Kesäloman treenejä ja elvyttävä jalkakylpy

Vihdoin se on täällä… Kauan odotettu ja kaivattu kesäloma! Monesti lomalla asioilla on lupa ”venyä ja paukkua”, kun pahin kiire (toivottavasti ainakin useimmilla meistä) hellittää. Pitkiä aamuja, myöhäisiä lounaita, remontointia ilman aikataulua ja yhteisiä iltoja ilman nukkumaanmenoaikaa. Tämä sama ihana kiireettömyys näkyy myös kesäloman treeneissäni.

Ystävyyttä

Se mistä olen (kaiken muun ohessa) kiitollinen on paras ystäväni. Minulla ja parhaalla ystävälläni on takana 36 vuotta yhteistä taivalta eli yhdessä on ehditty kokea aika paljon niin iloja kuin surujakin. Asumme eri paikkakunnilla ja valitettavasti ehdimme nähdä aivan liian harvoin. Kesälomalla on onneksi aikaa korjata tämäkin epäkohta. Paras ystäväni tuli siis heti ensimmäisenä kesälomapäivänä kylään ja suunnitelmissa oli pieni sauvakävelylenkki ja yhteinen lounas.

Ensimmäinen tunti sauvakävelylenkistä kului päivittäessä joka päiväisiä kuulumisia ja kun keski-ikäisten naisten elämän ”kipupisteitä” päästiin pohtimaan vasta tämän jälkeen, on sanomattakin selvää, että lenkistä tulikin sitten aika paljon aiottua pidempi. Hyvä niin, tulihan taas laitettua ”maailma mallilleen”… Ensi viikolle suunnitelmissa taas yhteinen sauvakävely 😊

Parhaat ystävät edelleen… Tää kuva löyty jostain arkistojen kätköistä ja se on otettu melkein 25 vuotta sitten jostain kasaribileistä…

Pokemoneja

Onpa tässä hyvinkin vierähtänyt ainakin vuosi, kun nuori herramme viimeksi oli innostunut pelaamaan Pokemon Go:ta. Nyt ilmeisesti peliin oli tehty joitain uusia päivityksiä ja näiden myötä, sekä muutaman tubettajan myötävaikutuksella, nuori herramme innostui jälleen ko. pelistä. Aivan huippu juttu! Yleensä minä olen se, joka ”rankuu” seuraa, kun tulee aika lenkittää koiraa. Nyt tilanne onkin yllättäen se, että nuori herramme pyytää meitä (minua ja Himalajan Hullua) kaveriksi metsästämään Pokemoneja. Niinpä ollaan kesälomalla tehty, tällä seurueella, joka päivä 1,5 – 2,5 tunnin mittainen kävelylenkki Pokemonien ”jalan jäljillä”.

Jolkottelua ja uusia lenkkireittejä

Kesälomalla on kiva etsiä syksyn ja talven varalle uusia lenkkireittejä, kun elämä ei ole aikatauluihin sidottu (tai on mutta hyvin väljästi). Niinpä hauskinta onkin lähteä siitä tutusta risteyksestä ihan toiseen suuntaan, kuin yleensä ja katsoa mihin päätyy. Tällä metodilla lenkit kyllä yleensä ”venyy” normaalia pidemmiksi mutta mitä väliä, kun rauhakseen etenee ja tutkii uusia maisemia. Lomaan on mahtunut myös hyvän mielen retkeilyä koko perheen voimin.

Raivojuoksua

Aiemmin olenkin jo kertonut, että olen kovasti juoksuklinikan innoittamana innostunut tekemään erilaisia juoksutekniikkaan liittyviä harjoitteita ja lyhyitä vetoja paljain jaloin. Yleensä vien nuoren herran futistreeneihin ja teen viereisellä kentällä oman treenin (jos kenttä on vapaana niin kuin yleensä onneksi on). Hyvin hoidetulla futiskentän nurmella on kiva tehdä treeni paljain jaloin. Viimeksi nuori herramme tosin kysyi minulta treenien jälkeen: ” Äiti, miks sä raivojuoksit tuolla viereisellä kentällä” 😊 Niin, että on vissiin siinä juoksutekniikassa vielä vähän parantamisen varaa…

Lihaskuntoa ja kehonhuoltoa

Nyt on häpeäkseni tunnustettava, että nämä kaksi tuiki tärkeää asiaa on näin kesäloman alkajaisiksi jäänyt ihan totaalisesti paitsioon ja kyllä todellakin tiedän, että nämä unohtamalla kohta on se hetki ”Ettei nyt vaan sattuis mitään…” Tämän tiedostaen, aionkin kesäloman edetessä skarpata asian suhteen. Siippani on ollut aika tavalla ”kiinni” tekeillä olevassa lattiaremontissa ja siitä olen hänelle kiitollinen (ihan oikeasti inhosin suhteellisen syvästi vanhan lattiamme väriä). Jahka lattia valmistuu (ei paljon enää puutu) niin otan siippani kaveriksi kuntosalille. En oikein tykkää käydä itsekseni salilla mutta pariharjoitteluna salitreenistäkin saa ihan kivan eli suunnitelmissa olisi lähteä siipan kanssa salille vielä kesäloman kuluessa.

Ennen…

Jälkeen…

Elvyttävä jalkakylpy

Kiinnostukseni kotikosmetiikkaa kohtaan heräsi jo useita vuosia sitten ja tietoa asiasta on tullut vähitellen kerättyä vähän sieltä sun täältä. Kaikenlaisia ”keitoksia” on myös tullut vuosien saatossa kokeiltua ja ehkä eniten juuri vähitellen kertyneen kokemuksen myötä on myös löytynyt ne itselleni sopivat ja mieluisat raaka-aineet. Kotikosmetiikan valmistamisessahan on aina huomioitava se seikka, että monet raaka-aineista ovat varsin allergisoivia ja se mikä sopii toiselle, ei välttämättä olekaan hyvä jollekulle muulle.

Kesälomalla on tullut liikuttua varsin paljon, joten kintutkin alkavat olla vähän väsyneet. Niinpä päätin hemmotella kinttujani elvyttävällä jalkakylvyllä. Tämä jalkakylpy on myös aivan erinomainen syksyllä ja talvella, jos jalkoja paleltaa. Omaan suosikki jalkakylpyyni olen valinnut seuraavat ainesosat:

Hunaja

Hunajassa kerrotaan olevan ihoa suojaavia ja hoitavia entsyymejä sekä lihasten palautumista edistäviä ainesosia. Hunaja on antimikrobista ja sitä onkin käytetty jo satoja, ellei tuhansia vuosia haavanhoidossa.

Sitruuna

Sitruunan sisältämät luonnolliset hapot ja öljyt kuorivat, puhdistavat, desifioivat ja uudistavat ihoa. Sitruuna myös tasapainottaa ihon PH-arvoa.

Rosmariini

Vahvistaa ihoa ja tehostaa ääreisverenkiertoa. Rosmariini on myös lievästi antiseptinen ja näin estää ihon tulehduksia.

(Suola)

Suolaa jalkakylvyssäni käytän vain, mikäli jalkojen iho ei juuri sillä hetkellä satu olemaan mistään rikki tai rakoilla. Suola vilkastuttaa tehokkaasti ääreisverenkiertoa ja etenkin, jos lenkillä on tullut varpaista kylmä tai on juossut osan matkaa märissä kengissä, lämmittää suolaa sisältävä jalkakylpy ihanasti palelevat varpaat.

Hunajan (ja mahdollisesti suolan) liotan lämpimään, lähes kuumaan veteen ja lisään joukkoon sitruunoista puristetun mehun. Jalkakylpyyn lisään myös eteeristä piparminttuöljyä muutamia tippoja, sillä pidän raikkaasta tuoksusta. Tämän jälkeen lisään vielä jalkakylpyyn sitruunan viipaleita ja tuoreita rosmariinin oksia.

Mene ja tiedä, kuinka paljon näiden ainesosien terveyshyödyt oikeasti vaikuttavat jalkakylvyn muodossa mutta ainakin itselläni jalat lämpenevät ja virkistyvät. Lisäksi jalkakylvystä tulee hyvä ja rentoutunut mieli 😊

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Käykö kenellekään muulle koskaan näin, Osa II

Tänään olin ajatellut kirjoittaa kesäloman puuhista mutta, koska hieman mieleni ehdin jo päivän aikana pahoittaa, taidan ”avautua” aiheesta treenivaatteita hieman ylipainoisille. Ihan ensimmäiseksi toivon, että kukaan ei pahoita mieltään siitä, että kerron omasta harmituksestani. Meitä kun on niin moneen junaan, kullakin on omat mieltymyksensä, kaikilla on oma tyylinsä ja jokainen meistä viihtyy omanlaisissaan vaatteissa.

Treenivaatteeni alkavat toden teolla ”vedellä” viimeisiään ja vaikka en kovin välitäkään shoppailusta, päätin tänään lähteä asian tiimoilta katsastamaan alennusmyyntejä. Olen siis hieman ylipainoinen ja edustan hyvin tyylipuhtaasti muotokieleltäni omanavartaloa. Tiedän, tiedän, oma vikahan se on… Tästä tiedosta huolimatta, olen kyllä hieman harmissani nykyisestä treenivaatevalikoimasta.

Kokeiltu on, tää vaatekappale tietää omalla kohdallani sisäreisituskaa…

Ensinnäkin puserot näyttäisivät olevan pääpiirteittäin kahta mallia, joko täysin tyköistuvia tai sitten täysin leikkaukseltaan muodottomia ”säkkejä”. Itselläni ei valitettavasti näillä muodoilla itsetunto riitä siihen, että treenaisin täysin tyköistuvissa vaatteissa. Tiedän, että hyvin erikokoiset ja näköiset ihmiset näin tekevät ja arvostan jokaista heistä, sillä he ovat varmasti enemmän tai vähemmän sisäistäneet kehopositiivisen ajattelun. Itse en kuitenkaan tunne oloani kotoisaksi vaatteissa, jotka eivät jätä yhtäkään ”mahamakkaraa” arvailujen varaan. Löytyihän kaupasta toki myös väljän mallisia puseroita mutta kuten edellä todettu ne olivat malliltaan ”jätesäkki”. Toki nykyiset tekniset materiaalit hengittävät varmasti paremmin kuin tuo kyseinen jätesäkki ja väreissäkin on valinnan varaa mutta silti en halua pukeutua ”jätesäkkiin”, johon on leikattu pään reikä ja kädentiet. Mitä siis oikein toivon treenipuseroltani? Tahtoisin kauniisti leikatun, nätisti istuvan, hieman A-linjaisen mallin, jossa olisi pienet hihat (myös pitkähihaiselle olisi käyttöä) ja joka peittäisi edes osan ahteristani. Mission impossible…

Tälle hame / trikoo yhdistelmälle lähdin etsimään korvaavaa tai korvaavia tuotteita…

Toisekseen juoksushortsit tai hameet eivät ole missään nimessä suunniteltu hieman ylipainoisille urheilun harrastajille. Naisten juoksushortseissa ja hameissa on järjestäen niin lyhyet lahkeet, että sisäreidet hankaavat väistämättä yhteen juostessa. Miesten puolelta löysin yhden mallin, jossa juoksushortsien sisäosan lahkeet ulottuivat polven yläpuolelle mutta näistäkin oli koot loppuneet. Aikaisemmin olen ratkaissut tämän ongelman niin, että minulla on ollut erikseen ¾ pituiset trikoot ja hieman levenevä hame, jonka olen pukenut trikoiden päälle. Miksikö haluan ylipäätään pukea hameen trikoiden päälle, enkä juokse vain pelkissä trikoissa? Syy on sama, kuin urheilupuseroidenkin kohdalla, en tunne oloani viihtyisäksi, jos ahterini kaunistelematon siluetti on kaiken kansan nähtävillä. Useammassa urheilukaupassa kävin, eikä yhdenkään valikoimista löytynyt erillistä hametta vaan kaikissa oli nuo jo puheena olleet erittäin lyhyt lahkeiset trikoot sisään ommeltuina. Luulenpa, että aika lämmin tulee, jos yrittää pukea ensin ¾ trikoot ja sitten siihen päälle hameen, jossa on sisään ommellut lyhyet trikoot. Tämäkin asia siis jäi ratkaisematta. Ihmettelenkin nyt, onko niin, että se on vaan ylipainoisen liikunnanharrastajan osa, kärsiä hiertyneistä sisäreisistä ja ylöspäin rullaavista lyhyistä lahkeista?

Tänään siis ihan hyvillä mielin lähdin aamusella treenivaatteitani päivittämään mutta pidä siinä nyt sitten yllä kehopositiivista ajattelua, kun kaupassa lopulta joudut toteamaan, että edes L-koon treenivaatteet eivät ”istu” nätisti päälle. Eikä strategiset mittani mikään salaisuus ole. Olen 162 cm pitkä ja painan 70 kg, joten oletin kyllä, että lievästä ylipainostani huolimatta, löytäisin itselleni jotakin nättiä päälle pantavaa. Onko nyt niin, että mikäli haluan pukeutua omasta mielestäni nätisti ja asiallisesti esimerkiksi juoksulenkeille ja kuntosalille, pitää minun ensin laihtuakseni illan hämärtyessä treenata salaa ”pimeillä kujilla”, jotta saan itselleni istuvia treenivaatteita.

Hyvillä mielin lähdin siis tänään shoppailemaan ja takaisin kotiin palatessa päällimmäinen ajatukseni oli (tämä ei ollut lähtiessä edes juolahtanut mieleeni): No niin, eipä tarvi läskin ostaa uusia treenivaatteita eli ”romukoppaan” lensi ainakin hetkellisesti kaikki kehopositiivisuus ja hieman ylipainoinen muuttui läskiksi. Huomenna taas uuteen päivään positiivisemmin miettein hieman ylipainoisena mutta tänään kyllä harmittaa…

Vähän jouduin tän päivän päälle ”lohtusyömään”. Onneksi kesän maut ei oo kovin ”syntisiä”…

Harvemmin tulee otettua kovin voimakkaasti kantaa asioihin mutta nyt olen kyllä sitä mieltä, että kehopositiivisuus jää pelkäksi kivaksi sanahelinäksi, mikäli esimerkiksi vaatevalmistajat eivät kykene huomioimaan eri näköisiä, eri muotoisia, eri kokoisia ja eri ikäisiä ihmisiä paremmin.

Mikäli jollakulla on hyviä vinkkejä, mistä edellä kuvailtuja vaatekappaleita tai ylipäätään asiallisia, nättejä ja mukavia treenivaatteita hieman ylipainoisille löytyisi, niin kaikki vinkit ovat enemmän kuin tervetulleita😊

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Mun Top 5 smoothiet…

Tämä on ensimmäinen ja luultavasti viimeinen ruoka-aiheinen blogikirjoitukseni, sillä minä en todellakaan viihdy keittiössä. Nyt kuitenkin ”hiipi” mieleen kaikki ihanan raikkaat smoothiet, kun aika lämpimässä kelissä on saanut hölkkäillä. Yleensä erilaiset smoothiet ovat olennainen osa arkiaamujani mutta näin lämpimällä säällä ennen treeniä jääkaappiin valmiiksi tehty smoothie todella alkaa houkutella jo puolessa välissä lenkkiä. Itselleni käy monesti niin, että lämpimällä säällä treenatessa ei treenin jälkeen tee moneen tuntiin mieli oikein syödä mitään ja tässäkin suhteessa koen smoothiet ”helposti lähestyttäväksi” energiaksi 🙂

Omat suosikkismoothieni ovat valikoituneet pitkälti niiden ”pyhän” yksinkertaisuuden vuoksi. Kaikki ne valmistuvat muutamasta hyvästä raaka-aineesta ja suurin osa aineksista löytyy ihan oman kotikylän ruokakaupasta. Mitä helpompaa ja vaivattomampaa, sen parempi mielestäni. Ja sitten pieni varoituksen sana… Minä olen makean ystävä eli aika ”imeliä” ovat nämä minun suosikkini 🙂

Täyteläinen avocado

Avocadoa

Mangoa

Sitruunamehua

Kivennäisvettä

Kanelilla maustettu mustikka

Mustikoita

Omenamehua

Sitruunamehua

Loraus hunajaa

Hyppysellinen kanelia

Makea mansikka

Mansikkaa

Verigreippiä

Loraus hunajaa

Kivennäisvettä

Kirsikka-Mustikka

Mustikoita

Kirsikoita

Banaania

Omenamehua

Luumu unelma

Kuivattuja luumuja

Maapähkinää

Omenamehua

Nämä smoothiet olen noukkinut joskus aikoinani joululahjaksi saamastani Elig Maranikin kirjasta Smoothiet – Makuja, vitamiineja ja virkeyttä omaan käyttööni ja omien mieltymysteni mukaan. Turhamaisuuksissani halusin blogin kuvitusta varten laittaa smoothiet vähän nätimmin esille. Todellisuudessahan smoothie nautitaan hyvän treenin päälle näin 🙂

Viikon päästä sunnuntaina minulla on suunnitelmissa hölkätä ensimmäistä kertaa ikinä puolikasta pidempi matka. Ajatuksena on tehdä 25 kilometrin lenkki ihan vaan testimielessä, pystynkö tämän pidemmän matkan hölkkäämään ja miltä se oikeastaan tuntuu, kun matkan teko ei lopukaan sen tutun ja vähän jo turvallisenkin tuntuisen 21 kilometrin jälkeen. Ensi viikolla siis tarinaa siitä, miten ”eukon” käy testilenkillä…

Uudelleen orientoitumista…

Tämän jutun julkaisemista mietin aika pitkään, sillä aihe tuntuu jotenkin kovin henkilökohtaiselta. Blogia ryhdyin kuitenkin kirjoittamaan ajatuksella, että oma arkielämäni saattaisi tarjota jonkinlaista vertaistukea jollekulle ja luulenpa, että aihe, jonka pariin hetken kuluttua ”sukellan” on herättänyt, herättää tai tulee herättämään monissa meistä erilaisia tunnetiloja ja ajatuksia.

Aika paljon esimerkiksi sosiaalisen median keskustelufoorumeilla ja ainakin naisten lehtien artikkeleissa sivutaan aihetta ruuhkavuodet. Itse en voi parhaalla tahdollakaan puhua omalla kohdallani ruuhkavuosista, sillä minulle on siunaantunut lapsia kokonaista yksi kappale. Kuitenkin, jos mietin kuluneita vuosia taaksepäin, on arkeani määrittänyt aika pitkälti aikatauluttaminen, useimmiten aika tiiviskin sellainen. Meidän perheessä kaikki harrastavat aktiivisesti ja tähän vielä lisättynä molempien vanhempien työmatka-ajot niin sovittelua aikataulujen suhteen on kyllä riittänyt ja omaa treeniaikaa on tullut ”varastettua” vähän sieltä ja täältä.

Vähän reilu vuosi sitten aloin alitajuisesti ounastella, että asiat tulevat lähitulevaisuudessa muuttumaan. Ehkä sekin oli jollakin tavalla alitajuista, että halusin vielä pienen hetken elää ”vanhaa aikakautta” ennen kuin siirryn seuraavaan elämän vaiheeseen, sillä päädyin hankkimaan perheeseemme koiran (ehkä tosiaankin elääkseni vielä pienen hetken ”ruuhkavuosissa”). Edellinen koirani eli 14 vuotta ja tämän jälkeen olin 2 vuotta ilman koiraa eli edellisen kerran minulla oli ollut koiranpentu 16 vuotta sitten. Aika todella kultaa muistot, ihan en muistanut, minkälaista arki on koiranpennun kanssa. Etenkin, kun kohdalleni osui ihan ”kevyesti” vilkkaampi yksilö. Koirani luonteenlaadusta kertoo ehkä jotakin se, että koirakoulussa kouluttaja antoi koiralleni lempinimen Pyörremyrsky. 🙂

Pyörremyrsky, Himalajan hullu, Maailman paras pikkusisko, Pokemon… 🙂

Pidän siitä, että elämä pitää puuhakkaana ja kyllähän juoksuharrastukseen saa aikaa uppoamaan ihan kiitettävästi. Treenaan tällä hetkellä kolmen viikon sykleissä eli joka kolmas viikko on melko kevyt treenin suhteen. Tämän kevyemmän treeniviikon perjantaina ajauduin häkellyttävään tilanteeseen. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen huomasin istuvani sohvalla ja miettiväni, että minulla ei ole mitään tekemistä. Nuori herramme on yht`äkkiä kasvanut niin isoksi, että suurin osa ajasta kuluu kavereiden kanssa futiskentällä. Hyvä niin, olen äärimmäisen onnellinen, että kavereita ja tekemistä riittää. Koira oli lenkitetty, kämppä siivottu, eikä kesken ollut mitään ”tuunausprojektiakaan”. Niin, ei siis mitään tekemistä… Tässä kohtaa havahduin ensimmäistä kertaa tietoisesti siihen tosiseikkaan, että ”pikkulapsiaika” alkaa omalta kohdaltani olla ohi ja uusi elämänvaihe uusine mahdollisuuksineen ja haasteineen on väistämättä edessä.

Nyt taisi käydä niin, että en osannut, ymmärtänyt tai yksinkertaisesti vain ehtinyt asennoitua ”ruuhkavuosien” päättymiseen. En koe itseäni iloiseksi (jippii, vihdoinkin lisää omaa aikaa) enkä surulliseksi (paluuta kiireiseen mutta myös hauskaan elämänvaiheeseen ei ole) mutta tunnen itseni ehkä hieman haikeaksi ja ennen kaikkea hämmentyneeksi.

Seuraavalla viikolla tuli vähän sanomista siippani kanssa. Meillä on sellanen ”tosi aikuismainen” tapa riidellä, että ensin mökötetään 2-4 päivää, jonka jälkeen ”nostetaan kissa pöydälle”, neuvotellaan ja sovitaan. Tällä kertaa neuvotteluvaiheessa siippani totesi (tietämättä edellisen viikon hiljaisesta pohdinnastani asian tiimoilta): ”Kuule, me ei varmaan oikein olla osattu varautua nuoren herran itsenäistymiseen”. Niinpä niin, onneksi vielä ei ole liian myöhäistä ryhtyä asennoitumaan ja kyllähän nuori herramme edelleen vanhempiaan tarvitsee mutta ehkä hieman erilailla kuin muutama vuosi takaperin.

Aikaisemminhan tilanne treenaamisen suhteen meidän perheessä (niin kuin varmaan monessa muussakin perheessä) on ollut sen sorttinen, että treenivuoroa vaihdetaan ”läpsystä” ulko-ovella. Nyt toivoisin kovasti, että lisääntyneen vapaa-ajan myötä saisin siipastani itselleni ainakin silloin tällöin treenikaverin (muutenhan me jo kavereita ollaankin :)). Harrastamme kovasti erityyppisiä lajeja mutta tuskin hyvästä lihaskuntotreenistä tai kehonhuollosta on koskaan haittaa, olipa oma laji mikä hyvänsä. Neuvottelut yhteistreeneistä on vielä kesken…

Kesälomaprojekti…

Onneksi kiltti, kiltimpi, kiltein kollegani järjesti minulle pienen aikalisän asioiden tuumailua varten, lahjoittamalla minulle vanhan ruokapöytänsä. Nyt on lepopäiviksi vähäksi aikaa projektia niin, että ehdin hieman järjestellä ajatuksiani. Rakastan värejä… Silloin kauan sitten,kun olimme vielä nuoria ja ostimme siippani kanssa ensimmäisen asuntomme, maalasimme olohuoneen seinät ”aurinkorannan keltaisiksi”, sillä tiesimme, että ihan oikealle aurinkorannalle ei ole vähään aikaan asiaa juuri ”kuitatun” asuntolainan vuoksi. Ehkä vähän nostalgisissa tunnelmissa päätin palata tämän tematiikan pariin ja maalata ruokapöydän ”välimeren turkoosiksi”.

Näillä mietteillä taidan ”valua” vähitellen Juhannuksen viettoon…

Rauhaisaa Juhannuksen aikaa toivotellen. SusannaK

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Vaihtelu virkistää…

Mielestäni rutiinit on oikeastaan aika hyvä juttu. Usein ne helpottavat arjen aikatauluttamista ja tulee lähdettyä liikkeelle sen kummemmin pohtimatta lähtisikö sitä vai eikö lähtisi ja yleensä aina, kun tulee takaisin tietää, että kannatti lähteä liikkeelle tälläkin kertaa. Omiin rutiineihini (niin kuin varmasti monen muunkin) on jo useamman vuoden ajan kuulunut sunnuntain pitkis (juoksukunnosta riippuen, välillä pidempänä ja välillä lyhyempänä) ja mainittakoon vielä, että pitkis on aina ollut juoksuharjoittelussa se ehdoton suosikkini.

Niinpä ”hälytyskelloni” alkoivat soida, kun huomasin, että jo perjantai-iltana mietin hiukan tympääntyneenä tulevan sunnuntain pitkistä. Tätä tympääntymistä pohtiessani tulin siihen lopputulokseen, että on korkea aika (ainakin hetkellisesti) rikkoa omia rutiinejaan.

Tuumasta toimeen… Kaivoin esille Juoksija-lehden listauksen kesän juoksutapahtumista ja toivoin, että löytäisin jonkun kivan juoksutapahtuman kohtuullisen matkan päästä kotoa ja löytyihän se… Ahveniston polkujuoksu. Minä pidän historian havinasta ja niinpä polkujuoksutapahtumassa kiehtoi myös se, että reitti oli osittain sama, kuin vuoden 1952 olympialaisten maastojuoksukilpailussa. Sivuhuomautuksena todettakoon, että minulla on muuten hyvä tarina koskien juuri kyseisten olympialaisten ruokahuollon järjestämistä, ehkä joku kerta kirjoitan myös tuosta tarinasta blogiini…

Kannatti todellakin lähteä kyseinen juoksutapahtuma katsastamaan. Ahveniston polkujuoksu järjestettiin tänä vuonna kolmannen kerran ja osallistujia oli noin viitisenkymmentä. Lähtöpaikalla hieman arvelin, että ”letka” tulee hajoamaan loppupäästä niin paljon, että ihan itsekseen saa varmasti matkaa melko pitkälti taittaa. Toisaalta hyvä niin, kun polku ei ruuhkaannu… Mutta aina tässä kohtaa sitä rupeaa suhteellisen paljon toivomaan, että reitti on todellakin merkitty niin, että jokainen jonnekin (viittaan tällä itseeni) maaliin löytää. Olen osallistunut aikaisemmin muutamiin polkujuoksutapahtumiin ja ainahan reitit on merkattu niin, että minäkin olen maaliin asti selvinnyt mutta tällä kertaa reitti oli aivan poikkeuksellisen huolellisesti ja hyvin merkitty. Lisäksi reitin varrella oli runsaasti hyväntuulisia opastajia eli mitään vaaraa reitiltä eksymisestä ei todellakaan ollut. Tapahtumajärjestelyjä ei siis voi kyllin kiittää… Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki!

Aina se vähän lähtöä odotellessa pistää mietteliääksi…

Olinkin jo ennakolta saanut tiedon, että reitti on melko haastava.  Tästä olen kyllä samaa mieltä, sillä harjumaisessa maisemassa korkeuserot olivat aika suuria eli jyrkkää ylä- ja alamäkeä mahtui reitin varrelle melko paljon mutta toisaalta maisema reitin varrella oli todella kaunis. Matkaa reitille kertyi 7,3 kilometriä.

Ylä- ja alamäkien väliin vähän tasaisempaakin maastoa…

Näinpä sunnuntain pitkis vaihtui polulla juostuun VK-lenkkiin, enkä oikein jaksa asiasta huonoa omaatuntoa ”kantaa” sillä ihan oikeasti vaihtelu virkistää. Kiva päivä, huippu hienosti järjestetty juoksutapahtuma ja minulle kävi vielä niin hyvä tuuri, että sain hyvän peesin kahdesta mukavasta kanssajuoksijasta. Ihan ex tempore lähdin tähän juoksutapahtumaan mukaan ja valtavan paljon hyvää mieltä sain kotiin tuomisiksi… Vahva suositus Ahveniston polkujuoksutapahtumalle 😊

Ensi sunnuntaina sitten taas takaisin tuttujen rutiinien pariin…

Iso kiitos Marko ja Marja loistavasta peesistä… Kiva, kun ei tarttenu ihan ittekseen yksikseen juosta 🙂

Ahveniston maauimala rakennettiin 1952 Helsingin olympialaisiin.  Ahveniston alueella järjestettiin vuoden 1952 olympialaisissa nykyaikainen viisottelu, joka koostui viidestä eri lajista: ammunnasta, esteratsastuksesta, maastojuoksusta, miekkailusta sekä uinnista. Maauimala toimi uintikilpailun areenana ja nykyisen kahvilarakennuksen vieressä olivat jo puretut miekkailutilat. Nykyinen kahvilarakennus toimi olympialaisten kisakeskuksena. Erittäin vaativa maastojuoksureitti kulki Ahvenistonjärven ympäri ja mittaa sillä oli 3 870 m. Reitti on nykyään raivattu ja lähes sentilleen tiedossa sekä paalutettu, jotta se on helpommin löydettävissä maastosta. Viisottelun lajit olivat suosittuja sotilaiden keskuudessa, mikä varmasti olikin yksi syistä järjestää olympialaisten viisottelu Hämeenlinnassa.

https://www.ahvenisto.fi/fi/maauimalan-historia

Vuoden 1952 olympialaisten viisottelun kisakeskus, nykyinen kahvila.

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Meni vähän tunteisiin…

En tiedä meneekö kenelläkään muulla mutta itselläni juoksuharrastus (lue keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän ”jolkottelu”) menee aina välillä vähän tunteisiin…

Parin viime vuoden aikana treenini juoksun suhteen on ollut kovasti rikkonaista, kun on sattunut kaikenlaista pientä kiusaa (välilevyn pullistuma, varvasmurtuma, polyyppeja ja kroonistunutta poskiontelontulehdusta) matkan varrelle. Tämän vuoksi edellinen onnistunut lappujuoksuni on melkein kahden vuoden takaa kesältä 2017. Valitettavan monta kertaa viimeisen kahden vuoden aikana olen joutunut vaihtamaan suunnitelmaa ja tavoitteellinen treenaaminen on vaihtunut kuntouttamiseen.

Muutama tuttava on tämän ajanjakson aikana jopa varovaisesti ehdottanut, että pitäisikö minun keksiä itselleni jokin toinen harrastus. Koskaan en ole oikeasti harkinnut juoksuharrastuksesta luopumista tai sen vaihtamista johonkin muuhun lajiin. Miksikö en? Koska olen joskus juossut siinä ”täydellisessä flowssa”. Tiedän, kuinka huikea se tunne on, kun juoksu ihan oikeasti kulkee ja tuntuu, että vain taivas on kattona (oikeasti se katto taitaa kyllä olla kahden tunnin alitus puolikkaalla 😊).

Sanovat, että puolikkaalle ei tarvii sen kummemmin ”tankata” edeltävällä viikolla… Päätin ”tankata” kuitenkin 🙂

Helsinki City Running Daytä edelsi omalla kohdallani lähes viiden viikon juoksutauko. Sain juuri ja juuri ennen tapahtumaa paranneltua melko sitkeän flunssan. Tällä valmistautumisella oli siis sanomattakin selvää, että on turha lähteä tapahtumaan juoksemaan aikaa vastaan. Päivän kuntohan on aina jonkinlainen arvoitus mutta tällä kertaa tuntui, kuin olisi lähtenyt täysin ”käymättömään korpimaahan” päivän kunnon suhteen, eikä minulla ollut oikein minkäänlaista ajatusta, mitä voisin päivän juoksulta odottaa.

Valmistautuminen juoksutapahtumaan oli siis mitä oli ja tämän vuoksi itsetuntokin oli aika kovalla koetuksella. Pelotti ja jännitti, jos kunto loppuukin ihan kesken matkan varrella, vaikka järjellä ajateltuna viiden viikon treenitauon (tänä aikana toki lenkkeilin koiran kanssa ja sauvakävelin mutta en ottanut yhden yhtä juoksuaskelta) ei pitäisi ”kaataa” koko talven harjoittelun tuloksia, hidastaa kylläkin etenemistä roimasti mutta ei pysäyttää kokonaan…  Niin järjellä ajateltuna mutta järjen äänestä huolimatta juoksu jännitti tavallista enemmän, sanoisin, että jopa vähän pelotti.

Tapahtumapäivän aamun suuri pohdinta oli, pitäisikö kuuman kelin vuoksi, ottaa mukaan oma juomapullo. Yleensä juoksen puolikkaan tankkaamalla jokaisella huoltopisteellä mukillisen vettä. Onhan se aina kivempi juosta, kun ei ole mitään ylimääräistä kannossa mutta tänään olin kiitollinen, että päädyin ottamaan reitille oman pullon mehukattia.

Juoksu lähti ihan kivasti kulkemaan, harvoinpa pääsee liikkeelle näin ”tuoreilla” ja levänneillä jaloilla. Muutaman kilometrin jälkeen kävi kyllä selväksi, että tänään juostaan ihan hissukseen. Juoksutauko, kisajännitys ja kuuma ilma oli kombinaatio, joka nosti sykkeen ”laukalle” eli vaikka mieli ja jalat olisivat vieneet, minun oli pakko tehdä vähän rajummin vauhdin säätelyä, jotta sain sykkeet pysymään edes jotenkuten järkevissä lukemissa. Kuuma keli on ennenkin tehnyt minulle kepposet, joten kokemuksesta tiesin, että ellen ota tosi varovaisesti niin vaarana on ”piiputtaa” ihan huolella loppukilometreillä.

Tänään sivusin omaa huonointa puolikkaan aikaani ikinä mutta silti onnistuin omasta mielestäni tilanteeseeni ja vallitseviin olosuhteisiin nähden tekemään järkevän, tasavauhtisen juoksun, paino sanalla järkevä tässä kohtaa 😊 Juoksen melko ”säästeliäästi” tapahtumissa, Hämeenlinnan suhteen en ole tehnyt vielä päätöstä mutta viimeistään Tallinnassa on revanssin paikka.

Tähän viikkoon on siis mahtunut aika laaja tunteidenkirjo: Jännitystä, pelkoa, odotusta, epäilyä, helpotusta, nöyryyttä, kiitollisuutta ja päättäväisyyttä, joten kyllä kai on ihan oikeutettua sanoa, että meni vähän tunteisiin

Itselleni tärkeintä tämän päivän osalta oli se, että uskalsin ylipäätään haastaa itseni lähtöviivalle ja nyt on hyvin motivaatiota parantaa tulosta seuraavassa juoksutapahtumassa. Näillä mietteillä tänään…

”Kiitollinen, siunattu, onnellinen matkannut tänne ohi ongelmien…” Ei ne ongelmat nyt niin mahdottoman isoja ollu mutta kaikenlaista pientä kiusaa…

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Käykö kenellekään muulle koskaan näin…

Tunnustan, vuosien saatossa painoindeksini on päässyt hitaasti mutta varmasti ”hiipimään” lievästi ylipainon puolelle. Tekosyitä asialle on ihan turha ryhtyä keksimään. Tosiasia on se, että minä olen AINA ruoka-aikaan kotona, en yleensä KOSKAAN kieltäydy santsikierroksesta ja RAKASTAN yösyömistä. Lievälle ylipainolleni on siis varsin loooginen ja järkeenkäypä selitys. Yleensä en jaksa tätä asiaa kovastikaan murehtia mutta näin kesän ”korvalla” sain lisääntyvistä kiloistani ikävän muistutuksen, kun lähdin kaivamaan kaapin perukoilta talven jäljiltä kesävaatteita. Hups, useimmat vaatekappaleet olivat kutistuneet ihan itsestään talven aikana vaatekaapissa.

Tämä laittoi kyllä hieman miettimään asian todellista laitaa. Painoindeksini on sen sorttinen, että hyvin voisin pudottaa 10 kiloa ja olisin edelleen suhteellisen turvallisesti siellä normaalipainon vyöhykkeellä. Eikä painonpudotus varmastikaan olisi pois lihasmassasta, sillä kyllä tuossa vyötärönympärillä on jotain ihan muuta kuin lihasta 😊

Hups…

Motivoidakseni itseäni ”uuden kevyemmän elämän” aloittamiseen, lähdin etsimään verkosta tietoa siitä, miten pienempi elopaino vaikuttaa juoksuharrastukseen. Jonkin verran löysin tietoa aiheesta, lähinnä taulukoita, joiden avulla voi laskea, paljonko juoksuaika tietyllä matkalla paranee painonpudotuksen myötä.

Olisin kuitenkin toivonut löytäväni jonkun ”elämänmakuisen” tarinan aiheesta. Henkilökohtaisen kokemuksen siitä, miten hienolta juoksun harrastaminen tuntuu kevyempänä ihmisenä. Tällaista tarinaa en verkosta äkkiseltään löytänyt, sen sijaan löysin kyllä lukemattomia tarinoita siitä, kuinka juoksuharrastus on auttanut painonpudotuksessa. Omalla kohdallani tilanne on se, kuten jo aiemmin kerroin, että syön valitettavasti liikaa treenimääriini nähden ja tämä näkyy keskivartalon alueella eli liikuntaharrastuksesta huolimatta minulla on painonhallintaongelmia.

Olen suhteellisen aktiivinen liikkuja, treenaan 3-5 kertaa viikossa riippuen siitä, mitä muuta aktiviteettia viikolle kertyy ja tähän vielä päälle koiran kanssa lenkkeilyä ja melko runsas määrä arkiliikuntaa. Arjen aikatauluttamisen puitteissa treenin määrää on hankala lisätä. Niinpä ratkaisu asiaan on järkevämpi syöminen. Omalla kohdallani tämä siis tarkoittaa ehdottomasti ja aivan ensimmäiseksi annoskokojen pienentämistä. Sunnuntai-iltana lähdin siis kauppaan täynnä hyviä aikeita. Pääosa ostoksista tulikin haalittua hedelmä- ja vihannesosastolta. Aikeenani oli lisätä päivääni pieniä välipaloja ja syödä aiempaa kevyemmin lounaalla ja illallisella sekä tietenkin juoda vettä aiempaa enemmän. Näillä eväillä olin valmis maanantain ”koitokseen”.

Ei alkanut ihan suunnitellusti ”uusi kevyempi elämä”. Maanantain saldo: Kaikki, mitä yleensäkin syön päivän aikana + terveelliset välipalat siihen vielä päälle ja runsaasti sitruunavettä. Tarkoituksenani oli syödä lounaaksi salaattia mutta itsehillintäni petti klo 11.23, kun työpaikan ruokalasta kantautui nenääni juuri paistettujen silakkapihvien tuoksu…

Tunnustan tämänkin, tahdonvoimani ei ole ihan sieltä rautaisimmasta päästä, kun puhutaan ruuasta. Loppuviikko sujui kyllä ”keventelyn” suhteen vähän paremmin mutta heikkouteni tuntien valitsin kuitenkin asian suhteen kaksoisstrategian, toisaalta päätin edelleen yrittää elää ruokavalion suhteen järkevämmin, toisaalta tilasin kuitenkin ihan varmuuden vuoksi uuden kesämekon 😊

Toivon kuitenkin, että voisin olla se henkilö, joka sitten joskus kirjoittaa sen ”elämänmakuisen” tarinan kevyemmällä elopainolla juoksemisen ihanuudesta…

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Vuoroin vieraissa…

Kotijoukkoni kyllä kovasti yrittävät ymmärtää juoksuharrastustani ja välillä siinä onnistuvatkin… Viime syksynä juoksukauteni piti huipentua Tallinnan maratonin puolikkaalle mutta toisin kävi. Sain viikkoa ennen ko. ajankohtaa ihan hirvittävän flunssan ja siinäpä se sitten oli. Laivaliput koko perheelle oli ostettu jo hyvissä ajoin ja hotelli varattu. Niinpä reissuun lähdettiin kisaturistin roolissa.

Sunnuntaina olimme katsomassa puolikkaan lähtöä, kun huomasin, että täyden matkan juoksijat ovat tehneet matkaa kohta kaksi tuntia eli odotettavissa olisi ”kohta” ensimmäiset täyden matkan maaliin tulijat. Niinpä ehdotin matkakumppaneilleni, että jäisimme odottamaan kärkijuoksijoiden maalintulon. Näin päädyttiin tekemään, koska seurueeni ymmärsi, että halusin kovasti nähdä ensimmäiset maaliin tulijat. Puolen tunnin odottelun jälkeen ensimmäinen juoksija saapuikin maaliin. Tämän jälkeen odoteltiin minuutteja, kunnes toiseksi tullut juoksija ylitti maaliviivan. Tässä kohtaa siippani totesi: ”Suski hei, on tää maraton vaan jännittävä laji näin niin kuin penkkiurheilijan näkökulmasta. Me ollaan istuttu nyt melkein 40 minuuttia tässä kadunvarressa ja nähty kaks juoksijaa”.

Tavallaan ymmärrän hänen kommenttinsa. Meidän ”pojat” kun harrastavat yhtä suurella intohimoilla jääkiekkoa kuin minä juoksua. Kyllähän jääkiekossa rehellisyyden nimissä taitaa hieman nopeammalla tempolla asioita tapahtua… Mene ja tiedä, minä en ymmärrä mitään jääkiekosta mutta yritän kuitenkin ymmärtää ja osallistua.

Tänä keväänä G-junnujen kausi huipentui suureen kotiturnaukseen, johon olin lupautunut toimitsijaksi. Toimitsijoiden vuorolistan nähtyäni olin kyllä aika kauhuissani, vuoroni oli merkitty kestämään kolme tuntia. Ensimmäinen ajatukseni oli: ”Mullehan ehtii tulla pissahätä ja nälkä” (olen valitettavasti niitä ihmisiä, joilla on, jos ei aina niin useimmiten nälkä). Sielun tuskaani hieman helpotti, kun paikan päällä selvisi, että otteluiden välissä on jäänajo, jonka aikana ehtii hyvin asioida makkarakioskilla.

Toimitsijan kopissa sain tehtäväkseni painaa kellon summeria kahden minuutin välein vaihdon merkiksi ja ohjeistuksen, että tarkkana pitää olla. Helposti kun kuulemma käy niin (ja monelle toimitsijalle on käynyt), että pelin seuraaminen vie mukanaan ja vaihdot venyy, kun summeri ei soikaan ajallaan. Tähän haasteeseen en itse ”törmännyt” tehtävässäni, sillä edelleenkään en ymmärrä jääkiekosta mitään, eikä sen katsominen ”imaise” mukanaan. Niinpä niin, vuoroin vieraissa ja yhteispelillä homma hoituu, vaikka kiinnostuksen kohteet ovatkin erilaisia.

Tosin pakko tunnustaa, että ihan aina ymmärrykseni ei ole riittänyt… Meillä on todella vähän säilytystilaa ja tästä on muodostumassa jonkinlainen ongelma. Työpaikan kahvipöydässä tästä oli eräänä aamuna keskustelua ja kollegani teki asian tiimoilta mielestäni hyvän havainnon. Hän nimittäin totesi, että ei ole koskaan vielä nähnyt yhdenkään sisustuslehden sivuilla kuvia siitä, miten ihanan kauniissa ja harmonisesti sisustetussa kodissa säilytetään valtava määrä urheiluvarusteita. Eipä siinä hetkessä muistunut kenellekään muullekaan mieleen, että olisi tällaista nähnyt. Toki ymmärrän, että tarpeelliset varusteet tarvitaan mutta kun keväällä kauden päätteeksi kotiimme ilmestyi toistaiseksi nuorelle herralle liian isot maalivahdin patjat odottamaan seuraavaa syksyä, en oikein tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa…

Toiset kutsuvat tämän kaltaista tilaa kiinteistössä saunaksi 🙂

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Yöllinen vaellus…

Juoksutapahtumissa minun mielestäni paras hetki on aina lähdössä, kun voi aistia kanssajuoksijoiden keskittymisen ja tavallaan tuntea ilmassa odotuksen, jännityksen ja adrenaliinin. Olen monesti kuullut, että juoksutapahtumissa juuri vireystilan ja adrenaliinin voimalla moni pystyy rikkomaan omia ennätyksiään reilusti ja onnistumaan juoksussaan täydellisesti.

Itse olen luonteeltani varmistelija ja juoksen aina tapahtumissa ehkä turhankin varovaisesti omaan kuntotasooni nähden. Näin ollen köpöttelyni erilaisissa tapahtumissa onkin enemmän oman kuntotason testaamista ja matkan teosta nauttimista kuin sitä, että selvittäisin, mihin rahkeeni äärimmillään riittäisivät. Edellisellä lomareissullamme pääsin kyllä (pienen pakon edessä) tätäkin asiaa selvittämään ja ehkä adrenaliinillakin oli jotakin osuutta asiaan…

Sperlongan maisemia

Meidän perheellä on tapana suosia lomamatkoilla kulkuvälineenä junaa. Miksi vuokrata auto, kun kerran voi liikkua julkisillakin (tämän ajatuksen olen sittemmin kyseenalaistanut). Tällä kertaa olimme lomalla Sperlongassa, joka on pienen pieni merenrantakylä Rooman ja Napolin välissä. Lähin juna-asema sijaitsi Fondissa noin 12 kilometriä Sperlongasta. Sinä kyseisenä päivänä lähdimme tutustumaan Pompeijiin, siispä bussilla Fondiin, junalla Napoliin ja paikallisjunalla Pompeijiin.

Paluuaikataulumme oli laskettu niin, että ehdimme Fondin asemalta hyvin viimeiseen Sperlongan bussiin mutta kohtalo puuttui tässä vaiheessa peliin… Jossakin kohtaa Napolin ja Fondin välillä junamme jäi yhtäkkiä seisomaan raiteelle. Junassa toki kuulutettiin jotakin mutta vain italiankielellä, jonka jälkeen konduktööri juoksi junavaunumme läpi huutaen attenzion, attenzion ja paljon muuta niin ikään italiankielellä. Tässä vaiheessa nousin ylös ja kysyin ystävällisesti: “Could someone please tell me in english what has happened and why the train stopped.” Huonoksi onneksemme kukaan ei puhunut englantia mutta arvostan suuresti herraa, joka yritti saada meidät tilanteen tasalle… Kyseinen herra teki käsillään suuria rintoja kuvaavan eleen ja sanoi not a sleep. Itse en tämän kielimuurin yli päässyt kapuamaan mutta siippani onnistui hienosti päättelemään, että joku nainen oli saanut junassa sairaskohtauksen.

Hetken kuluttua koko juna tyhjennettiin ja jäimme odottamaan… Odotus oli aika pitkä mutta lopulta saapui toinen juna, johon meidät ohjattiin ja matka pääsi jatkumaan. Tämän episodin johdosta oli selvää, että emme missään nimessä tule ehtimään Fondista lähtevään viimeiseen bussiin.

Pompeijissa 20 kilon ”kahvakuulan” kanssa hetki ennen yöllistä vaellusta…

Tiesimme jo etukäteen, aikaisemman kokemuksemme perusteella, että Fondissa liikennöi epäsäännöllisen säännöllisesti vain yksi taksi. Päästyämme vihdoin ja viimein Fondin asemalle siippani soitti paikalliselle taksiyrittäjälle, joka kuitenkin ilmoitti juuri sillä hetkellä olevansa muissa töissä, eikä ajossa ja käski soittaa Fabiolle (Fabio? Kuka?). Siippani siinä sitten kyselemään Fabion puhelinnumeroa mutta sitä kyseinen taksiyrittäjä ei osannut kertoa. Eipä siinä sitten auttanut muu, kuin ottaa apostolin kyyti.

Tässä vaiheessa ilta ei ollut vain hämärtynyt vaan muuttunut jo pilkkopimeäksi yöksi. Nuori herramme oli jo lähes unessa, eikä millään tavalla kykenevä etenemään enää omin jaloin. Fondin kaupunkialueelta päästyämme olimme keskellä Italialaista maaseutua ja täydellisen pimeyden keskellä. Hetken neuvon pidon jälkeen päädyimme etenemään siippani edellä näyttäen tietä kännykän taskulampulla ja minä perässä nuorta herraa kantaen. Siippani kyllä tarjoutui useaan otteeseen ottamaan kantajan roolin mutta tässä kohtaa olin jo aika voimakkaasti jonkinlaisen ”leijonaemo -tunnetilan” vallassa ja halusin ehdottomasti kantaa lasta itse. Siippani siis joutui antamaan asiassa periksi, jotta pääsimme matkaan.

Näin alkoi vaelluksemme lähes loputtomilta tuntuvien tomaattiviljelysten keskellä. Jos ja kun vähän jo valmiiksi pelotti tomaattien keskellä, pimeässä, keskellä ei mitään, niin silloin vasta alkoikin pelottaa, kun ohitimme harvakseltaan asumuksia. Tomaattiviljelmien välissä oli maataloja, joista useampien pihat oli aidattu vähän jotenkuten, eikä niin ammattimaisen näköisesti. Siinä kohtaa, kun huojuvan ja hataran aidan välistä työntää koripallonkokoisen päänsä muriseva rotweiler ja näyttää koko hammasrivistönsä, tekee ihan oikeasti mieli juosta!

Hyvän tovin vaellettuamme siippani kääntyi ja kysyi ystävällisesti, pärjäänkö varmasti… Koska ne paikalliset vahtikoirat ihan oikeasti hirvitti, tiuskaisin hänelle (ehkä vähän äksymmin kuin oli tarkoituskaa): ”Joo, joo, laita nyt vaan sitä tossua toisen eteen!” Tähän siippani totesi jo melko kyynisesti, että vain toinen meistä juoksee puolikasta… 😊

Olihan raskas reissu, jos joku olisi sanonut minulle, että pystyn kävelemään lähes 8 kilometriä (myönnyin jossain kohtaa, ja kantajan rooli vaihtui) kantaen 20 kilon ”kahvakuulaa”mukanani, en olisi kuunaan uskonut tähän kykeneväni mutta kun olosuhteet suoritukselle olivat ”otolliset” 😊 Sinä kyseisenä yönä ei juuri naurattanut mutta jälkeenpäin on kyllä paljon hymyssä suin muisteltu yöllistä vaellusta Fondi-Sperlonga välillä. Niinhän sitä tavataan sanoa, että matkailu avartaa, ainakin tuli nähtyä tomaatteja ja rotweilereita (saatoivat ne olla jonkun muunkin rotuisia koiria, ei tullut mieleen juuri sillä hetkellä asiaa tarkemmin ryhtyä selvittämään) ja olihan Pompeiji ihan oikeesti tosi vaikuttava… 😊

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

18 kilometriä – 18 maisemaa

Minä viihdytän itseäni lenkeillä musiikilla ja tajunnanvirralla. Monesti huomaan lenkin päätteeksi edenneeni niin voimakkaasti ”omassa sisäisessä ajatuskuplassani”, että täytyy oikein ryhtyä miettimään, mistä kaikkialta on tullut lenkin aikana kierreltyä. Asian laita ei ole lainkaan huono. Sisällä ajatuskuplassa on ratkaistu ongelmia, purettu pahaa mieltä, haaveiltu, suunniteltu tulevaa ja päädytty useimmiten hyvälle mielelle.

Kuten todettu, ympäristön havainnoiminen jää usein kuitenkin hieman toispuoleiseen asemaan. Tämä on sinällään sääli, sillä asuinpaikkani ympäristöstä löytyy paljon idyllistä maalaismaisemaa ja luonnonkauniita paikkoja. Havainnoitavaa, etenkin näin kevään tehdessä tuloaan, olisi reitin varrella varmasti paljon. Niinpä päätin vaihteen vuoksi kokeilla itselleni hieman toisenlaista näkökulmaa lenkkeilyyn. Ajatuksenani oli rakentaa visuaalinen kartta reitistäni. Kuinka monenlaista maisemaa reittini varrelle todellisuudessa mahtuukaan? Ehkä halusin katsoa tuttua reittiä myös hieman uudesta näkökulmasta. Niinpä päätin jokaisen juostun kilometrin aikana keskittyä ihan pienen hetken ympäristöni tietoiseen havainnointiin ja tässä on lopputulos…

1 kilometri

2 kilometri

3 kilometri

4 kilometri

5 kilometri

6 kilometri

7 kilometri

8 kilometri

9 kilometri

10 kilometri

11 kilometri

12 kilometri

13 kilometri

14 kilometri

15 kilometri

16 kilometri

17 kilometri

18 kilometri

Näin paljon erilaisia maisemia ja maamerkkejä löytyi viime viikolla lenkkireittini varrelta ja tämän näköinen tuli visuaalisesta kartastani tällä kertaa. Maisemien keräily oli itse asiassa aika hauskaa. Pisin juoksumatkani on tällä hetkellä 21 kilometriä ja juoksumatkan pidentäminen vähän hirvittää. Uskoisin, että omalla kohdallani juoksumatkan pidentäminen on enemmänkin kiinni itsetunnosta kuin fyysisestä kunnosta. Ehkä ei pitäisikään lähteä entistä pidemmälle lenkille vaan keräämään seuraavaan kuvakollaasiin vaikkapa 26 maisemaa. Voihan se olla, että jonain kauniina päivänä (joskus tulevaisuudessa) minulla on 42 maisemaa koossa 😊

Pääsiäiseksi suunnitellut juoksulenkit ja muutkin urheiluaktiviteetit jäävät nyt väliin, kun koko meidän porukka niiskuttaa vällyjen alla. Onneksi nuori herramme lupasi jakaa virpomisherkut solidaarisesti kaikkien sairastuneiden kesken…

Leppoisaa Pääsiäisen aikaa toivotellen…

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista