Oliko ylimenokaudesta sunnuntaihölkkääjälle hyötyä?

Oliko ylimenokaudesta sunnuntaihölkkääjälle hyötyä?

Kolme viikkoa vierähti flunssaa parannellessa ja siihen päälle päätin vielä pari viikkoa viettää ylimenokautta. Taukoa juoksusta (lue hölkkää) tuli kaiken kaikkiaan viitisen viikkoa. Toki tämän tauon aikana lenkkeilin aika ahkerasti koiran kanssa.  Samoiltiin ihan hissun kissun pitkin metsiä ja nautittiin aivan mielettömän kauniista syksyisestä luonnosta. Takaisin treenin pariin ajattelin palata ihan rauhakseen omaa kroppaa kuunnellen. Aika kiva oli huomata, että loppujen lopuksi viiden viikon tauko ei ollut verottanut kuntoa kovinkaan ratkaisevasti.

Hyötyliikuntaa… Tää homma ei ihan heti meidän pihasta lopu:)

Viikon aloitin juoksumatolta. Tarkoitus oli hölkötellä 50 minuutin PK-treeni mutta juoksumaton kanssa joudun yleensä vaikeuksiin viimeistään siinä 30 minuutin kohdalla. Vaikka kuinka olisin asennoitunut tekemään tasavauhtisen treenin ja varannut mukaan hyvän soittolistan, alkaa ”homma” puuduttaa puolen tunnin jälkeen siinä määrin, että mieleeni hiipii väistämättä ajatus: ”Mitä jos kuitenkin tekisi muutaman parin minuutin ”vedon” tähän väliin” Harvoinpa tahdon voimani riittää tätä ajatusta vastustamaan ja niin kävi tälläkin kertaa. No, eipä se kai niin vaarallista ole, jos vähän välillä omaksi ilokseen soveltaa😊

Tiistaina lähdinkin sitten ulos juoksemaan. Minulla on yksi 8 kilometrin mittainen suosikkilenkki. Tätä reittiä on tullut kulutettua muutaman viimeisen vuoden aikana aika paljon. Tämä on siinä mielessä hyvä, että tästä vakkarilenkistä on tullut minulle jonkinlainen ”kuntotesti”.

Vallitseva kuntotaso on melko helppo todeta, kun samalta lenkiltä on kertynyt paljon ”dataa”. Onhan nämä tietysti aina vähän päiväkohtaisiakin asioita, miten juoksu kulkee mutta silti… Olin varsin tyytyväinen, kun huomasin, että viiden viikon tauosta huolimatta vakkarilenkkini sujui niin sykkeen, vauhdin kuin juoksuindeksinkin suhteen ihan samoissa luvuissa, kuin ennen taukoa. Ennen kaikkea juoksu tuntui kevyeltä ja hyvältä…

Keskiviikkona kävi niin hyvin, että sain kaverin mukaan koiraa lenkittämään. Kaverin kanssa höpötellessä aika kuluu kuin siivillä ja kävelylenkki venyi puolentoista tunnin mittaiseksi. Kävelyn päälle tein vielä kotona kahvakuulalla 40 minuuttia lihaskuntoa, johtuen ihan puhtaasti huonosta omastatunnosta. Olen nimittäin luvannut itselleni lisätä lihaskunnon osuutta treeniohjelmassani, enkä keskiviikkoon mennessä siis vielä ollut onnistunut itseäni ”raahaamaan” salille (hyvistä aikeistani huolimatta).

Idean tähän yrjöövään kurpitsaan nuori herra bongas jostain internetin syövereistä:)

Torstai ja perjantai oli urheiluharrastuksen tiimoilta lepopäiviä. Tehtiin nuoren herran kanssa Halloween herkkuja ja lähdettiin koko perheen voimin käymään mökillä. Itse en todellakaan ole mikään mökkeilyn ystävä. Vaikka nautinkin aivan valtavasti luonnosta, arvostan myös suunnattomasti sitä, että sisävessa ja suihku ovat jatkuvasti saatavilla.

Niinpä mökkeiltyä tulee harvakseltaan. Onnistunut reissu kaiken kaikkiaan… On aivan ihana seurata, kuinka paljon nuori herramme nauttii kalastamisesta ja koira siitä, kun voi juosta vapaana pitkin maita ja mantuja. Lopputulema… Leikkasin vieheen irti koiran karvoista, että onneksi ei sattunut pahemmin…

Lauantaina sain sitten vihdoin ja viimein itseäni ”niskasta kiinni” ja lähdin reippaasti salille. Treenin aloitin lämmittelemällä 20 minuuttia juoksumatolla ja kas kummaa… Jälleen olin ongelmissa juoksumaton kanssa. Aika monesti tuon 20 minuutin lämmittelyn jälkeen hiipii mieleeni ajatus: ”Jos vielä toiset 20 minuuttia kuluttaisi juoksumatolla niin ehtiihän sitä vielä muutaman lihaskuntoliikkeenkin tekemään”. Tällä kertaa (ja tästä olen ylpeä) onnistuin kuitenkin vastustamaan kiusausta ja tein ihan kiltisti saliohjelman läpi.

Huomenna ajattelin olla järkevä ja tehdä pitkän lenkin sauvakävellen, juoksutauosta johtuen eli pikkuhiljaa palailen hölkkäharrastuksen pariin. Toivon, että tällä strategialla vältyn suuremmilta rasitusvammoilta ”heti kättelyssä”. Normaalistihan tilanteeni syksyisin on se, että ”tulee lähdettyä mopolla moottoritielle” ihan vaan sen vuoksi, että syksy on itselleni ehdottomasti se mieleisin vuodenaika juosta😊

Kaiken kaikkiaan (tauon jälkeen) mielestäni varsin onnistunut viikko urheiluharrastuksen saralla.  Aika paljon jäi kyllä vielä parannettavaa kehonhuollon osalta… Mutta niinhän se on, että aina on hyvä jättää vähän parantamisen varaa…

Tuossa taannoin tuli pohdittua, onko sunnuntaihölkkääjän järkevää viettää ylimenokautta. Omalta kohdaltani ja omiin tuntemuksiini pohjaten sanoisin, että hyvää teki. Viiden viikon aikana ehdin pohtia ja asettaa uusia tavoitteita. Motivaatio näiden tavoitteiden saavuttamiseksi on nyt oikeastaan enemmän kuin kohdallaan. Eikä sitä pelkäämääni ”kunnon romahtamista” todellakaan tapahtunut. Tähän osaltaan varmasti vaikutti se, että tuota viittä viikkoa en käyttänyt sohvalla Netflixin parissa vaan aktiivisesti arjen askareissa😊 Oli aika mahtavaa huomata, kuinka kevyesti juoksu kulki, kun jalat oli ihan oikeasti kunnolla palautuneet.

Haluatko saada uunituoreeltaan tiedon keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän seuraavasta blogipostauksesta. Mikäli haluat seurata edesottamuksiani urheiluharrastuksen parissa, ota seurantaan Facebook-profiilini

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

Voit seurata blogiani myös   https://www.blogit.fi/susannak

Follow my blog with Bloglovin

Please follow and like us:
Lootusasentoon liian levoton mä oon, meikäläinen kaipaa jotain kouriintuntuvaa…

Lootusasentoon liian levoton mä oon, meikäläinen kaipaa jotain kouriintuntuvaa…

Viime aikoina olen törmännyt useasti ja monissa asiayhteyksissä pohdintoihin riittävästä palautumisesta ja levosta. Koska me kaikki olemme omanlaisiamme, ajattelin minäkin ”lusikkani sotkea tähän soppaan”. Vuosien varrella elämääni on mahtunut (niin kuin meille kaikille) enemmän ja vähemmän stressaavia ajanjaksoja. Viimeiset kolme vuotta hölkkäharrastus on toiminut mitä oivallisimmin ”pään nollaajana”.

Mitäpä sitten, kun asiat kasautuvat, eikä voimavarat tahdo riittää edes hölkkäharrastuksen ylläpitämiseen tai mieli ja kroppa on jo valmiiksi senkaltaisessa ”ylivireystilassa”, että ei ole enää järkevää niitä ”viritellä” lisää treenaamalla. Mitäpä, jos edes lenkillä ”pää ei tyhjene”? Entäpä, jos ajatukset sinkoilevat niin, että on vaikea rauhoittua ja keskittyä yhtään mihinkään, vaikkapa lukemiseen, musiikin kuunteluun tai ihan vaan kyseisessä hetkessä läsnä olemiseen.

Aika moni meistä varmasti on etsinyt ja löytänyt kokeilemalla ne itselleen parhaat tavat purkaa stressaavaa tai uuvuttavaa elämäntilannetta. Itselleni paras keino purkaa stressiä on ehdottomasti käsillä tekeminen. Niinpä, kun minun on tarve levätä, rentoutua ja palautua, tulen töistä kotiin maalikaupan kautta. Jo pelkästään maalikaupassa asiointi ja tarvittavien materiaalien ja välineiden valitseminen on viesti niin mielelleni kuin kehollenikin, että kohta on aika rauhoittua ja keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan. Monesti on käynyt niin, että päiviä tai viikkoja kadoksissa ollut keskittymiskykyni löytyykin yht`äkkiä juuri maalikaupan hyllyjen välistä😊

Varallisuuteni ei toki riitä mihinkään kovin suuriin remontteihin, eikä sen puolesta tieto tai taitokaan mutta pientä ”tuunausta” on aina kiva tehdä. Sitä paitsi yrityksen ja erehdyksen kautta myös taidot ovat jonkin verran karttuneet. Tyylitajunikaan ei välttämättä ole ihan sitä parasta mahdollista A-ryhmää… Rakastan erilaisten värien ja kuosien yhdistelemistä välittämättä oikeastaan siitä, sopivatko ne yhteen vai eivät. Kunhan miellyttää omaa silmää… Voimaannuttavaa on myös nähdä valmis lopputulos, onpa se sitten tyylikäs tai ei, kun se on omin pikku kätösin tehty.

Tämä erilaisten tunteiden kanavoiminen käsillä tekemiseen pätee omalla kohdallani myös moniin vähän vaikeisiin tai jännittäviin hetkiin muun muassa vainajan siunaustilaisuudessa olen taitellut salavihkaa origameja. Joskus, kun pitää mennä puhumaan suurelle yleisölle ja etukäteen jännittää, keskityn tekemään muistiinpanoja edellisen esiintyjän esityksestä omaa vuoroani odotellessa. Välillä näistä muistiinpanoista on jälkeenpäin ihan oikeasti hyötyäkin mutta monesti muistiinpanojen tekeminen on tapa kanavoida jännitystä johonkin konkreettiseen tekemiseen.

Niinpä niin, koska me kaikki olemme erilaisia…

Tämän jutun otsikon ei ole millään tavalla tarkoitus dissata lootusasentoa tai ylipäätään joogaa ja siitä voimaa saavia ihmisiä. Tulipa vain mieleeni tässä yhteydessä takavuosien elokuvan Pitkä kuuma kesä nimikkokappaleen kertosäe. Biisin sanoitushan kyllä viittaa johonkin ihan muunlaiseen aktiviteettiin, kuin kodin pieniin remontteihin mutta ei anneta sen häiritä…😊

Itse asiassa kokeilin itsekin flowjoogaa viime talvena ja pidin siitä oikeastaan aika kovasti. Tänä syksynä valitettavasti joogatunneille osallistumisen on estänyt aikatauluista johtuvat haasteet. Joogatunnit kun osuvat juuri päällekkäin nuoren herramme harrasteiden kanssa, joihin hän tarvitsee useimmiten kyyditystä.

Takana alkaa olla nyt kolme viikkoa ylimenokautta ja ensi viikolla olisi tarkoitus palata vähitellen ja ”hissukseen” lenkkipoluille. Rehellisyyden nimissä on pakko sanoa, että mieli kyllä jo ”halajaakin” rakkaan hölkkäharrastuksen pariin. Seuraava tavoitekin on jo asetettu. Ilmoittauduin Nuts Karhunkierroksen 34 kilometrin matkalle eli nyt alkaa olla aika lähteä tekemään matkaa kohti tuota tavoitetta…

Itse asiassa legotkin toimii ihan hyvin, jos ei oo kerenny maalikauppaan… Tuossa taannoin rakennettiin nuoren herran kanssa poliisien taukotila ja rosvojen kuntosali:)

Haluatko saada uunituoreeltaan tiedon keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän seuraavasta blogipostauksesta. Mikäli haluat seurata edesottamuksiani urheiluharrastuksen parissa, ota seurantaan Facebook-profiilini

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

Voit seurata blogiani myös   https://www.blogit.fi/susannak

Follow my blog with Bloglovin

Please follow and like us:
Aikalisä…

Aikalisä…

Nyt kävi niin hassusti, että olin onnistunut unohtamaan erään kokouksen ajankohdan. Jostakin ”mystisestä” syystä kokous oli merkitty aivan väärän kuukauden kohdalle kalenteriini. Niinpä lähdin tuossa eräänä aamuna ”onnellisen tietämättömänä” töihin säänmukaisissa jalkineissa eli kumisaappaissa. Kesken työpäivän kävi ilmi, että minun pitäisi olla iltapäivällä kokouksessa, johon ihmisillä on tapana tulla erittäin huolitellusti ja hyvin pukeutuneina.

Itselläni mukana siis oli tosiaankin vain kumisaappaat ja villasukat, koska olin orientoitunut viettämään ihan vaan tavallista toimistopäivää. Aikataulu puolestaan ei antanut myöten lähteä siistejä kenkiä siinä välissä kotoa hakemaan tai kaupasta hankkimaan.

Ihan pätevä varustus… Oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan 🙂

Se hetki… Kun saavut puitteiltaan varsin tyylikkääseen kokoustilaan ja tervehdit erittäin huolitellusti pukeutuneita ihmisiä kumisaappaissa ja villasukissa. Ei siinä muu auttanut, kuin hymyillä nätisti ja todeta: ”Meillä maalla satoi aika rankasti aamulla, kun lähdin töihin…” Kokouksesta selvisin sopimattomasta ulkoasustani huolimatta ihan kirjaimellisestikin ”kuivin jaloin”.

Tämä episodi toisaalta kyllä hymyilytti jälkeen päin mutta toisaalta myös huolestutti. Olen nimittäin luonteeltani aika huolellinen, useamman kerran olen kuullut ystäviltä tai kollegoilta itsestäni jopa luonnehdinnan pedantti. Miten siis minulta voi olla kokousten päivämäärät ”hukassa”? Kotimatkalla googlasin Työikäisten muistihäiriöt…

Syksy on kieltämättä ollut poikkeuksellisen kiireinen niin työn, kuin vapaa-ajankin puitteissa. Muutenkin kiireistä arkea on vielä kuormittanut suunnitelmat asunnon vaihdosta ja Tallinnan puolikkaan jälkeen ”iskenyt” flunssa, joka tuntuu vain jatkuvan ja jatkuvan…

Pohtiessani tähän mennessä kulunutta syksyä, totesin, että väsymykseni ja sen myötä huono tuuleni sekä kokouspäivien unohtelu saattavat johtua siitä, että nyt on vain liian paljon ”lautasella” kerralla. Niinpä päätin ryhtyä hieman järjestelemään asioita toiseen malliin ja huolestua vasta vähän myöhemmin keskittymiskyvyn puutteestani, mikäli tilanne ei lähde korjaantumaan näiden järjestelyjen myötä.

Uskokaa tai älkää mutta mulla on vielä tämmönen manuaalinenkin juoksupäiväkirja 🙂

Delegoin ja deletoin useammallakin elämän osa-alueella. Tältä pohjalta lähdin myös pohtimaan urheiluharrastustani. Liikuntaa olen harrastanut aina jossakin muodossa mutta hölkkääminen tuli mukaan kuvioihin vuoden 2016 alusta ja ”vei mukanaan” lähes heti. Tämän jälkeen olen pyrkinyt harjoittelemaan ahkerasti ja vähän tavoitteellisestikin, jotakin kehitystäkin olen ollut huomaavinani 😊. Taukojahan toki on ollut (aika paljonkin) johtuen sairastelusta ja loukkaantumisista, jolloin tekeminen on fokusoitunut melko määrätietoisestikin kuntouttamiseen… Ikinä en ole siis vielä pitänyt ns. ylimenokautta muuta kuin olosuhteiden pakosta.

Tietämykseni juoksuharjoittelusta (lue hölkkä) on vielä aika heikoissa kantimissa mutta haluan toki kasvattaa tietämystäni asian suhteen ja jälleen kerran asiaa kysyin Googlelta. Juoksusta ja ns. ylimenokaudesta löytyikin muutamia ihan hyviä artikkeleita ja blogikirjoituksia. Se jäi kyllä epäselväksi, onko minun kaltaiselleni sunnuntaihölkkääjälle ylimenokaudesta oikeastaan enemmän hyötyä vai haittaa. Joka tapauksessa päätin ylimenokautta ensimmäistä kertaa elämässäni kokeilla. En pelkästään ja puhtaasti urheiluharrastukseen liittyen vaan huomioiden oman elämäni kokonaiskuormituksen, joka tuntuu tällä hetkellä hieman ”raskaalta kantaa”.

Seuraava kuukausi kuljetaan ”sinne, minne viiksikarvat vie”

Niinpä päätin seuraavan kuukauden ajan liikkua vain ja ainoastaan nautiskellen. Omalla kohdallani tämä tarkoittaa varmasti aika pitkälle koiran kanssa kävelyä syksyisessä metsässä ja ehkä hieman ryhmäliikuntatunteja. Samalla päätin, luopua rakkaasta Polaristani kuukaudeksi. Yllättävää, kuinka vaikea päätös urheilukellosta luopuminen (edes kuukauden päiviksi) lopulta oli. Pelkäänpä, että tuo luopumisen vaikeus kertoo siitä, että olen ”onnistunut” luomaan jonkinlaisen riippuvuussuhteen urheilukellooni ja sitä suuremmalla syyllä se on nyt laitettava hetkeksi laatikon pohjalle jemmaan…

Toivon, että olen kuukauden kuluttua virkeämpi, motivoituneempi ja valmis asettamaan uusia tavoitteita, joita kohti kulkea…. Aika näyttää, kannattiko sunnuntaihölkkääjän kokeilla ylimenokautta vaiko ei 🙂

Haluatko saada uunituoreeltaan tiedon keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän seuraavasta blogipostauksesta. Mikäli haluat seurata edesottamuksiani urheiluharrastuksen parissa, ota seurantaan Facebook-profiilini

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

Voit seurata blogiani myös   https://www.blogit.fi/susannak

Follow my blog with Bloglovin

Please follow and like us:
Mitä kertoisin nuorelle minälleni…

Mitä kertoisin nuorelle minälleni…

”Liki jokainen suomalainen nainen murehtii ulkonäköään. 40 prosenttia heistä murehtii sitä joka päivä.
Miehillä luvut eivät ole paljon lohdullisempia, ainakaan nuoremmissa ikäryhmissä. Teini-ikäisistä tytöistä ja pojista omaa ulkonäköään murehtii päivittäin liki puolet.”

Tällä viikolla Ilta-Sanomat on uutisoinut paljon ulkonäköpaineista ja itsensä hyväksymisestä juuri sellaisena, kuin kukin on. Itsekin pystyn hyvin samaistumaan tuohon ulkonäköään murehtivien ryhmään. En ole valitettavasti oikein koskaan onnistunut rakentamaan sellaista itsetuntoa ulkoisen habitukseni suhteen, että olisin voinut olla tyytyväinen vallitsevaan olotilaani.

Niinpä, mitä kertoisin nuorelle minälleni…

On surullista, miten paljon ulkonäköön liittyvät asiat aiheuttavat huolta ja murhetta nuorille ihmisille, joiden pitäisi nauttia (ilman ulkonäköpaineita) ystävyydestä, yhdessä tekemisestä, harrastamisesta, uuden oppimisesta, aikuisten turvaverkosta ja siitä, mitä kaikkea tulevaisuus voikaan tuoda tullessaan. Vaan, enpä osannut (enkä osaa vieläkään) itsekään näiltä ulkonäköön liittyviltä pohdinnoilta välttyä nuoruudessani. Jos saisin jotakin nuorelle minälleni sanoa, näin keski-iän kynnykselle ehtineenä, sanoisin:

Hei, älä murehdi sitä, että sulla on jumalattoman ohut tukka, joka ei kasva. Lyhyt hiusmallisi on nätti, pirteä ja persoonallinen. Sen sijaan, että murehdit pieniä rintojasi… (Ne, jotka huutelevat laudaksi voit jättää omaan arvoonsa sillä vanhempana tulet ymmärtämään pienten rintojen edut muun muassa liikuntaharrastuksen tiimoilta) Ole ylpeä siitä, että olet löytänyt oman persoonallisen tyylisi ja uskallat pukeutua tyylillesi uskollisesti, vaikka se poikkeaakin vallitsevista muotitrendeistä.

Joku P….ele varasti mun lempimekon, että kiitti vaan…

Ulkonäköpaineet ja itsensä hyväksymisen vaikeus eivät ole vain nuorten ihmisten ongelmia. Tähän samaan problematiikkaan ”törmään” aika usein edelleen. Voi toki mennä pitkiäkin aikoja, kun en jaksa asiaa murehtia, sitten taas jokin ”laukaiseva” tekijä saa minut ”soimaamaan” itseäni ja hieman pyöristynyttä olemustani. Tällä kertaa ”laukaiseva” tekijä oli se, että pyykkini varastettiin muutama viikko sitten narulta. Olin siis laittanut kaikki parhaat työvaatteeni perjantai-iltana työviikon päätteeksi pesukoneeseen ja ripustanut ne pihalle kuivumaan. Yöllä joku ääliö oli sitten käynyt kähveltämässä kaikki työvaatteeni. Ei sillä, että vaatteeni olisivat olleet rahallisesti kovinkaan arvokkaita mutta se vaiva, minkä olin nähnyt, etsiessäni juuri minulle hyvin istuvia ja mieleisiä vaatteita…

Jo ajatuskin uusien vaatteiden hankkimisesta oli uuvuttava, sillä minun on jotenkin hyvin hankala löytää itselleni sopivia, kauniisti istuvia ja mieleisiä vaatteita. Tässä kohtaa sitten aloinkin jo hiljaa mielessäni kiukutella vuosien saatossa kertyneistä kiloista ja syytellä itseäni siitä, että en ole onnistunut pysymään hoikempana. Olin siis varsin pahoilla mielin vain ja ainoastaan, koska en edelleenkään osaa hyväksyä ulkomuotoani, vaikka teinivuosista ja nuoruuden epävarmuudesta onkin kulunut jo 25 vuotta. Aikuisena naisena minun pitäisi kai jo olla ”sinut” ulkomuotoni kanssa ja ehkä suhtautua hieman ”lempeämmin” itseeni.

Oma vikahan se tietysti on, puntarin lukema…

Jos saisin aikakoneen, jolla matkustaa 40 vuotta ajassa eteenpäin, mitä sanoisin 80 vuotiaana, keski-ikäiselle minälleni? Sanoisin ehdottomasti:

Ole ylpeä itsestäsi ja siitä, että olet jaksanut ahkerasti harrastaa liikuntaa ja rakentaa sinnikkäästi hyvää peruskuntoa. Ole ylpeä siitä, että 42 vuoden iässä olet paremmassa kunnossa, kuin koskaan aikaisemmin. Ole ylpeä siitä, että aloitit hölkkäharrastuksen kipittämällä muutaman valotolpan välin kerrallaan, pidentäen vähitellen matkaa. Ole ylpeä siitä, että kärsivällisesti jaksoit yrittää myös ”takapakeista” huolimatta.

Ole ylpeä siitä, että nyt jaksat hölkätä helposti puolikkaan ja haaveilet täyden matkan juoksemisesta. Ole ylpeä siitä, että olet sitoutunut harrastukseesi ja sinulla on tavoitteita. Ole onnellinen siitä, että hölkkäharrastuksen kautta olet saanut kokea valtavan hienoja uusia asioita, onnistumisia mutta myös epäonnistumisia. Älä vertaa omia suorituksiasi muiden suorituksiin vaan ole ylpeä omasta yksilöllisestä kehityksestäsi lajin parissa. Muista, miten vähän ulkoisella olemuksella (ja niillä ylimääräisillä kiloilla) onkaan lopulta väliä kaiken tämän rinnalla…

Näin minä sanoisin keski-ikäiselle minälleni…

Ehkä useampien meistä olisi hyvä antaa  palautetta itselleen mieluummin ruusuina kuin risuina… 🙂

Haluatko saada uunituoreeltaan tiedon keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän seuraavasta blogipostauksesta. Mikäli haluat seurata edesottamuksiani urheiluharrastuksen parissa, ota seurantaan Facebook-profiilini 🙂

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

Voit seurata blogiani myös   https://www.blogit.fi/susannak

Follow my blog with Bloglovin

Please follow and like us:
Terveiset Tallinnasta!

Terveiset Tallinnasta!

Ensin ajattelin, että olen pettynyt, sillä tällä kertaa en päässyt lähellekään asettamaani aikatavoitetta. Toisaalta aikatavoite oli varmasti melko optimistisesti, eikä edes kovin realistisesti asetettu. Eikä ehkä niinkään omista lähtökohdista käsin vaan puhtaasti kilpailuhengessä (sisarusten välisestä kilpailusta kirjoitin viime viikolla otsikolla Hävettää). Lähdin siis tavoittelemaan samaa aikaa 2:07 puolikkaalla, jonka pikkuveljeni oli juossut viikkoa aikaisemmin. Oma tulokseni Tallinnassa oli 2:15 ja joitain sekunteja päälle ja nettoaika 2:11 ja joitain sekunteja päälle, että kauaksi jäi toteutuma tavoitteesta. Oma ennätyksenikin (kesältä 2017) kyseiseltä matkalta on muutamia minuutteja parempi kuin Tallinnan uunituore tulos.

Muutaman tunnin kuluttua maaliin tulosta kuivat kamat päällä, hyvin ravittuna ja nesteytettynä alkoi päivän juoksusta tulla ihan oikeasti ”voittajafiilis”. Kun ryhdyin päivän juoksua hiljaa mielessäni käymään läpi, ymmärsin, että loppuaika ei oikeastaan aina olekaan se tärkein mittari. Mikä siis teki minusta (oman itseni) voittajan Tallinnassa viime sunnuntaina?

Lähdin liikkeelle lähtöryhmän D hänniltä. Alkumatka oli aika ruuhkainen, enkä oikein löytänyt sopivaa väliä, jossa olisin päässyt etenemään omaa ”matkavauhtiani”. Koska olin kuitenkin maisemien katselun sijaan päättänyt juosta aikaa vastaan lähdin heti kättelyssä ”napsimaan” selkiä. Aikamoista siksakkiahan juoksu sitten oli, johtuen juoksijoiden runsaasta lukumäärästä. Lisäksi vauhti oli aika tempoilevaa, kun jouduin etsimään itselleni sopivaa väliä edetä ja tähän väliin osuikin sitten muutama vauhdin suhteen melko hidas kilometri.

Ensimmäinen kymmenen kilometriä meni helposti siitäkin huolimatta, että pidin lähes koko ajan omaan kuntotasooni nähden ihan hyvää vauhtia yllä ja annoin sykkeiden nousta reilusti vauhtikestävyyden puolelle. Toki tiesinkin, että ensimmäinen kymppi menee helposti, eniten jännitti, paljonko ensimmäisen kympin vauhti verottaa voimia esim. 15 tai 18 kilometrin kohdalla. Olen kuitenkin suhteellisen vahvasti sisäistänyt ajatuksen siitä, että alkumatka on syytä ottaa rauhallisesti ja ei se matka tapa vaan vauhti. Ensimmäistä kertaa koko hölkkähistoriani aikana uskalsin lähteä matkaan hieman rehvakkaammin.

Lauantaina käytiin fiilistelemässä kympin lähtöä

Kuten todettu, vähän uumoilin, että alkumatkan vauhti ”kostautuu” 15 kilometrin viimeistään 18 kilometrin kohdalla. Tästäkin huolimatta päätin yrittää pitää yllä 6 min kilometrivauhtia niin kauan, kuin kantti kestää. Tässä onnistuinkin melko hyvin, lukuun ottamatta muutamia ruuhkaisia paikkoja ja juomapisteitä, joille pysähdyin ihan suosista ottamaan huikkaa.

Sitten tapahtui jotain täysin odottamatonta… Oikeastaan niitä tuntemuksia on aika vaikea pukea sanoiksi mutta yritän kuitenkin. 15 kilometrin kohdalla huomasin, että alkumatkan vauhdista huolimatta juoksu kulkee, fiilis on aivan loistava, eikä minkäänlaisia väsymisen merkkejä ole ilmassa. Yleensä viimeistään 17 kilometrin kohdalla alkaa matka painaa jaloissa ja näitä tuttuja tuntemuksia aloin odottaa. Toisin kuitenkin kävi…

Jokaisen alkavan kilometrin kohdalla ajattelin, että kyllä tässä nyt vielä yksi nopea kilometri menee, ennen kuin hyydyn ja ihmeekseni menihän niitä useampia. 18 kilometrin kohdalla sain näköpiiriini 2:15 jäniksen. Edelleen väsymisen merkkejä ei tuntunut, joten päätin juosta jäniksen kiinni ja ohittaa hänet. Tämä tarkoitti tietenkin vauhdin nostamista ja viimeiset kolme kilometriä pystyinkin juoksemaan suht ongelmitta kiihtyvällä vauhdilla. Ikinä vielä ei puolikkaalla ole käynyt niin, että se viimeinen kilometri olisi ollut koko matkan nopein… Nyt kävi.

Ensimmäistä kertaa ikinä kävi myös niin, että maaliin tullessa tuntui siltä, kuin matka vain yksinkertaisesti olisi loppunut kesken. Normaalisti tunne on lähinnä helpotus siitä, että matkasta on selvitty omin jaloin 😊 Ikinä elämässäni en ole juossut yhtä helppoa ja vaivatonta puolikasta (ja tähän vertailun vuoksi, toukokuussa Helsingissä matkaa tein 2:30 ja joitakin sekunteja päälle eli paljon hitaammin ja huomattavasti tuskaisemmin😊).

Niinpä päivän juoksusta päällimmäisenä mieleen jäi ihmetys siitä, miten helposti kilometrit taittuivat. Kertaakaan en matkan aikana joutunut miettimään jäljellä olevien kilometrien määrää vaan tunsin pikemminkin jonkinlaista ”voimaantumista” matkan edetessä.

Niinpä niin, vaikka loppuaika ei ”päätä huimaa” haluan uskoa, että tunnollinen treenaaminen näkyi sunnuntaina juuri tuona juoksun ”helppoutena”. Optimaalisesta hetkellisestä vireystilastakaan tuskin on kyse, sillä jännitän aika kovasti näitä juoksutapahtumia. Jännityksen vuoksi edellisen yön unet jäivät melko vähäiselle, eikä aamupalan syömisestäkään oikein meinannut mitään tulla 😊

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Please follow and like us:
Hävettää…

Hävettää…

Tämä kirjoitus on omistettu O:lle ja S:lle, maailman parhaille pikkuveljille ikinä 😊

Luin tuossa muutama viikko sitten Juoksujalka vipattaa -blogista erittäin ansiokkaan pohdinnan Armollisuus, kiitollisuus ja ylpeys. Kirjoituksen tematiikka, etenkin omien suoritusten vertaaminen muiden suorituksiin, tuntuu juuri tänä viikonloppuna itselleni hyvin ajankohtaiselta aiheelta.

Viime viikolla pikkuveljeni soitti ja ilmoitti lähtevänsä kokeilemaan puolikasta, naapurinsa yllyttämänä. Hänen aikeensa oli puolikasta lähteä kokeilemaan saman viikon lauantaina Tampereella. Puhelinsoiton tarkoituksena oli kysellä viime hetken vinkkejä juoksutapahtumaa varten. Veljeni toki harrastaa säännöllisesti urheilua mutta ensimmäisen pitkän lenkin (15 kilometriä) hän oli juossut kaksi viikkoa ennen H-hetkeä. Koska pitkiä lenkkejä siis oli takana vain yksi, kehotin häntä pitämään vauhdin maltillisena ja juomaan riittävästi. Perjantai-iltana vielä soittelin: Kysyin viime hetken tunnelmia, toivotin tsempit seuraavalle päivälle ja vannotin laittamaan viestiä, kun juoksu on ohi.

Odotettu viesti tuli klo 13.20 (Viestiketjun julkaisen veljeni luvalla).

2:07 En enää ikinä juokse tätä paskamatkaa!!!

 Huippuhyvä aika, oon kateellinen. Missä oli se vaikein paikka vai menikö koko matka samalla           ”höyryllä”?

Ei. Menin 15 lujaa ja sitten 18 kohdalla rupes oksettaan ja oli pakko kävellä. Muuten olis menny pariin tuntiin…

Edelleen mä oon niin kade tosta ajasta. Oon kuitenkin juossu pitkää lenkkiä monta vuotta ja silti olen 2,5 tunnin suoriutuja. Kateudesta huolimatta, onnittelut hienosta juoksusta 😊

Kiitosta, kiitosta. Koitan nyt toipua lähes täydellisestä lamaannuksesta 😊

Tästä viestiketjusta käykin jo ilmi se oleellinen. Olen hölkkäharrastukseni tiimoilta treenannut ehdottomasti enemmän, kuin veljeni niin ajallisesti, kuin viikoittaisten kilometrienkin osalta. Olen myös pyrkinyt harjoittelemaan mahdollisimman monipuolisesti pitkää hidasta, vauhtikestävyyttä, tekniikkaa ja lihaskuntoa. Tästä huolimatta omat suoritukseni ovat huomattavasti heikompia, kuin veljeni.

Normaalisti ”kilpailen” vain ja ainoastaan itseni kanssa. Tilanne näköjään kuitenkin muuttuu, kun vertailussa on oman velipojan suoritus. Sen sijaan, että olisin ollut pyyteettömän iloinen hänen hyvästä juoksustaan, ryhdyinkin kadehtimaan velipojan suoritusta.

Hetken jo mietin, pitäiskö ”heittää juoksukengät naulaan”.

Rakentavaa tietysti olisi tässä kohtaa ollut pohtia analyyttisesti, miksi oma harjoittelu ei tuota vastaavaa tulosta tai miksi en esitä juoksutapahtumissa parasta osaamistani. Vaan ei, ensimmäinen ajatukseni oli: Mä en edes yritä juosta enää koskaan ja heti seuraava: Pitäskö ens viikonloppuna Tallinnassa ”naulata” ittensä kahen tunnin jäniksen kantaan ja juosta kahteen tuntiin, vaikka henki menis. Onneksi jo muutaman minuutin pohdinnan jälkeen tulin siihen lopputulemaan, että Tallinnassa juoksen ihan vaan oman juoksuni (niin kuin tapanani on) nauttien matkasta ja tapahtuman tunnelmasta.

En ainakaan muista, että olisin koskaan aikaisemmin kadehtinut veljiäni. Ehkä olen kokenut hölkkäharrastukseni olevan ”se minun juttuni” meidän perheessä. Sitten velipoika ”astuikin minun reviirilleni” ja teki sen vielä paremmin kuin minä…

Toisaalta ymmärrän, että meillä on kaksi täysin erilaista strategiaa suoriutua juoksutapahtumasta. Itse olen varmistelun ”maailman mestari” eli juoksen (lue hölkkään) tapahtumissa aina niin varovaisella vauhdilla, että pääsen varmasti maaliin ja vieläpä hyvin voivana. Siihen surullisen kuuluisaan ”seinään” en ole vielä koskaan törmännyt (taitaa olla kyvyttömyyttä haastaa itseään). Veljeni taas ”purki” tämän päiväistä juoksuaan seuraavasti: Juoksin alkumatkan niin kovaa, että 15 kilometrin jälkeen alkoi olla jo aika huono olla. 18 kilometrin kohdalla tuli ihan totaalinen seinä vastaan ja oli pakko kävellä. Hirveellä sinnillä sain itseni uudelleen liikkeelle ja hölköteltyä viimeiset kilometrit maaliin.

Niin tai näin… Hävettää, että edes jouduin käymään tämän keskustelun itseni kanssa. Kuinka alas ihminen voikaan ”vajota” sisarkateuden saralla? Tämän johdosta, joudun myöntämään… Kyllä, olen huono ihminen mutta en aio hyväksyä tätä puolta itsestäni. Sillä uskon, että jokaisella on halutessaan mahdollisuus tulla paremmaksi ihmiseksi…  Ja olenhan minä myös iloinen veljeni onnistuneesta juoksusta, pienestä ”kateuden pistoksesta” huolimatta 😊

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Please follow and like us:
Vihdoinkin keveitä kilometrejä…

Vihdoinkin keveitä kilometrejä…

Näitä on odotettu ja pitkään… Nöyryyttä, kärsivällisyyttä ja ehkä jopa vähän sitkeyttä, jos mitä, olen oppinut tämän neljän vuoden taipaleella hölkkäharrastuksen parissa. Senkin olen oppinut, että ne hetket, kun juoksu ei kulje ja askel on raskas, on vain hyväksyttävä ja tästäkin huolimatta yritettävä parhaansa. Uskottava siihen, että vielä niitä, keveitäkin kilometrejä on edessä, ennemmin tai myöhemmin.

Tällä kertaa keveitä kilometrejä odotellessa meni lähemmäs neljä kuukautta. Minulla on 8 kilometrin mittainen vakilenkki, jonka juoksen yleensä VK-lenkkinä vähintään kerran viikossa. Tätä lenkkiä pidän myös jonkinlaisena henkilökohtaisena ”kuntotestinä”. Juoksu (lue hölkkä) alkoi ”takkuilla” huhtikuussa ja testilenkkini juokseminen alkoi tuntua viikko toisensa jälkeen aina vain työläämmältä ja työläämmältä samalla, kun vauhdit vaan putosivat putoamistaan. Aikani ”hakkasin päätäni” asian kanssa seinään, kunnes turhauduin sen verran, että jätin nämä viikoittaiset testilenkit kokonaan väliin ja vähensin muutenkin viikoittaisten juoksukilometrien määrää melko radikaalisti.

Juoksukilometrejä korvasin sauvakävely-hölkkäyhdistelmällä, kahvakuulailulla, erilaisilla koordinaatioharjoituksilla ja lyhyillä intervalleilla. Nyt syksyllä sykkeet on saanut hyvin ylös juoksun sijaan kuntonyrkkeilyssä, josta olen kovasti innostunut (huippuhauskaa ja tehokasta).  Viime viikolla minulla oli jotenkin poikkeuksellisen hyvä fiilis ja energinen olo ja niinpä päätin melkein neljän kuukauden tauon jälkeen lähteä kokeilemaan, miten juoksu kulkee jo tutuksi tulleella 8 kilometrin testilenkilläni.

Vähän jo lohduttelin itseäni etukäteen, että ei se haittaa, vaikka ei jaksaisikaan VK-sykkeellä koko lenkkiä juosta, eikä hitaista vauhdeistakaan saa pettyä. Itseni lohduttelu etukäteen oli kuitenkin turhaa… Suureksi yllätyksekseni juoksu tuntui heti alusta asti keveältä ja eteenpäin vievältä. Vauhti ja siinä samalla myös fiilis parani kilometrikilometriltä.

Siinä se vihdoin oli himoittu, kadotettu, odotettu, toivottu, täydellinen flow (te tiedätte kyllä tunteen). Tunne, jota on vaikea, ellei mahdoton ”pukea” sanoiksi mutta jonka vuoksi on valmis tekemään lopulta urheiluharrastuksen puitteissa aika paljon ja joskus vähän vielä enemmänkin😊

Niinpä niin, joskus juoksu kulkee, joskus taas ei mutta itselleni tyypilliseen tapaan, en malta olla asiaa hieman analysoimatta. Luulenpa, että keväällä, kun juoksu rupesi takkuamaan olin (en vain fyysisesti vaan myös henkisesti) hieman väsynyt. Niinhän se on, että normaaliin elämän kulkuun kuuluu ajanjaksoja, kun on hyvillä mielin ja sitten on niitä ajanjaksoja, jolloin mieli on vähän alavireisempi.

Myönnän, puolitoista vuotta sitten tein arviointivirheen… Muutimme uuteen kotiin, joka ei sitten lopulta missään vaiheessa alkanut tuntua omalta kodilta. Aika pieni asia sinänsä elämän kiertokulussa mutta ”kotini on linnani ja turvasatamani”-tyyppiselle ihmiselle oikeastaan henkisesti aika tiukka paikka. Tässä haluan vielä korostaa, että asunnossa ei ole mitään vikaa vaan ongelma on ehdottomasti tunnetasolla.

Tätä asiaa olen ”kipuillut” puolitoista vuotta. Välillä yrittänyt juosta ”karkuun” välillä yrittänyt sopeutua ja välillä taas pyrkinyt ratkaisukeskeisyyteen. Suurin osa tästä ajatustyöstä on tehty juoksulenkkien aikana. Useimmat varmasti tunnistavat ilmiön, kun ajatukset alkavat seljetä juoksulenkin aikana. Uskon kuitenkin, että alavireisyys ja harmitus ”syö” valtavan määrän ylimääräistä energiaa ja ehkä tämän vuoksi, näin jälkeen päin ajateltuna olin keväällä vähän väsynyt ja lopulta tämä rupesi konkretisoitumaan juoksun ”takkuamisena”. Mene ja tiedä mutta näin olen asiaa omalla kohdallani ajatellut…

Asioilla on kuitenkin tapana ratketa ennemmin tai myöhemmin. Olemme siippani kanssa haaveilleet vanhasta talosta suurella puutarhatontilla niin kauan, kun muistan. Tähän mennessä sitä juuri meille täydellistä taloa ei ole löytynyt ja toisaalta saattaa olla niinkin, että meiltä on puuttunut rohkeutta tehdä näin suuri ratkaisu. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että se meille täydellinen talo on löytynyt ja toimenpiteet talon hankkimiseksi on aloitettu. Tietenkin vanhan talon ostaminen (kaikkine riskeineen) jännittää ihan tosi paljon mutta samalla tunnen pitkästä aikaa ”iloista kuplintaa” sisälläni ja koen olevani valmis ottamaan haasteen vastaan. Uskon, että tämä ”iloinen kuplinta” (lue hyvä mieli) heijastuu myös juoksuharrastukseeni ylimääräisenä energiana, joka keventää askelta ja vie eteenpäin.

Ikuisena optimistina huusin kuitenkin jo varmuuden vuoksi Huutonetistä taloon täydellisesti sopivat verhot.

Totta kai, olen myös realisti. Mikäli talokauppa toteutuu, tiedän, että huolellisesta harkinnasta ja asiantuntevasta kuntokartoituksesta huolimatta, tulee enemmän ja vähemmän hetkiä, jolloin juoksen taas ”hälventääkseni” murheitani, pohtiakseni, millä rahoitan seuraavan pakollisen remontin tai puran kiukkuani jäätyneistä putkista tms. Nyt juuri, tällä hetkellä, en kuitenkaan halua murehtia mahdollisia tulevia ongelmia vaan nauttia ihan pienen hetken siitä, että olo on energinen, mieli iloinen ja juoksukin kulkee…

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Please follow and like us:
Sunnuntaihölkkääjän vuodenkierto…

Sunnuntaihölkkääjän vuodenkierto…

Toiset meistä on kovapäisempiä, kun toiset ja toiset oppivat kerrasta, kun toisten on hölmöiltävä vähän enemmän, ennen kuin oppi menee perille. Itse kuulun suhteellisen selvästi tuohon kovapäisten porukkaan. Joskus on ihan pakko ihmetellä, miten vaikeaa on huomata, tunnistaa ja myöntää omat hölmöytensä, ehkä pitäisi ainaisen ”tohottamisen” sijaan pysähtyä hieman useammin kyseenalaistamaan omia toimintatapojaan.

Aloin pohtia hölkkäharrastustani vuoden kiertoon suhteutettuna ja yht`äkkiä havahduin siihen, että viimeiset kolme vuotta hölkkäharrastuksessani sama kaava on toistunut joka vuosi.

Kuten tavallista, juoksukilometrien määrä on laskenut kevään ja kesän aikana kuin lehmän häntä. Olen toki treenannut omasta mielestäni ihan kiitettäviä määriä omaan kuntotasooni nähden mutta lajivalikoima on ollut pitkälti vesijuoksu, kahvakuula ja sauvakävely-hölkkäyhdistelmä. Tämä siis johtuen siitä, että siedän tosi huonosti kuumaa ilmanalaa ja etenkin auringon porotusta, eikä juoksusta (lue hölkkä) tahdo tulla oikein mitään, kun sykkeet ”nousee tappiin” jo heti ensi metreillä.

Nyt, kun ilmassa alkaa väreillä lupaus syksyn saapumisesta alkavat lenkkipolut taas ”vetää puoleensa”. Kevään ja kesän PK-treenin ansiosta hölkkä tuntuu myös hyvältä, keveältä ja jopa eteenpäin vievältä.

Tässä tullaankin sitten ongelman ytimeen. Niinä hetkinä, kun juoksu kulkee, on itselläni ainakin hyvin vaikea pitää järki päässä.  Kilometrejä tulee ahnehdittua kevään ja kesän juoksumääriin nähden liikaa ja liian nopeasti. Koska on vaan niin ihana juosta syksyn tihkusateessa tai ensimmäisissä kirpakoissa pakkassäissä. Perinteisesti tämä on kuitenkin kostautunut ja johtanut siihen, että viimeistään vuoden vaihteen jälkeen olen joka vuosi ollut jonkin sortin rasitusvamman vuoksi telakalla.

Tammi- ja helmikuun treenit (joskus vielä maaliskuunkin) ovat siis mitä ovat eli huonoimmassa tapauksessa ei juuri mitään ja parhaassa tapauksessa oheistreenejä kuntouttamisen merkeissä. Niinpä kevään korvalla saa taas aloittaa hölkkäämisen, jos ei nyt ihan lähtöpisteestä niin ainakin huomattavasti syksyyn nähden ”heikoimmista kantimista”. Kyseisen vuoden sääolosuhteista riippuen, hölkäten ehtii ”rallatella” menemään toukokuun lopulta kesäkuun lopulle, ennen kuin kesäkelit ”iskevät päin näköä”.

Talvikuukaudet kuluu yleensä käytännön pakosta vähän vähemmän tehokkaan treenin parissa…

Siinäpä se sitten olikin vuoden kierto täynnä. Tältä kantilta katsoen, eipä ole mikään ihme, että en onnistu pitkällä tähtäimellä tavoitteellisesti harrastamaan vaan olen jumittunut treenaamaan sillä omalla tasollani. En oikein tiedä, mikä ”sysäsi” liikkeelle juuri nyt syksyn tehdessä tuloaan tämän ajatusketjun… Tänä syksynä olen kuitenkin päättänyt tehdä asiat toisin ja pyrkiä siihen, että sunnuntaihölkkääjän vuoden kierto olisi edes vähän vähemmän ”tempoileva”. Yritän malttaa mieleni, vaikka syksy onkin mielestäni ihan parasta aikaa hölkätä. Vähemmän ahnehdittuja kilometrejä ja enemmän monipuolisuutta treeneihin. Näillä eväillä toivoisin keskitalven perinteisen telakan vaihtuvan loivasti nousujohteiseen treenaamiseen myöskin tammi- ja helmikuussa… Nähtäväksi jää, kuinka sunnuntaihölkkääjän tänä vuonna käy 🙂

Syksyisiä lenkkipolkuja on vaikea vastustaa vaikka tiedän, että maltti on valttia…

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Please follow and like us:
Kiukulla…

Kiukulla…

Aika paljon julkaistaan uusia artikkeleita, tutkimuksia ja omakohtaisia kokemuksia siitä, kuinka liikunnan harrastaminen vaikuttaa mielialaan ja henkiseen hyvinvointiin. Totta, jopa nuori herramme on tämän asian aika hyvin oman kokemuksensa kautta sisäistänyt. Olen omasta mielestäni aika rauhallinen ja ”pitkä pinnainen” ihminen mutta joskus käy niin, että tekee mieli antaa vähän voimakkaampaa palautetta. Tämän yleensä näkee jo aika kauas naamastani ennakkoon ja nuori herramme onkin oppinut tässä vaiheessa ”kaivamaan esiin liikuntakortin”. Yleensä tässä kohtaa saan kommentin: ”Äiti, mee vähäks aikaa ulos niin tulee parempi mieli.” Tässä nuori herramme pelaa tietenkin ”omaan pussiinsa”. Hän tietää varsin hyvin, että pienen happihyppelyn jälkeen palautteeni tulee huomattavasti ”loivareunaisempana”, kuin alun perin ehkä olin suunnitellut.

Kyllä, ehdottomasti allekirjoitan väitteen, että liikuntaharrastus vaikuttaa mielialaan mutta ”juna kulkee molempiin suuntiin” eli kyllä mieliala vaikuttaa myös liikuntaharrastukseen ja suorittamiseen. Tämän totesin eilen hyvin konkreettisesti omalla kohdallani.

Nuori herra aloitti tänä syksynä tokan luokan ja tämä tarkoittaa sitä, että tänä syksynä on ryhdytty ”oikein urakalla” harjoittelemaan vastuullista yksin olemista (ekaluokka meni siinä mielessä helposti, että iltapäiväkerhossa aikuiset katsoivat vielä perään). Yhdessä on käyty läpi aika moneen kertaan, mitä pitää muistaa ja mistä pitää huolehtia, kun on yksin koulun jälkeen kotona. Olen yrittänyt pitää ohjeistuksen suhteellisen selkeänä ja yksinkertaisena. Etenkin olen korostanut, että vanhemmille on ilmoitettava, mikäli lähtee kavereiden kanssa johonkin tai menee kaverille kylään ja kotiavaimet ja puhelin on aina oltava mukana.

Jokin ohjeistuksessa meni pieleen tai ei tavoittanut vastaanottajaa oikealla taajuudella… Kahdesti olen kuluneella viikolla tullut töistä kotiin niin, että nuoren herran avaimet ja puhelin lojuvat kotona, eikä minulla ole ollut parempaa tietoa, missä herra luuraa. Ensimmäisen kerran jälkeen käytiin jälleen kerran yhdessä sovitut asiat, ihan hyvässä hengessä läpi, mutta toisella kerralla (pakko tunnustaa) meni ”kuppi nurin” jo ihan tosissaan. Tässä kohtaa ymmärsin itsekin, että nyt on parempi ”päästellä vähän höyryjä” ennen palautteen antamista.

Niinpä lähdin kuntosalille ja ”uhrikseni” valitsin juoksumaton. Alkuperäinen tarkoitus oli hölkkäillä ihan rauhakseen 45 minuuttia ja tehdä sen jälkeen vähän lihaskuntoa. Mielentila oli kuitenkin sen sorttinen ja kiukkua sen verran sisuksissa, että 10 minuutin hölkkäilyn jälkeen tunsin suhteellisen vahvaa tarvetta ”vähän revitellä”. Lopputulema oli se, että sain aikaiseksi ehkä koko kesäkauden (itselleni) parhaan ja tehokkaimman intervalliharjoituksen ja ihan vaan ”kiukun voimalla”.

Kesäkaudella on kyllä tullut liikuttua ja urheiltua aika paljon mutta rehellisyyden nimissä olen pysytellyt hyvinkin tukevasti sillä omalla mukavuusalueellani (pitkää hidasta etenemistä😊). Jotenkin lomatunnelmissa on ollut hieman vaikea motivoida itseään tekemään vähän kovempia treenejä ja senpä vuoksi olin lopulta varsin hyvilläni omasta ”kiukun puuskastani”, jonka ansiosta onnistuin lopulta ryhdistäytymään tällä saralla ja hieman haastamaan itseäni…

Niin ja palautteenkin onnistuin lopulta antamaan nuorelle herrallemme suhteellisen keskustelevaan sävyyn ja ainakin omasta mielestäni jopa hieman rakentavassa hengessä.

Joskus tosiaan taitaa käydä niin, että itsensä haastamiseen treenin suhteen tarvitaan jokin ulkoinen ärsyke tai poikkeuksellinen mielentila😊

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Please follow and like us:
Syksyn sävelet…

Syksyn sävelet…

Tänä syksynä olen ajatellut tehdä asiat urheiluharrastukseni tiimoilta hieman tai oikeastaan aika paljonkin toisin. Ajatus ”muutoksen tuulista” on kytenyt jo hieman kauemmin mielessäni ja näin onnistuneen kesäloman päätteeksi olen päättänyt ryhtyä suunnitelmiani toteuttamaan.

Viimeiset kolme vuotta urheiluharrastukseni on keskittynyt hyvin voimakkaasti hölkkäämiseen. Koska olen halunnut harrastaa tavoitteellisesti, on se tarkoittanut tietenkin myös sitä, että kilometrejä on tullut ”nieltyä” monen muun asian kustannuksella. Oheislajeja on kyllä tullut harrastettua (sauvakävelyä, salitreeniä ja vesijuoksua) mutta kartutettavien kilometrien ehdoilla eli ensin juoksuohjelman kilometrit täyteen ja mieluummin vähän ylikin ja sitten, mikäli aikaa jää jotakin satunnaista oheistreeniä. Tämä järjestely on tähän asti tuntunut hyvältä ja mielekkäältä toteuttaa mutta viime aikoina olen alkanut kaivata muutosta omaan tekemiseeni kahdestakin syystä.

Ensinnäkin, omasta mielestäni kärsin suhteellisen usein (ainakin pari kertaa vuodessa) jostakin loukkaantumisesta tai alkavasta rasitusvammasta eli telakalla tulee hölkän suhteen oltua mielestäni aivan liian usein. Tällöin tietenkin oheislajien ja etenkin vesijuoksun osuus korostuu mutta entäpä jos oheislajeja harrastaisi enemmän jo vähän ennen kuin sattuu mitään.

Uskon nimittäin, että ongelmani johtuvat pääosin liian yksipuolisesta harrastamisesta ja oheislajien vähäisestä määrästä kokonaiskuormituksessa (voi toki johtua jostakin muustakin mutta tämä on nyt oma tulkintani asiasta). Tämän asian haluan ainakin yrittää tänä syksynä korjata. Seuraavan vuoden päätavoitteeni onkin, ei parempi tulos (entistä pidemmälle, entistä nopeammin) vaan se, että pysyisin edes kutakuinkin ”tolpillani” koko vuoden. Itselleni kokonaan uudenlainen tavoite… Tietenkään en pistä lainkaan pahakseni, jos siinä sivussa myös kuntoni hieman paranisi…

Toisekseen, olen alkanut kokea urheiluharrastukseni hieman yksinäiseksi. Pidän toki yksin, ”omassa ajatuskuplassani”, hölkkäämisestä. Parasta antia hölkkäharrastuksessa on ne hetket, kun onnistuu pääsemään siihen täydelliseen flow tilaan. Oma kokemukseni on kuitenkin se, että tuon ”himoitun” flow:n saavuttaminen vaatii riittävästi harjoittelua, peruskuntoa ja hölkättyjä kilometrejä. Tästäkin huolimatta, tämän tiedostaen ja silläkin uhalla, että en enää saavutakaan tuota ”himoittua” flow tilaa, olen tullut siihen tulokseen, että tarvitsen omaan harrastamiseeni jonkinlaista ”löyhää” yhteisöllisyyttä. Elämässähän on erilaisia vaiheita ja joskus on kiva tehdä asioita yksin, kun taas toisinaan sosiaalistumisen tarve on suurempi, jolloin yksin tekeminen (joka on aikaisemmin tuntunut mukavalta) saattaakin muuttua yksinäisyydeksi.

Näillä perusteilla olen päättänyt tänä syksynä tehdä seuraavat toimenpiteet; osallistua ainakin yhdelle ryhmäliikuntatunnille viikossa, aloittaa flowjoogan ja siirtyä hölkkäämään ohjatuille polkujuoksulenkeille. Näiden suunnitelmien toteuttamisen aloitin jo osittain tällä viikolla.

Ryhmäliikuntatunteja olen ”kuluttanut” elämäni aikana melko paljon ja monen ryhmäliikuntatunnin konsepti onkin minulle jo entuudestaan tuttu. Tällä viikolla kuitenkin sattui niin hassusti, että ajauduin ”puolivahingossa” ryhmäliikunnan suhteen aivan uuden asian äärelle. Olin siis oikeastaan menossa salille, kun huomasin, että kymmenen minuutin kuluttua alkaisi suosikkiohjaajani vetämä kuntonyrkkeily. Myönnän, olen hieman ennakkoluuloinen aina välillä ja kuntonyrkkeilyn olin jo sijoittanut kategoriaan; Ei ainakaan missään tapauksessa minun lajini…

Toisaalta, en ollut pitkään aikaan käynyt millään ryhmäliikuntatunnilla ja tiesin, että suosikkiohjaajani tunneilla on sellainen hyväntuulinen tekemisen meininki eli aina kivaa. Niinpä uteliaisuuteni heräsi ja päätin vaihtaa salitreenin elämäni ensimmäiseen ohjattuun kuntonyrkkeilytuntiin. Hyvä, että rohkaistuin mukaan (vaikka jännitti tosi paljon, selviänkö tunnista kunnialla) ja voitin ennakkoluuloni. Oli nimittäin tosi hauskaa, sykkeet nousi, lämmin tuli ja ihan oikeasti joutui miettimään omaa koordinaatiotaan. Seuraavan päivän tuntemuksista päätellen varsin tehokas treeni… Ehdottomasti ensi viikolla uudestaan 😊

Viikoittain järjestettävillä ohjatuilla polkujuoksulenkeillä käytiin aika paljonkin kaverin kanssa toissa kesänä mutta sitten kävi niin, että kaveri muutti toiselle paikkakunnalle, enkä jostain syystä sitten saanut itsekseni aikaiseksi osallistua näihin polkujuoksuihin. Tänä syksynä ”ryhdistäydyin” tämänkin asian suhteen ja olenkin nyt ollut jo kolmesti mukana ohjatulla polkujuoksulenkillä. Hyvä niin, sillä suuntavaistoni on sen sorttinen, että yksin en uskalla lähteä metsästä uusia reittejä etsimään. Niinpä porukalla ja ohjaajan johdolla on kiva hölkkäillä, kun ei tarvitse pelätä eksymistä ja jokainen reitti kulkee hieman erilaisissa maisemissa. Tuleehan siinä useimmiten juteltuakin hölkkäharrastuksesta ja vähän niistä ja näistäkin matkan varrella 😊

Flowjoogaa kokeilin viime keväänä, eikä se tuntunut ollenkaan huonolta vaihtoehdolta. Flowjooga on ollut kesätauolla ja tunnit alkavat taas syyskuun alussa. Joukkoon mukaan siis syyskuun alussa…

Näillä toimin ajattelin tämän syksyn urheilua harrastaa ja tietenkin näiden lisäksi hölkkäillä itsekseni sen, minkä aikataulu ja oma kuntotasoni antaa myöden (luultavasti 1-3 kertaa viikossa). Tulossa siis erilainen ja vähän ”kokeellinenkin” syksy… Näillä mennään ja vuoden vaihteessa sitten tuumin, oliko ratkaisuni hyvä vai haluanko palata takaisin ”yksinäisen hölkkääjän” elämääni 😊 Aika näyttää…

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Please follow and like us: