Säröjä sovinnaisuuden kuplassa…

Säröjä sovinnaisuuden kuplassa…

Sitä vaan tässä päivänä eräänä ryhdyin pohtimaan, että kaikilla meillähän on elämänkatsomuksen tai ehkä enemmänkin elämänasenteen suhteen olemassa jonkinlaisia raja-arvoja. Nämä raja-arvot ovat ikään kuin sovinnaisuuden kupla, jonka sisällä me elämme.

Omassa tuttavapiirissäni olen huomannut, että keski-iän lähestyessä aika monille on tullut tarve jollakin tavalla kyseenalaistaa omia raja-arvojaan ja ”murtautua” ulos siitä omasta sovinnaisuuden kuplastaan. Näin on tainnut käydä myös allekirjoittaneelle…

Henkilökohtaista sovinnaisuuden kuplaani voisin hyvin valottaa erään varsin kuvaavan esimerkin avulla. Kävipä nimittäin tuossa taannoin niin, että kaikki ei kotonani sujunut hyvin tehtyjen ennakkosuunnitelmien mukaisesti. Asiaa manasin hieman sydämistyneenä eräälle ystävälleni ja tarinan lopuksi vielä totesin: ”Niin, jokuhan voisi tämän asian ohittaa olan kohautuksella, mutta niin kuin tiedät, olen aina välillä vähän takakireä ihminen, mitä suunnitelmien pettämiseen tulee.”

En oikein osannut edes närkästyä, kun ystäväni nauroi minulle päin naamaa ja totesi, että minun tapauksessani välillä ja vähän takakireä on suhteellisen lievä ilmaus… Ystäväni kommentissa nimittäin kasvoi melko vahva totuuden siemen. Mitä sitä kiistämään, omassa sovinnaisuuden kuplassani on hyvin vähän tilaa yllättäville juonenkäänteille. Minä vain yksinkertaisesti pidän siitä, että asiat on suunniteltu etukäteen, valmisteltu huolella ja toteutettu hyvissä ajoin.

Suunnitelma tai ei… Muuttaminen tuntuu aina enemmän tai vähemmän kaoottiselta…

Edellä esitetyistä lähtökohdista käsin, olin siis muuttoa suunnitellut suhteellisen suurella pieteetillä. Kun muutto vihdoin ja viimein konkretisoitui, kävi melko nopeasti ilmi, että loppuosalla ruokakunnastamme oli aivan toisenlaiset suunnitelmat uuteen kotiin sijoittumisen suhteen, kuin itselläni. Pienen neuvottelun jälkeen päädyimme ratkaisuun, että jokainen voi ennakkosuunnitelmista poiketen etsiä talosta itselleen juuri sen itselleen mieleisen tukikohdan. Siippani päätyi yläkertaan ja nuori herra valitsi itselleen keskikerroksen suuren makuuhuoneen.

Itse kiertelin taloa ja pohdin omaa sijoittumistani. Sovinnaisuuden kuplan -nimissä itsestään selvä ratkaisu olisi tietenkin ollut kerätä kamat kainaloon ja valloittaa yläkerran toinen makuuhuone, mutta toisaalta itselleni mieleisin paikka talossa on ehdottomasti keittiö ja näkymä keittiön isosta ikkunasta pihamaalle. Keski-iän uhmassa päädyin hieman ravistelemaan sovinnaisuuden kuplaani ja pyysin siippaani kokoamaan vuodesohvan keittiön ikkunan alle.

Vahtikoirakin löysi paikkansa keittiön sohvalta 🙂

Viikon olen nyt ”kämpännyt” keittiössämme ja sovinnaisuudesta tai sen puutteesta riippumatta ratkaisu oli oivallinen. En tiedä mitään niin mieltä rauhoittavaa ja levollista, kuin herätä aamulla aikaisin ja katsoa ikkunasta pihapihlajammeprofiilia sekä sen ylle piirtyvää tähtitaivasta.

Yksi särö sovinnaisuuden kuplassani johti melko nopeasti toiseen. Huomasin melko pian keittiöön majoituttuani, että kulkusuuntien kanssa tuli haasteita. Suurin osa vaatekaapeista sijaitsee yläkerrassa, minä keskikerroksessa ja pesutilat alakerrassa. Nykyisten sisustusnormien tai trendien puitteissa tuskin on suotavaa sijoittaa alusvaatteita, sukkia ja niitä parempia työvaatteita keittiön kaappeihin, mutta kulkusuuntien puitteissa näin sen lopulta ainoana miellyttävänä ja järkevänä ratkaisuna. Ymmärrän kyllä, että hieman se saattaa satunnaista vierailijaa hämmentää, kun juomalaseja etsiessä vastaan tulee vain talon emännän kalsareita😊 Kuten todettu, ratkaisu on varsin käytännöllinen, mutta ei kovin sovinnainen.

Eihän nämä nyt lopulta niin kovin radikaaleja ratkaisuja ole, mutta suhteutettuna omaan sovinnaisuuden kuplaani, ehkä kuitenkin jonkinlainen yhden naisen kapina, joka sai vielä loppuviikosta jatkoa kahvikuppien muodossa. Huomasin nimitäin muuton yhteydessä, että kaappeihini oli kertynyt vuosien saatossa suhteettoman suuri kasa kahvikuppeja. Osasta päätin hankkiutua eroon, josta jouduinkin keskelle kahvikuppidilemmaa. Päädyin nimittäin miettimään, tuleeko keskivertosuomalaisen (tähän ihmisryhmään eittämättä kuulun) omistaa kiintiöarabiat, vaikka omasta mielestä halpa tuontiposliini on kauniimpaa.

Kiintiöarabiat…

Halpaa tuontiposliinia…

Muutaman päivän asiaa pohdittuani myin kiintiöarabiani eteenpäin ja päätin jatkaa hyvillä mielin yhteistä matkaa halvan tuontiposliinini kanssa😊

Viikonlopputerveisin, SusannaK

Haluatko saada uunituoreeltaan tiedon seuraavasta blogipostauksesta. Mikäli haluat lukea pieniä tarinoita kukkulan päälle rakennetusta keltaisesta talosta, sen ympäristöstä ja asukkaista, ota seurantaan Facebook-profiilini

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

Voit seurata blogiani myös   https://www.blogit.fi/susannak

Follow my blog with Bloglovin

Please follow and like us:
Halusin olla parempi, löysin jotain ihan muuta…

Halusin olla parempi, löysin jotain ihan muuta…

Aika pitkään, oikeastaan melkein puolitoista vuotta, olen yrittänyt (yrityksen ja erehdyksen kautta) löytää sitä juuri itselleni sopivaa tapaa treenata. Ja voin kertoa, että kyllä niitä erehdyksiä on matkan varrelle osunut, vaikka aktiivisesti pyrinkin ottamaan asioista selvää ja kasvattamaan tietämystäni siitä, miten olisi hyvä ja järkevä treenata.

Monesti olen sortunut treenaamisen suhteen arvioimaan kykyni yläkanttiin, josta on tietenkin seurannut pitkällä tähtäimellä vain ja ainoastaan hankaluuksia. Itselläni meni oikeastaan yllättävän pitkään (vanha jäärä kun olen) ymmärtää, että ihan niin kuin muunkin elämän suhteen, myös treenaamisen saralla, mehän olemme lopulta kaikki omanlaisiamme, erityisiä ja yksilöitä.

En tietenkään lähde kiistämään sitä, että saadakseen kehitystä aikaiseksi urheiluharrastuksen tiimoilta, on huomioitava tietyt ”lainalaisuudet”. Uskon kuitenkin, että lopulta jokaisen urheilun harrastajan on löydettävä juuri se oma polkunsa ”perille” ja nämä polut ovat varmasti kovin erilaisia… Suuria, pieniä, tasaisia, kivikkoisia, yhteen suuntaan johtavia, haaroittuvia jne. Eikä mikään tietenkään ole pysyvää. Aina tasaisin väliajoin, on toki tarpeen tuumia ja tunnustella, josko siltä omalta polulta olisi hyvä poiketa seuraavassa risteyskohdassa tai mahdollisesti jopa kääntyä ja palata hieman takaisin päin.

Omaa polkuani kulkiessa olen joskus onnistunut kulkemaan suoraan kohti tavoitetta, mutta pääosin ”poukkoillut ja pomppinut”, pudonnut ojaan, eksynyt ja harhautunut.  Viimeisten kuluneiden viikkojen aikana olen kuitenkin onnistunut (vihdoin ja viimein) löytämään treenirytmin, joka tuntuu erityisen hyvältä ja juuri minulle itselleni sopivalta.

Kerran heppatyttö – aina heppatyttö… Löysin uudelleen nuoruuteni rakkaan harrastuksen:)

Tällä hetkellä treeniviikkooni kuuluu kaksi Bodybalance -tuntia, joista olen vähitellen oppinut jopa nauttimaan. Näihin kehonhuoltopäiviin pyrin myös lisäämään pitkän, mutta varsin rauhallisen kävelylenkin koiran kanssa. Viikkoon mahtuu myös kaksi lyhyempää hölkkälenkkiä (8-10 kilometriä) sekä tietenkin se kuuluisa pitkis, joka omalla kohdallani on tällä hetkellä jotakin 13 ja 16 kilometrin välillä. ”Kirsikkana kakun päällä” treeniviikkoni kohokohta on ihan ehdottomasti lauantain tallipäivä ja ratsastus.

Toki ymmärrän, ettei näillä hölkkämäärillä vielä kannata maratonin juoksemisesta haaveilla. Haluan kuitenkin uskoa, että tässä on hyvä pohja lähteä vähitellen hölkkämääriä kasvattamaan. Mene ja tiedä, mutta sen ainakin tiedän, että pitkästä aikaa treeni tuntuu hyvältä. Motivaatiokin on selvästi noususuhdanteessa, johtuen varmasti juurikin siitä, että tämän hetkinen treenimäärä on oikein suhteutettu omaan kuntotasooni nähden.

Hölkkäpäivien ja kehonhuoltopäivien rytmityskin tuntuu onnistuneelta. Tämän huomaan siitä, että palautuminen lenkkipäivistä on selkeästi paremmalla tasolla, kuin aikaisemmin. Itse asiassa nyt, kun asiaa oikein mietin, aikaisemmin en päässyt oikeastaan koskaan lenkille fiiliksellä, että kroppa on palautunut edellisistä treeneistä.

Sekin positiivinen seikka tämän hetkisessä viikko-ohjelmassani on, että se ”istuu” lähes täydellisesti perheemme muihin aikatauluihin. On oikeastaan ihan hirveän iso asia, ettei tarvitse stressata sitä, missä välissä sen oman etukäteen suunnitellun treeninsä ehtii tehdä vai ehtiikö…

Parhaat lenkkikaverit ikinä… Ei kavahda hyytävää viimaa, eikä jäätävää tihkua:)

Tiedostan kyllä, että viikko-ohjelmani heikkous on lihaskuntotreenin lähes totaalinen puuttuminen. Kaikkeen ei kuitenkaan yksinkertaisesti vain ehdi ryhtyä, ehkä kuitenkin yritän tulevaisuudessa sisällyttää jo olemassa oleviin treeneihin joitakin lyhyitä lihaskuntoharjoitteita. Voihan se myös olla, että jossakin kohtaa innostun taas saliharjoittelustakin.

Perisyntini asiassa kuin asiassa tuppaa olemaan liiallinen yrittäminen, jolloin ne omat valmiudet ja tekemisen raja-arvot hämärtyvät melko nopeasti, eikä lopputuloskaan näyttäydy toivotunlaisena. Niinpä niin, pitkästä aikaa tuntuu siltä, että kuljen sillä minun omalla, ainutlaatuisella polullani, enkä ”rämmi” polun vieressä tai kulje jonkun muun polkua.

Se hetki, kun on vaan oikeesti hyvä fiilis…

Hyvää viikonloppua toivotellen, SusannaK

Haluatko saada uunituoreeltaan tiedon keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän seuraavasta blogipostauksesta. Mikäli haluat seurata edesottamuksiani urheiluharrastuksen parissa, ota seurantaan Facebook-profiilini

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

Voit seurata blogiani myös https://www.blogit.fi/susannak

Follow my blog with Bloglovin

Please follow and like us:
Raketin rämiä ja uusi alku…

Raketin rämiä ja uusi alku…

Kaiken turhautumisen, uskon puutteen ja kiukuttelun jälkeen saattaa olla, että teen kuitenkin paluun hölkkäharrastuksen pariin (jälleen kerran).

Vuoden 2019 viimeinen viikko antoi jo toivoa harrastuksen jatkumisen suhteen. Suurin osa viikon kilometreistä taittui vielä kävellen, ja hyvä niin… Olen kuitenkin sitä koulukuntaa, joka uskoo vahvasti kävelyn hyötyihin myös suhteessa hölkkäharrastukseen.

Vaikka hölkkäharrastus onkin ollut ”jäissä” syksystä lähtien, olen kuitenkin kilometrejä ahkerasti kerryttänyt kävellen. Viikkotasolla on koiran kanssa tullut käveltyä keskimäärin 40-50 kilometriä.

Joulukuun viimeisellä viikolla joitakin kilometrejä tuli taitettua pitkästä aikaa myös hölkäten. Viikon aikana tein kolme 5 kilometrin lenkkiä hölkäten. Tosin hyvin maltillisella vauhdilla ja aikaisemmin ”kiukutellutta” kinttua tunnustellen.

Enpä muista, koska viimeksi olisin ollut näin tyytyväinen 15:sta viikkotasolla hölkätystä kilometristä. Kaikki on niin kovin suhteellista… Muistan myös aikoja, jolloin viikottaiset kilometrit nousivat lähelle 50:tä, joskus ylikin ja silti pystyin treenaamaan terveenä ja hyvinvoivana… Vaan se, joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään…

Saa nähdä mitä vuosi 2020 tuo mukanaan hölkkäharrastuksen suhteen. Sen olen ainakin oppinut, että hyvällä suunnittelulla, vahvalla tahtotilalla ja tunnollisella tekemiselläkään ei voi eliminoida kaikkia muuttuvia tekijöitä. Tarvitaan myös nöyryyttä, malttia ja kykyä muuntautua vallitseviin olosuhteisiin. Tulevan vuoden mukanaan tuomista haasteista en tiedä, mutta ainakin vuosi lähti mukavissa merkeissä käyntiin…

Uuden vuoden traditioihimme kuuluu aivan ehdottomasti ”raketin rämien” kerääminen. Jo vuosia meillä on ollut tapana lähteä nuoren herran kanssa uudenvuodenpäivänä heti aamusta siivoamaan ympäristöä edellisen illan juhlijoiden jäljiltä. Välillä mukaan on otettu naapurinkin lapsia ja kisattu, kuka kerää komeimman potin ”raketin rämiä”.

Vuoden 2018 uudenvuodenpäivänä ”raketin rämiä” keräämässä… Lumitilanne mahdollisti myös avustavan kulkuvälineen mukaan ottamisen…

Kilpailulla tai ilman, tämä on ehdottomasti sellainen ”hyvän mielen” traditio. Yhdessä tekemistä, reippailua raittiissa ilmassa ja kuten todettu runsaasti hyvää mieltä. On nimittäin mukava, vuosi toisensa jälkeen huomata, kuinka iloisiksi vastaantulevat ulkoilijat toimistamme tulevat. Lähes poikkeuksetta kaikki tervehtivät iloisesti ja toivottelevat hyvää uutta vuotta, monet myös pysähtyvät kehaisemaan, kuinka olemme hyvällä asialla. Onpa joku jopa lähtenyt puuhiemme innoittamana hakemaan kotoa kasseja osallistuakseen talkoisiimme…

Kerättävää riitti tänäkin vuonna…

Hyvillä mielin ja varovaisen toiveikkaana aloittelen siis vuoden 2020 treenejä. Tuokoon vuosi tullessaan sopivissa määrin haasteita, onnistumisia mutta myös tasapainon vuoksi epäonnistumisia, joiden kautta toivottavasti on mahdollista oppia lisää niin itsestään, kuin treenaamisestakin. Sitähän elämä lopulta on – sarja erilaisia oppimiskokemuksia😊

Hyvää Uutta Vuotta toivotellen, SusannaK

Haluatko saada uunituoreeltaan tiedon keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän seuraavasta blogipostauksesta. Mikäli haluat seurata edesottamuksiani urheiluharrastuksen parissa, ota seurantaan Facebook-profiilini

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

Voit seurata blogiani myös   https://www.blogit.fi/susannak

Follow my blog with Bloglovin

Please follow and like us:
Rakkauden haudalla…

Rakkauden haudalla…

Eihän tuo jouluaaton säätila täällä Etelä-Suomessa ihan sellaiseen klassiseen joulutunnelmaan suoranaisesti johdatellut. Kuitenkin, kun kaiken tämän pimeyden ja lumettomuuden keskellä pysähtyy hetkeksi katsomaan ympärilleen, saattaa huomata, kuinka kaunis ympäröivä maailma kaikessa hetkellisessä synkkyydessäänkin on.

Jouluaaton aamuna pakkasin koiran autoon, sillä ystäväni oli luvannut lähteä seuraksemme ja oppaaksemme pitkälle lenkille. Hetki sitten sairastetun flunssan ja kintun kipuilun vuoksi, edelleenkään en ole siinä kunnossa, että pitkää lenkkiä kannattaisi tehdä hölkäten, niinpä reitille lähdimme ihan ulkoilumielessä kävellen.

Hetken aikaa taivallettuamme, tuli siinä puheeksi päivän säätila. Hyvässä yhteisymmärryksessä totesimme, että päivän sää on mitä otollisin lenkkeilylle, mikäli pystyy ohittamaan ne perinteiset toiveet ja odotukset, joita meillä suomalaisilla useimmiten on, liittyen jouluaaton säätilaan.

Itse asiassa ympäröivä metsä oli juuri tänä aamuna aivan erityisen kaunis. Ympärillemme levittäytyi valtava määrä vihreän erilaisia sävyjä, ja sadepisarat kimmelsivät kilvan havupuiden oksilla. Järven rantaan päästyämme aurinkokin pilkahti (tosin vain hyvin pienen hetken, mutta pilkahti kuitenkin) paksun pilvimassan välistä, kullaten järven pinnan.

Omiin joulun traditioihini ei ole kuulunut vierailu hautausmaalla tai haudoilla. Tämä vuosi teki kuitenkin poikkeuksen… Ystäväni nimittäin kysyi, olenko koskaan käynyt rakkauden haudalla. Koska en ollut, totesi ystäväni, että tänään sitten käydään jouluaaton kunniaksi. Lähes kaksi tuntia reippailtuamme saavuimme rakkauden haudalle. Mystinen hautapaikka luonnonkiviaitoineen paljastui metsän siimeksestä.

Haudan erikoinen sijainti, yksityisyys ja yli 70 vuotta metsän hiljaisuudessa säilyneet haudan elementit loivat ympärilleen hyvin kunnioitettavan, mutta myös erikoisen tunnelman. Väistämättä sitä ryhtyi miettimään haudassa lepäävän henkilön elämän tarinaa… Rakkauden haudan innoittamana päätinkin, että joululomalla tutustun tarkemmin Kytäjän kartanon värikkääseen historiaan.

””Rakkauden hauta tarkoittaa yleensä yksityistä naisen hautaa, joka on sijoitettu varsinaisen hautausmaan ulkopuolelle. Nykypäivän Suomessa rakkauden haudat ovat varsin harvinaista, joitakin hautoja kuitenkin on. Eräs niistä sijaitsee Sääksjärven rannalla Hyvinkään ja Nurmijärven rajalla. ”

Hautakivi istutuksineen… Sääksjärven rakkauden haudassa lepää Kytäjän kartanon tytär Eva Aspiala, joka menehtyi vuonna 1944 ensimmäisen lapsensa synnytykseen 29-vuotiaana.

Jouluaatto alkoi siis ihanalla kolmen tunnin kävelylenkillä hyvässä seurassa, luonnon kauneudesta nauttien ja paikallisesta historiasta inspiroituen. Sitä tässä vaan pohdin, että joskus, kun antaa vallitseville olosuhteille mahdollisuuden, saattaa yllättyä iloisesti lopputulemasta 😊

Jälleen kerran kiitos lenkkiseurasta kuuluu Melontamania -blogia kirjoittavalle Taijalle!

Nautinnollisia joulun pyhiä toivotellen, SusannaK

”Himalajan hullu” on aina niin touhuissaan, kun pääsee kavereiden kanssa lenkille…

Muuten kiva, mutta auto haisee varmasti märälle koiralle vielä ajasta ikuisuuteen:)

Haluatko saada uunituoreeltaan tiedon keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän seuraavasta blogipostauksesta. Mikäli haluat seurata edesottamuksiani urheiluharrastuksen parissa, ota seurantaan Facebook-profiilini

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

Voit seurata blogiani myös   https://www.blogit.fi/susannak

Follow my blog with Bloglovin

Please follow and like us:
The finnish girls are alive…

The finnish girls are alive…

Säännöllisen epäsäännöllisesti käymme hyvän ystäväni Taijan kanssa koiria lenkittämässä. Melontamania -blogia kirjoittava ystäväni on kokenut retkeilijä ja luonnossa kulkija. Niinpä onkin tosi hienoa, että omistaa ystävän, jonka seurassa voi turvallisin mielin lähteä pimeään metsään, vaikka itsellä ei olisi minkäänlaista ”käryä” sijainnista tai siitä, miten kohteesta navigoidaan kotiin.

Taijan olen tuntenut yli kymmenen vuotta ja yhteisen matkamme aikana olemme ehtineet touhuta kaikenlaista. Aina joskus koiralenkillä tulee muisteltua menneitä. Eilen illalla puhe kääntyi, ehkä ikimuistoisimpaan ”tempaukseemme” ikinä, nimittäin Gotlannin ympäriajoon. Ajatushan on sinällään ihan hyvä, mutta sanotaanko nyt vaikka näin, että pitkään reissun jälkeen puhuimme ”kauhujen saaresta” ja ”helvetin vempeleistä”😊

Gotlantiin saavuimme kesäsesongin viimeisellä suoralla lennolla Helsingistä. Kotiinpäin jouduimmekin sitten kurvaamaan Arlandan kautta. 

Pyöräretkellä Gotlannissa

Virheliike… Päätimme jättää omat tutut ja turvalliset fillarit kotiin ja vuokrata polkupyörät Visbystä. Pyörien vuokraus tehtiin etukäteen netissä ja yllätyksemme oli aika suuri, kun paikan päällä teimme ensimmäistä kertaa tuttavuutta ”vuokrapeliemme” kanssa. Ei ihan niin ergonomiset polkea, kuin olimme odottaneet. Itse asiassa viikon aikana kävi ilmi, että polkemisen suhteen ”vapaa kyytiä” oli turha odottaa…

Polkea sai ihan tosissaan, että kulkupelin sai pidettyä ylipäätään liikkeessä. Helvetin vempeleiden todellinen ”luonne” meille kuitenkin paljastui vasta viikon edetessä. Tässä vaiheessa haluan huomauttaa, että olimme ennen reissua pyöräilleet ihan harjoitusmielessä aika paljon eli kunnon piti kyllä olla, asetettuun tavoitteeseen nähden, ihan kohdillaan.

Ensimmäinen reissupäivä… Mielettömän hyvä fiilis. Pitkään odotettu ja suunniteltu reissu oli vihdoinkin alkamassa. Ilma oli ihanan aurinkoinen, tuuli myötäinen ja reitti alamäkivoittoinen, joten mikäpä siinä oli polkiessa ja ihaillessa merellisiä maisemia.

Matka taittui mukavasti ja illan pimetessä kurvasimme saaren eteläosassa sijaitsevalle leirintäalueelle. Itse asiassa ihanassa myötätuulessa matkaa tuli taitettua huomattavasti alkuperäistä päiväsuunnitelmaa enemmän, lähes 75 km. Tämä olikin sitten reissun ainoa etappi, joka sujui suotuisissa merkeissä.

Sairastapaus nro I… Toisen reissupäivän aamuna tunsin itseni huonovointiseksi ja kurkku oli niin kipeä, että aamupalan nieleminen alkoi tuntua todelliselta haasteelta. Puolilta päivin nenäkin jo valui kuin seula. Päätimme kuitenkin jatkaa matkaa ihan hissukseen ja ”heikoimman lenkin” eli minun, jaksamisen ehdoilla. Matka tosiaankin eteni hitaasti, eikä edes kovin varmasti.

Säiden armoilla… Toisen reissupäivän aikana säätila muuttui epävakaaksi ja varsin tuuliseksi. Valitettavasti kulkusuuntamme tuuleen nähden oli vastainen. Loput viisi päivää poljimmekin sitten sateessa, sateessa, pienessä tihkussa, sateessa, ukkoskuurossa, sateessa ja suurimman osan matkaa hyytävässä vastatuulessa.

Urheasti kohti tuulta ja tuiskua vaikka olotila ei olekaan kovin häävi. Taisin soittaa loppuviikosta siipalleni ja ilmoittaa hieman dramaattisesti, että en ole ihan varma selviänkö reissusta hengissä kotiin…

Nälkäkiukku… Vaikka reissua oli ihan oikeasti suunniteltu huolella, emme osanneet huomioida etukäteen sitä tosiasiaa, että suurin osa matkan varrelle osuneista pikkukaupoista ja kahviloista oli suljettu kesäsesongin päätyttyä. Tämän vuoksi pyöräilimme pitkiä etappeja, ilman mahdollisuutta täydentää neste/muonavarantoamme.

Itse kuulun niihin ihmisiin, jotka tulevat nälkäisinä helposti vähän kiukkuisiksi. Vähän kiukkuinen on tässä kohtaa suhteellisen lievä ilmaus. Niinpä eräänä päivänä, kun reitin varrelta ei tahtonut millään löytyä kauppaa, kahvilaa tai mitään, missä olisimme voineet retkiruokavarantojamme täydentää ja matkaakin oli tehty jo lähemmäs seitsemän tuntia, katkesi ”kamelin selkäni” melko totaalisesti.

Saattaa olla, että viskasin helvetin vempeleen pusikkoon ja jäin bussipysäkille istumaan ja murjottamaan. Tässä kohtaa ”lehmän hermoinen” ystäväni vain totesi, omaan rauhalliseen tapaansa: ”Kuule, susta tulee vähän rasittava ihminen nälkäsenä”. Keittelimme siinä bussipysäkillä sitten vähän kaakaota, jonka jälkeen kävin kiltisti noutamassa hyljätyn kulkupelini kaseikosta ja matka pääsi jatkumaan.

Neljäntenä reissupäivänä oli Taijakin sitten jo flunssan kourissa.

Sairastapaus nro II… Neljäntenä reissupäivänä myös Taija sairastui flunssaan. Flunssa taisi kuitenkin olla siinä kohtaa hänen murheistaan se pienempi, sillä edellisenä yönä hän oli herännyt hammassärkyyn. Päivän aikana hammassärky tuntui vain yltyvän. Enpä ole ennen nähnyt pyöräretkeilijää, joka käy hakemassa kaupasta useamman pullon Vadecum-suuvettä ja polkee menemään nenä solkenaan valuen, silmät lähes umpeen turvonneina ja suu täynnä Vadecumia.

En oikein usko, että se Vadecumin suussa pitäminen oikeasti hammassärkyä helpotti, mutta hyvä jos siitä oli henkisellä puolella kuitenkin jotakin apua.

Finnish girls are alive… Reissun viimeiselle pyöräilypäivälle jäi aiottua enemmän kilometrejä taiteltavaksi, johtuen pienistä vastoinkäymisistämme ja näin ollen suunniteltua hitaammasta etenemisestämme. Hyytävässä vastatuulessa suuntasimme katseemme kohti Visbytä ja päivän haasteita. Hitaasti ”nitkuttaen”, räkä poskella, etenimme päivän etapin ensimmäisen 40 kilometriä, jonka jälkeen matkanteko olikin sitten jo ihan yhtä ”henkien taistoa”. Lähestulkoon kävelyvauhtia, huojuen ja horjuen, saavuimme lopulta määränpäähämme Visbyläisen hostellin pihalle.

Aika metka paikka… Visbyläinen hostelli oli siis sijoitettu entiseen vankilaan ja suurin osa kaltereistakin oli vielä paikoillaan.

Kauhuksemme kuitenkin huomasimme, että hostellin vastaanotto oli sulkeutunut vajaa puoli tuntia aikaisemmin ja ovi oli tiukasti lukossa. Suhteellisen kaikkemme antaneina, yksinkertaisesti vain valuimme istuma-asentoon ja jäimme niille sijoillemme nojaamaan hostellin oveen.

Onneksemme hostellin pitäjä oli viereisellä terassilla oluella ja ilmeisesti epätoivomme nähtyään, päätti pelastaa meidät pulasta. Ystävällisesti hän antoi meille huoneen avaimet ja totesi:”Now just go to rest and come back tomorrow and pay your room

Seuraavana aamuna palasimme hostellin toimistoon maksamaan yöpymisemme, kun kävelimme ovesta sisään hostellin pitäjä nousi pöytänsä takaa, nosti kätensä ilmaan ja huusi suhteellisen kuuluvalla äänellä: The finnish girls are alive!Harvemmin näkee kenenkään kasvoilla niin aidosti ilahtunutta ja helpottunutta ilmettä. Ilmeisesti olimme edellisenä iltana olleet niin surkea näky, että hostellin omistaja oli ihan aidosti ollut huolissaan hyvinvoinnistamme ja ylipäätään selviytymisestämme 😊

Uskon ja itse asiassa tiedän, että Gotlanti on hieno paikka retkeillä ja pyöräillä, joten kaikesta huolimatta, suosittelen. Meidän reissu nyt vain ei tällä kertaa sujunut suunnitellusti… Mutta näitä sattuu ja vaikka reissuviikon aikana kiroilutti ihan vaan muutamaan otteeseen, niin jälkeenpäin reissua on kyllä naurettu moneen kertaan vedet silmissä… Yhteiset kokemukset ja muistot ovat mielestäni ehdottomasti ystävyyden yksi suurimmista rikkauksista 🙂

Kuvat löytyivät Taijan arkistojen kätköistä.

Haluatko saada uunituoreeltaan tiedon keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän seuraavasta blogipostauksesta. Mikäli haluat seurata edesottamuksiani urheiluharrastuksen parissa, ota seurantaan Facebook-profiilini

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

Voit seurata blogiani myös   https://www.blogit.fi/susannak

Follow my blog with Bloglovin

Please follow and like us:
Huonoin juoksuvuoteni ikinä olikin positiivinen yllätys…

Huonoin juoksuvuoteni ikinä olikin positiivinen yllätys…

Vuosi lähenee loppuaan ja flunssa meinaa kaataa keski-ikäisen sunnunaihölkkääjän. Luulenpa, että on tullut aika ”paketoida” vanha vuosi ja kääntää katse kohti uusia haasteita. Vielähän tässä on vanhaa vuottakin jäljellä, mutta itseni tuntien, kun flunssa iskee, sitä sitten sairastetaan (valitettavasti) useampi viikko. Flunssani kun tuppaavat pitkittymään nenän polyyppitaudin vuoksi.

Juoksuvuoteni (lue hölkkä) on ollut aivan poikkeuksellisen rikkonainen. Vuoteen on mahtunut runsain määrin kaikenlaista pientä kiusaa (rasitusvammoja ja loukkaantumisia). Niinhän sitä tavataan sanoa, että ei kahta ilman kolmatta ja tälle vuodelle ei ihan se kolmekaan riittänyt…

Näille nyt ei ihan hirveesti tänä vuonna käyttöä ole ollut….

Niinpä juoksukilometrejä kertyi vuodelle 2019 aivan ennätyksellisen vähän, 475 kilometriä, joka on reilusti pienin kilometrimäärä vuositasolla koko hölkkäharrastukseni historiassa. Toisaalta vuoteen mahtui huomattavasti enemmän esimerkiksi vesijuoksua, kävelyä, pyöräilyä ja kehonhuoltoa, kuin minään aikaisempana vuonna.

Ensi näkemältä vuosi oli siis harrastamisen näkökulmasta varsin huono ja sitä mieltä olin itsekin, ennen kuin ryhdyin asiaa pohtimaan hieman toiselta kantilta. Sen sijaan, että sinetöisin vuoden huonoimmaksi juoksuvuodekseni ikinä, päätin yrittää löytää vuodenkierrosta edes muutaman onnistumisen (ihan vaan motivoidakseni itseäni).

Voitokkaat hetket vuonna 2019

Helsinki City Run

Vuonna 2018 en osallistunut yhteenkään juoksutapahtumaan ja osittain varmaan tästä johtuen, olin onnistunut kehittämään itselleni jonkinlaisen ”rimakauhun” juoksutapahtumien suhteen. Helsinki City Runiin osallistuminen jännitti (ihan oikeasti) niin paljon, että meinasin viime hetkellä ”jänistää” ja jäädä tapahtuma-aamuna kotiin.

Aikamoisen ”karhun painin” kävin itseni kanssa. En oikein tiedä, mikä asian lopulta ratkaisi, mutta puolilta päivin seisoin lähtöryhmässä V odottelemassa lähtölaukausta. Hyvä niin, sillä vaikka aika nyt ei ”päätä huimannut” (2:30) oli jo se, että löysin itsestäni uskalluksen edes osallistua kyseiseen tapahtumaan valtava voitto.

Elämäni pisin lenkki ikinä

Ennen tämän vuoden kesäkuuta en ollut koskaan elämässäni juossut puolikasta pidemmälle. Kesäkuussa tein testilenkin, jonka mitaksi kertyi 25 kilometriä. Prosentuaalisesti pääsin siis aika paljon pidemmälle, kuin koskaan ennen (19%).

Sääolosuhteet testilenkille olivat hieman haastavat, yhden naisen huoltojoukon kanssa sovitulle päivälle nimittäin sattui melko kuuma ja lähes pilvetön keli. Tästäkin huolimatta testilenkki tuli ”taiteltua” ja 25 kilometrin jälkeenkin vielä jopa hieman hymyilytti.

Tallinnan Maratonin puolikas

Vaikka syyskuun alkuun mennessä kilometrejä oli kertynyt todella vähän, onnistuin Tallinnassa sivuamaan omaa kahden vuoden takaista puolikkaan ennätystäni (2:12).

Tallinnassa juoksu kulki ja ensimmäisen kerran ikinä puolikkaan maalissa tuntui siltä, että matka vähän niin kuin loppui kesken. Koko matkan ajan koin ihan sellaista aitoa tekemisen riemua. Hienosti järjestetty tapahtuma, täydellinen juoksusää ja allekirjoittaneelta tasaisen vahva suoritus omaan kuntotasoon nähden.

Vuoden 2019 jakauma sykealueittain. Aika vähän on menty keltasen saatikka sitten punasen puolella.

Summa Summarum

Aika hyvä, että päädyin tarkastelemaan kulunutta vuotta listaamalla vain ja ainoastaan onnistumiset.  Tätä kautta aloin itsekin nähdä metsää puilta, niin kuin on tapana sanoa… On niin tavattoman helppo jäädä kiinni epäonnistumisiin (esim. saavuttamattomat tavoitteet), tehdä itsestään olosuhteiden uhri tai muuten vaan turhautua ja pahoittaa mielensä.

Listaamalla näitä pieniä onnistumisia, heikoin juoksuvuoteni ikinä muuttuikin yht`äkkiä positiiviseksi yllätykseksi. Sitä paitsi olen melko luottavainen sen suhteen, että tänä vuonna olen onnistunut rakentamaan ihan kelvollisen pohjan tulevia haasteita silmällä pitäen. Kunhan orastava flunssa ja kinttukipu on ”selätetty” on tästä hyvä jatkaa kohti ”voitokkaampaa” ensi vuotta.

Hyvää Itsenäisyyspäivää toivotellen, SusannaK

Haluatko saada uunituoreeltaan tiedon keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän seuraavasta blogipostauksesta. Mikäli haluat seurata edesottamuksiani urheiluharrastuksen parissa, ota seurantaan Facebook-profiilini

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

Voit seurata blogiani myös   https://www.blogit.fi/susannak

Follow my blog with Bloglovin

Please follow and like us:
Miks mä himoitsen tätä lisää…

Miks mä himoitsen tätä lisää…

Kinttu on edelleen kipeä ja pitää poissa lenkkipoluilta. Harmi juttu sinänsä, mutta jotakin hyvääkin… On nimittäin tullut kokeiltua kaikenlaisia vaihtoehtoisia aktiviteetteja, joihin en ilman kinttukipua varmasti olisi ryhtynyt.

Olen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että viiden minuutin kävelymatkan päästä kotoa löytyy varsin hyvä ja monipuolinen uimahalli. Hallin valikoimiin kuuluu myös erittäin laaja kattaus erilaisia ryhmäliikuntatunteja, joten valinnan varaa löytyy runsain mitoin… Tällä kertaa valintani osui spinningtuntiin, joka oli muuten elämäni ensimmäinen laatuaan. Näin keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän näkökulmasta, täytyy kyllä todeta, että olihan kerrassaan erikoinen kokemus.

Kuva: Rajamäen uimahalli

Ihan ensimmäinen jännityksen aihe oli tietenkin se, selviydynkö edes kunnialla pyörän säädöistä. En tietenkään selvinnyt, mutta ei hätää… Onneksi tunnin vetäjä jaksoi kärsivällisesti vastata kysymyksiini.

Tietenkin lähdin tapani mukaan ”soitellen sotaan” eli suoraan tunnille, kulkematta ic7-testin kautta. Ihan täysin, en noviisina ole asiasta perillä, mutta olen antanut itseni ymmärtää, että testi liittyy jollakin tapaa pyörän säätöihin sekä aerobisiin ja anaerobisiin sykealueisiin😊 Liikunnanohjaajan suotuisalla avustuksella, hyvällä yhteistyöllä ja pienellä neuvottelulla pyörän säädöt saatiin kuntoon, vaikka sitä testiä ei nyt tullut pohjille ajettua (taidan sen kuitenkin jossakin vaiheessa käydä polkaisemassa).

Sitten ei muuta, kun matkaan… Matkan teko oli kyllä melko kaukana sellaisesta letkeästä ”mummolaan, kun pyöräilemme, pilven hattaraa ei näy” -tyyppisestä meiningistä😊 Hulluuksissani olin nimittäin valinnut elämäni ensimmäiseksi spinningtunniksi, en tietenkään mitään perustuntia vaan Spin Mäki -tunnin, joka on tuntikuvauksen mukaan vaihtelevaa mäkiharjoittelua ja välillä poljetaan kovillakin sykkeillä.

Kuva: Rajamäen uimahalli

Sanoisin, että tuntikuvaus piti kyllä paikkansa… Välillä mentiin ihan tosi kovilla sykkeillä ja reisiä hapotti jo puolen tunnin polkemisen jälkeen. Pyörän näytössähän näkyy, kuinka kauan ajallisesti on poljettu ja voin kertoa (jälleen kerran ihan rehellisyyden nimissä), että 39 minuutin kohdalla aloin epäillä, että noutaja tulee ennen kuin tunti on ohi… ja olisihan se varmaan tullutkin, jollei tuntia vetävä liikunnanohjaaja olisi niin ammattitaitoisesti, mutta huumoria unohtamatta porukkaa sparrannut.

Sinnillä sain poljettua tunnin loppuun ainakin jotakuinkin kunnialla, vaikka koville ottikin. Tunnin jälkeen jäin vielä hetkeksi puheisiin liikunnanohjaajan kanssa ja vähän siinä ihmettelin ääneen, kuinka koville tunti oli ottanut, etenkin reisiosaston suhteen (olen kuitenkin aina ollut sitä mieltä, että olen ikäisekseni ihan kohtuullisessa kunnossa ja jaloissanikin pitäisi olla ainakin jonkin verran ja jonkinlaista kestokykyä, ehkä jopa vähän voimaakin).

Onneksi liikunnanohjaaja osasi lohduttaa, että laji nyt vaan on niin erilainen ja kuormittaa eri tavalla, kuin esimerkiksi juoksu, johon olen tottunut… Ja tästä tottumattomuudesta osittain ainakin saattaa johtua, että tunti tuntui niin yllättävän raskaalta. Otin tämän positiiviselta kannalta, eikö se nyt ollut jotenkin niin, että kropalle pitää tarjota erilaisia ärsykkeitä, jotta kehitystä tapahtuu…

Tuntia myöhemmin istuin kotisohvalla katsomassa kaikessa rauhassa Salattuja elämiä, kun yht`äkkiä minut valtasi aivan mieletön voittajafiilis. Kummallista kyllä, koin itseni jopa suuremmaksi voittajaksi, kuin esimerkiksi ensimmäisen juostun (lue hölkkää) kympin tai puolikkaan jälkeen.

Seuraava ajatukseni olikin sitten: ”Mulle tätä lisää”… Enkä nyt tarkoita Salattuja elämiä vaan spinningiä ja mieluummin vielä mäkiversiona. Tiedän, liikunta vapauttaa mielihyvähormoneja yms. Vaan siltikin tuntuu vähän kummalliselta himoita lisää jotakin sellaista, jonka luulin vielä puolitoista tuntia aikaisemmin koituvan kohtalokseni… 😊

Asia jäi niin paljon mietityttämään, että päätin ihan nopeasti hyvältä ystävältäni ja työtoveriltani Googlelta kysäistä, mistä oikein on kysymys. Vastaus löytyikin melko nopeasti.

Turun yliopistossa on nimittäin ihan muutama vuosi sitten tehty tutkimus, jossa selvitettiin, kuinka liikunnan voimakkuus vaikuttaa siihen, miten endorfiineja vapautuu aivoissa.

Tutkimuksessa vertailtiin tunnin mittaisen aerobisen pyöräilyn, hiit-pyöräilyn ja levon vaikutuksia. Lopputulema oli se, että Hiit-pyöräily vapauttaa aivoissa enemmän endorfiineja, kuin tavallisempi matalamman tehon treeni. Näin ollen, liikunnan intensiteetti todellakin säätelee endorfiinien vapautumista aivoissa.

Nämä varsin mielenkiintoiset artikkelit tästä kyseisestä tutkimuksesta löytyvät täältä ja täältä.

Artikkelit luettuani huokaisin hiukan helpotuksesta. Ristiriitaiset tunnelmat päivän spinningtunnista johtuvatkin,  ihan vaan normaalia melko paljon rankemmasta ”endorfiinipöllystä” 😊 Ensi viikolla uudemman kerran polkemaan… Niin ja ihan varmasti saman efektin saisi aikaiseksi juoksemalla, kun vaan uskaltautuisi joskus juoksemaan intensiivisemmin, eikä aina vaan hölköttelisi menemään siellä omalla turvallisella mukavuusalueellaan…

Näillä mietteillä mukavaa loppuviikkoa toivotellen, SusannaK

Haluatko saada uunituoreeltaan tiedon keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän seuraavasta blogipostauksesta. Mikäli haluat seurata edesottamuksiani urheiluharrastuksen parissa, ota seurantaan Facebook-profiilini

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

Voit seurata blogiani myös   https://www.blogit.fi/susannak

Follow my blog with Bloglovin

Please follow and like us:
Treeniviikko ilman ensimmäistäkään juoksuaskelta…

Treeniviikko ilman ensimmäistäkään juoksuaskelta…

Hölkkätouhuista olen ollut nyt muutaman viikon telakalla jalkapöydän ulkosyrjän ”kiukuttelun” takia. Niinpä on ollut pakko keksiä jotakin muuta tekemistä. Tämä onkin sitten vienyt minut toistuvasti sen oman mukavuusalueeni ulkopuolelle.

Maanantai – Bodybalance

Olen ihan jo luonnostanikin aika jäykkä… Mieleeni on jäänyt hauska tilanne takavuosilta. Työpaikan kahvipöydässä tuli puhetta kehonhuollosta. Itse luultavasti aloitin tuon keskustelun kehumalla, kuinka puolen vuoden säännöllisen venyttelyn lopputulemana saan vihdoin ja viimein jalat suorana sormet lattiaan. Työtoverini katsoi minua hieman kummeksuen, nousi kahvikupin ääreltä ja siltä seisomalta venytti kämmenet lattiaan ja kysyi: ”Ai tätäkö tarkoitit, miks sun piti tätä puoli vuotta harjoitella?”

Niin, että kyllä liikkuvuus on varmasti vähän luontainenkin ominaisuus (tämä ei kuitenkaan tarkoita tietenkään sitä, että lähtisin kiistämään säännöllisen venyttelyn merkitystä😊). Monta kertaa kyseisen kollegan kanssa naurettiin tätä tilannetta jälkeenpäin, kun tuli puhetta siitä, kuinka me kaikki olemme omanlaisiamme…

Ihan vain havainnollistaakseni… Tätä luokkaa on liikkuvuuteni… Joten säännöllinen venyttely olis varmaan enemmän kuin tarpeen, kun vain sais itseään asian suhteen ”niskasta kiinni”

Niin, että tuntuuhan se välillä vähän nololta mennä venyttelytunnille, kun tarvitsen vähintään yhden, parhaassa tapauksessa, kaksi palikkaa ahterin alle, että kykenen edes istumaan jalat ja selkä suorana lattialla… Yritä siinä nyt sitten vielä eteenpäin taivutella😊

Kehonhuollon ja venyttelyn suhteen olen ihan aidosti ”tuurijuoppo”. Välillä kiinnitän näihin asioihin aktiivisesti huomiota ja yritän ihan tosissani, välillä asia unohtuu pitkiksi ajoiksi ja useimmiten päättyy siihen, että joku paikka ”laukeaa” (tiedän, useimmat tuki- ja liikuntaelin ongelmani = puhtaasti oma vika).

Nyt, kun kinttu ei anna mahdollisuutta juoksemiseen, päätin ryhdistäytyä kehonhuollon suhteen, siitäkin huolimatta, että jouduin siirtymään ihan aidosti epämukavuusalueelleni…

Tiistai – Lepo

Keskiviikko – Vesijuoksu

Olen sparrannut itseäni lajin pariin, etsimällä mahdollisimman paljon tietoa lajin terveyshyödyistä, jotka tuntuvatkin olevan kiistattomat. Lisäksi olen etsinyt erilaisia harjoitteita, joiden kautta vesijuoksuun on mahdollista saada vaihtelua.

Tästäkään huolimatta en valitettavasti ole onnistunut löytämään sitä ”sisäistä vesijuoksijaani”. Ensinnäkin vesi on aina ja tarkoitan todellakin aina liian kylmää ja sinne on inhottava mennä. Toisekseen ikinä ja tarkoitan ihan tosissaan ikinä tunti ei ole niin pitkä aika, kuin altaassa vesijuostessa. Keskiviikkonakin siis ihan yhtä vahvasti epämukavuusalueella, kuin maanantainakin.

Torstai – Salitreeni

Kaikki on niin suhteellista… Olen aina ajatellut, että salitreeni on se mun ”no, no” juttu mutta se on vähän mihin vertaa. Salitreeni tuntuu tylsältä verrattuna juoksemiseen (lue hölkkäämiseen) tai kuntonyrkkeilyyn, mutta kun viivalle asetetaankin Bodybalance ja vesijuoksu muuttuu salitreeni yht`äkkiä viikon parhaaksi treeniksi…

Perjantai – Bodybalance

Tämä menikin jo toisella kerralla vähän helpommin. Taidan Bodybalance tunneille suunnata ensi viikollakin😊

Lauantai – Vesijuoksu

Vesi oli edelleen liian kylmää ja tunti tuntui edelleen vuorokauden mittaiselta😊

Sunnuntai – Suunnitelmissa salitreeni

Semmonen treeniviikko tällä kertaa… Ihan rehellisyyden nimissä, olen suhteellisen ylpeä siitä, että sain tällä viikolla kaiken tämän ”puristettua irti itsestäni” vaikka kyllä se lähteminen monena päivänä aika vaikealta tuntui.

Toisaalta, kun vaan reippaasti lähdin liikkeelle, huomasinkin melko pian, että vaikka vesijuoksu tai Bodybalance ei niitä mun lempparijuttuja olekaan, niin kyllä niistäkin ”suorituksen” jälkeinen hyvä olo tulee… Sitä paitsi haluan ihan oikeasti uskoa, että lopussa kiitos seisoo ja näistäkin treeneistä on lopulta vain ja ainoastaan kokonaisuuden kannalta hyötyä😊

Terveisin, SusannaK

P.S. Sain nuorelta herralta suhteellisen ”tulikiven katkuista” palautetta: ”Äiti, miten sä VOIT kirjottaa tota kakka-blogia, kun telkkarista tulee legendaarinen Suomi -Lichtenstein peli”. Kyllä mä sitä peliäkin vähän sivusilmällä kattelin:)

Haluatko saada uunituoreeltaan tiedon keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän seuraavasta blogipostauksesta. Mikäli haluat seurata edesottamuksiani urheiluharrastuksen parissa, ota seurantaan Facebook-profiilini

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

Voit seurata blogiani myös   https://www.blogit.fi/susannak

Follow my blog with Bloglovin

Please follow and like us:
Itsesääliä ja ryhtiliike…

Itsesääliä ja ryhtiliike…

Perjantaina kävin siis kuvauttamassa kipeän kintun… Hyviä uutisia, kintussa ei ole merkkejä rasitusmurtumasta. Kuvien perusteella ei myöskään löytynyt mitään muuta varsinaista syytä kinttukivulle ja huono uutinen on se, että kinttu on edelleen ihan yhtä kipeä, kuin viikko sitten (vaikka kiltisti olen sitä yrittänyt lepuuttaa).

Jalan ulkosyrjällä tuntuu särkyä ja vihlontaa sekä levossa että rasituksessa… Jo ajatuskin juoksemisesta (lue hölkkää) tekee pahaa. Lääkärin kanssa sovin, että seuraava etappi on sitten fysioterapeutti, mikäli kinttu ei vielä hieman lisää lepuuttamalla ota toetakseen. Onneksi tiedän hyvän fysioterapeutin, mikäli tarvetta ilmenee…

Aloitin hölkkäämisen nelisen vuotta sitten ja melko nopeasti huomasin olevani ”koukussa”. Harrastus on antanut minulle valtavasti näiden vuosien aikana. Se on myös opettanut kärsivällisyyttä, nöyryyttä ja pitkäjänteisyyttä mutta ei näköjään riittävästi, sillä ensimmäisen kerran aloin pohtia ihan oikeasti hölkkäharrastuksesta luopumista. Kyse ei ole niinkään nyt tästä yksittäisestä harmillisesta takaiskusta. Viimeiset kaksi vuotta vain ovat olleet kokonaisuudessaan harrastamisen kannalta monestakin syystä melko ”takkuisia” ja pienet harmilliset takaiskut tuntuvat nyt ”kasaantuvan” (niinhän se elämässä muutenkin tuppaa olemaan).

Joskus vaan niin tekis mieli ottaa mallia Tiibettiläisestä ja jäädä vällyjen alle mököttämään… Koira tosin mököttää, kun on sadesää…

Ensimmäisen kerran pohdin ihan tosissani, onko minusta lajin pariin vai tulisiko minun vaihtaa johonkin hieman ”kevyempään” ja vähemmän ”kuluttavaan” lajiin. Vahvasti pohdin myös sitä, onko mitään järkeä kuntouttaa kärsivällisesti näitä ”pikku kremppoja”, kun seuraavan mutkan takana odottaa jo seuraava ongelma. Viimeisen vuoden aikana trendi on todellakin ollut kehityksen suhteen toistuvasti yksi askel eteenpäin ja kaksi taaksepäin.

Tiedän ylireagoivani ja dramatisoivani asian laitaa ihan turhaan mutta siltikin… Viikonlopun aikana ”onnistuin” tekemään itsestäni täysin viattoman olosuhteiden uhrin. Muutama ”neuvoa-antavakin” siinä taisi tulla otettua ihan vaan puhtaasti harmitukseen.

Sunnuntai-iltana pahin tappiomieliala alkoi väistyä uuden viikon tieltä ja pystyin jo analysoimaan tilannettani hieman objektiivisemmin. Voihan se tosiaan olla, että täysin olemattomalla kehonhuollollani ja ehkä liian yksipuolisella harjoittelulla (puolustuksekseni kuitenkin mainitsen, että pyrin käymään säännöllisesti salilla) saattaa olla osuutta kohtaamieni ongelmien kanssa, ihan jos nyt rehelliseksi heittäydytään.😊

Tiibettiläinen hoksas, että kylmäkääreen sisällä on ruokaa (pakastevihanneksia:))

Sen verran ryhdistäydyin asian tiimoilta, että päätin hyväksyä kiukuttelematta sen tosiasian, että vesijuoksun pariin on palattava jälleen kerran. Päätin myös, että nyt on korkea aika lähestyä urheiluharrastustani hieman toisesta näkökulmasta; Ilmoittauduin maanantain bodybalancetunnille ja päätin kokeilla joku päivä spinningiä sekä tiedustella mahdollisuutta aloittaa pilates. Se, millä intensiteetillä ja aikataululla palaan hölkkäharrastuksen pariin jää nyt nähtäväksi…

Onko kukaan muu koskaan pohtinut hölkkä/juoksuharrastuksesta luopumista ihan vaan puhtaan turhautumisen takia?

Näillä hieman ristiriitaisilla mietteillä kohti uusia haasteita…

Mukavaa viikkoa toivotellen, SusannaK

Haluatko saada uunituoreeltaan tiedon keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän seuraavasta blogipostauksesta. Mikäli haluat seurata edesottamuksiani urheiluharrastuksen parissa, ota seurantaan Facebook-profiilini

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

Voit seurata blogiani myös   https://www.blogit.fi/susannak

Follow my blog with Bloglovin

Please follow and like us:
Menetetty unelma…

Menetetty unelma…

Yritän parhaani mukaan pysyä tässä blogissa asian ytimessä eli keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän kuulumisissa juoksun (lue hölkän) tiimoilta. Elämä on kuitenkin paljon muutakin, kuin harrastus ja väistämättä elämän hyvät ja huonot hetket heijastuvat myös harrastamiseen… Tavalla tai toisella…. Siksi siis poikkean tässä kirjoituksessa hieman aiheen ytimestä… Suonette anteeksi😊

Taas alkaa olla se aika vuodesta, kun valoa saa etsimällä etsiä…

Yli 30 vuotta olen haaveillut vanhasta talosta. Muistan, kun rippileirillä aikoinaan (lähes ikuisuus sitten) oli tehtävä, jossa piti kuvailla oma unelmien koti. Tehtävästä sain palautteen, että kirjoitukseni unelma kodista sopi täydellisesti yhteen sen mielikuvan kanssa, jonka ihmiset olivat ehtineet luoda persoonastani lyhyen tuttavuuden jälkeen.

Unelma vanhasta talosta on elänyt kaikki nämä vuodet sisälläni, joskus voimakkaampana, joskus taas vain kalpeana kaipuuna. Viimeiset kymmenen vuotta olemme siippani kanssa etsineet enemmän ja vähemmän aktiivisesti sitä juuri meille täydellistä taloa. Kymmeneen vuoteen on mahtunut aika monta asuntonäyttöä, aikaa etsintään on siis kulunut ja käytetty aika paljon. Monien talojen potentiaalia on pohdittu ihan tosissaan ja lopulta päädytty kielteiseen ratkaisuun. Tämä johtunee osaltaan haluttomuudesta tehdä kompromisseja, kun tietää tarkalleen, mitä etsii ja mitä haluaa.

Jo lenkille lähtiessä… Katulamppujen valossa…

Vihdoin ja viimein heinäkuussa ”kolahti”, se oli rakkautta ensisilmäyksellä… Meidän täydellinen talo (se talo, jonka kuvailin rippileirillä lähes 30 vuotta sitten). Teimme talosta tarjouksen ja laitoimme oman asuntomme myyntiin. Pettymys oli aika suuri, kun jouduimme syksyn iltojen pimetessä toteamaan, että emme saa omaa asuntoamme kaupaksi ja siitä meidän täydellisestä talosta tuli menetetty unelma.

Tiedän, kyse on lopulta vain talosta ja asioita pitää osata suhteuttaa. Tavallaan ymmärrän, että on täysin kohtuutonta surra menetettyä unelmaa, kun monilla ihmisillä on ihan oikeasti tosi vaikeita ja traagisia asioita, joiden kanssa on elettävä. Toisaalta en voi sille mitään, että olen surullinen. Pahinta kaikessa on oikeastaan se, että en kehtaa kertoa kenellekään, kuinka paljon asia oikeastaan tekee kipeää tai olla avoimesti surullinen, koska tiedän olevani pikkumainen omien pienten murheideni kanssa.  Ehkä juuri siksi koin tarvetta kirjoittaa asiasta…

Millä mittarilla voidaan arvottaa asiat, joista ihmisen sopii olla surullinen? Onko aina pakko ryhdistäytyä, olla reipas ja uudelleen orientoitua? Mitä jos ei juuri tällä hetkellä keksi mitään, mikä korvaisi menetetyn unelman? Kuinkahan monta kilometriä pitää juosta, ennen kuin pahimmasta pettymyksestä pääsee ylitse? Kuinkahan monta rasitusvammaa tulee hankittua, ennen kuin pystyn hyväksymään, että en voi asua siinä meille täydellisessä talossa?

Lenkiltä palatessa edelleen katulamppujen loisteessa…

Niin ja pienenä vinkkinä… Jos asut maalla, etkä halua ”kylähullun” mainetta, älä laula juoksulenkillä (ainakaan kovin kovaäänisesti) vaikka kuvittelisitkin olevasi yksin, keskellä ei mitään… Itselleni kävi nimittäin eilen niin, että olin hölkkäillyt keskellä ei mitään lähes yhdeksän kilometriä näkemättä koko matkan aikana ketään muuta. Niinpä olin matkan aikana laulanut soittolistani biisejä juoksun tahtiin, eipä tarvinnut kurkkia sykemittaria, kun varmistin PK-sykkeillä pysymisen perinteisellä pitää pystyä puhumaan (tai omassa tapauksessani laulamaan) konstilla.

Suht suurella antaumuksella annoin mennä ”istun puiston penkillä, joka valtion omaa on. Mul on rakkauden väriset housut ja paita hihaton. Kuluneet kulmahampaat loput kynsistä syö, kun tuo perkeleen pohjoistuuli huulet lyö”, kun melkein törmäsin tiukan mutkan takaa ilmestyvään koiranulkoiluttajaan. Ilmeestä päätellen tuo Dingon biisissäkin mainittu pohjoistuuli oli kantanut sulosointuni myös kyseisen koiran ulkoiluttajan korviin. Eipä siinä auttanut muu, kuin tervehtiä ystävällisesti ja hymyillä vienosti….

Niinpä niin, juoksu kulkee ja laulu raikaa, että eipä kai ne asiat kovin kummoisella tolalla lopun perin ole, vaikka hetkellisesti tuntuukin kurjalta 😊

Haluatko saada uunituoreeltaan tiedon keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän seuraavasta blogipostauksesta. Mikäli haluat seurata edesottamuksiani urheiluharrastuksen parissa, ota seurantaan Facebook-profiilini

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

Voit seurata blogiani myös   https://www.blogit.fi/susannak

Follow my blog with Bloglovin

Please follow and like us: