…

Edesmenneellä mummollani oli paljon sanontoja, jotka ovat jääneet elämään vielä hänen jälkeensäkin. Muutamia mainitakseni:

Joulupäivällinen ei ollut joulupäivällinen, ellei keittiöstä kuulunut: ”Syökää nyt niin, että emäntä nurkassa vapisee.” Juhannusjuhlat alkoivat perinteisesti lausahduksella: ”Ilo ilman viinaa on teeskentelyä.” ja kun naapuri teki jonkun uuden hankinnan, sen kommentointi tavattiin aloittaa: ”Hullu se, joka…

Siihen en ota kantaa, oliko sen kyseisen naapurin hankinnat hulluja mutta useasti olen huomannut tuota sanontaa käyttäneeni itsekin ja useimmiten kyseessä on ollut oma ennakkoluuloinen asenteeni. Siitä muutamia esimerkkejä mainitakseni:

Hullu se, joka koiran hankkii.... Himalajan Hullu muutti meille maaliskuussa 2018.

Hullu se, joka "lätkämutsiksi" ryhtyy... Mokkapaloja lähdössä G-junnujen kotiturnauksen kanttiiniin.

Hullu se, joka glitteriin pukeutuu... Kesäksi 2019 hankkimani asusteet.

Hullu se, joka makkarakeiton valkosipulilla maustaa... Valkosipuli oli kotoa loppu, lähetin siippani kauppaan.

Hullu se, joka urheilukellon navigointiin uskoo…

Lainasin siipaltani urheilukelloa, sillä halusin ystäväni kanssa kiertää erään paikkakunnaltamme löytyvän järven. Tiesin etukäteen, että järveä ei voi kiertää rantoja pitkin, sillä rannoilla on kesämökkejä. Tiesin, että järvi näkymä katoaa useassa kohtaa reittiä ja koska tunnen omat kykyni pysyä oikealla reitillä, tiesin myös, että ilman apua tuskin tulisin oikealla reitillä pysymään.

Siippani latasi minulle ja ystävälleni valmiiksi urheilukelloon reitin, jota halusimme kulkea ja sitten matkaan. Alkumatka sujui hyvin urheilukellon nuolen suuntaan kulkien. Ensimmäisessä polunhaarassa ryhdyin kuitenkin kyseenalaistamaan urheilukellon navigointia. Päätimme ystäväni kanssa kulkea oman suuntavaistomme mukaan eli täysin vastakkaiseen suuntaan, mihin urheilukellon nuoli yritti meitä ohjata. Sama toistui useassa seuraavassakin polunhaarassa.

Lähes kolme tuntia myöhemmin huomasimme olevamme aivan käsittämättömässä kaseikossa ja samalla meidän oli pakko myöntää itsellemme, että olemme ”totaalikadoksissa”. Raivasimme tiemme kaseikon läpi ja kas, päädyimme ihmisten ilmoille… Keskelle leirikeskusta, jossa oli rippileiri parhaillaan käynnissä.

Rippileiriläiset olivat juuri sopivasti rannalla pelaamassa futista, kun kaksi keski-ikäistä ”pyryharakkaa” (minä ja ystäväni) ilmestyi kaseikosta naamat punaisina, puuskuttaen ja puhisten, sääret verisillä naarmuilla eikä enää tässä kohtaa päivää ihan kukkasen raikkaanakaan…

Kerroin nuorille, että saatoimme ehkä hieman eksyä suunnitellulta reitiltä ja pyysin lupaa kulkea leirikeskuksen alueen läpi, vaikka se olikin merkitty isoilla kylteillä yksityisalueeksi. Olimme ilmeisesti tosiaan hieman nuutuneen ja säälittävän näköisiä, sillä eräs nuorista kysyin vielä oikean reitin määränpäähämme neuvottuaan, olemmeko aivan varmoja, että jaksamme perille ja ettemme tarvitse saattajaa… Ambulanssikin kuulemma voitaisiin soittaa tarvittaessa paikalle. Ei onneksi tarvittu saattajaa, eikä ambulanssia… Eikä muuten ollut ihan ensimmäinen kerta, kun vastaavan tyyppisistä syistä pitkiksestä tulee tosi pitkis 😊

Onneksi olen aina ollut sitä mieltä, että ihmisellä on oikeus muuttaa mielipidettään… Hullu se joka, omiin ennakkoluuloihinsa jää kiinni…