Halusin olla parempi, löysin jotain ihan muuta…

Halusin olla parempi, löysin jotain ihan muuta…

Aika pitkään, oikeastaan melkein puolitoista vuotta, olen yrittänyt (yrityksen ja erehdyksen kautta) löytää sitä juuri itselleni sopivaa tapaa treenata. Ja voin kertoa, että kyllä niitä erehdyksiä on matkan varrelle osunut, vaikka aktiivisesti pyrinkin ottamaan asioista selvää ja kasvattamaan tietämystäni siitä, miten olisi hyvä ja järkevä treenata.

Monesti olen sortunut treenaamisen suhteen arvioimaan kykyni yläkanttiin, josta on tietenkin seurannut pitkällä tähtäimellä vain ja ainoastaan hankaluuksia. Itselläni meni oikeastaan yllättävän pitkään (vanha jäärä kun olen) ymmärtää, että ihan niin kuin muunkin elämän suhteen, myös treenaamisen saralla, mehän olemme lopulta kaikki omanlaisiamme, erityisiä ja yksilöitä.

En tietenkään lähde kiistämään sitä, että saadakseen kehitystä aikaiseksi urheiluharrastuksen tiimoilta, on huomioitava tietyt ”lainalaisuudet”. Uskon kuitenkin, että lopulta jokaisen urheilun harrastajan on löydettävä juuri se oma polkunsa ”perille” ja nämä polut ovat varmasti kovin erilaisia… Suuria, pieniä, tasaisia, kivikkoisia, yhteen suuntaan johtavia, haaroittuvia jne. Eikä mikään tietenkään ole pysyvää. Aina tasaisin väliajoin, on toki tarpeen tuumia ja tunnustella, josko siltä omalta polulta olisi hyvä poiketa seuraavassa risteyskohdassa tai mahdollisesti jopa kääntyä ja palata hieman takaisin päin.

Omaa polkuani kulkiessa olen joskus onnistunut kulkemaan suoraan kohti tavoitetta, mutta pääosin ”poukkoillut ja pomppinut”, pudonnut ojaan, eksynyt ja harhautunut.  Viimeisten kuluneiden viikkojen aikana olen kuitenkin onnistunut (vihdoin ja viimein) löytämään treenirytmin, joka tuntuu erityisen hyvältä ja juuri minulle itselleni sopivalta.

Kerran heppatyttö – aina heppatyttö… Löysin uudelleen nuoruuteni rakkaan harrastuksen:)

Tällä hetkellä treeniviikkooni kuuluu kaksi Bodybalance -tuntia, joista olen vähitellen oppinut jopa nauttimaan. Näihin kehonhuoltopäiviin pyrin myös lisäämään pitkän, mutta varsin rauhallisen kävelylenkin koiran kanssa. Viikkoon mahtuu myös kaksi lyhyempää hölkkälenkkiä (8-10 kilometriä) sekä tietenkin se kuuluisa pitkis, joka omalla kohdallani on tällä hetkellä jotakin 13 ja 16 kilometrin välillä. ”Kirsikkana kakun päällä” treeniviikkoni kohokohta on ihan ehdottomasti lauantain tallipäivä ja ratsastus.

Toki ymmärrän, ettei näillä hölkkämäärillä vielä kannata maratonin juoksemisesta haaveilla. Haluan kuitenkin uskoa, että tässä on hyvä pohja lähteä vähitellen hölkkämääriä kasvattamaan. Mene ja tiedä, mutta sen ainakin tiedän, että pitkästä aikaa treeni tuntuu hyvältä. Motivaatiokin on selvästi noususuhdanteessa, johtuen varmasti juurikin siitä, että tämän hetkinen treenimäärä on oikein suhteutettu omaan kuntotasooni nähden.

Hölkkäpäivien ja kehonhuoltopäivien rytmityskin tuntuu onnistuneelta. Tämän huomaan siitä, että palautuminen lenkkipäivistä on selkeästi paremmalla tasolla, kuin aikaisemmin. Itse asiassa nyt, kun asiaa oikein mietin, aikaisemmin en päässyt oikeastaan koskaan lenkille fiiliksellä, että kroppa on palautunut edellisistä treeneistä.

Sekin positiivinen seikka tämän hetkisessä viikko-ohjelmassani on, että se ”istuu” lähes täydellisesti perheemme muihin aikatauluihin. On oikeastaan ihan hirveän iso asia, ettei tarvitse stressata sitä, missä välissä sen oman etukäteen suunnitellun treeninsä ehtii tehdä vai ehtiikö…

Parhaat lenkkikaverit ikinä… Ei kavahda hyytävää viimaa, eikä jäätävää tihkua:)

Tiedostan kyllä, että viikko-ohjelmani heikkous on lihaskuntotreenin lähes totaalinen puuttuminen. Kaikkeen ei kuitenkaan yksinkertaisesti vain ehdi ryhtyä, ehkä kuitenkin yritän tulevaisuudessa sisällyttää jo olemassa oleviin treeneihin joitakin lyhyitä lihaskuntoharjoitteita. Voihan se myös olla, että jossakin kohtaa innostun taas saliharjoittelustakin.

Perisyntini asiassa kuin asiassa tuppaa olemaan liiallinen yrittäminen, jolloin ne omat valmiudet ja tekemisen raja-arvot hämärtyvät melko nopeasti, eikä lopputuloskaan näyttäydy toivotunlaisena. Niinpä niin, pitkästä aikaa tuntuu siltä, että kuljen sillä minun omalla, ainutlaatuisella polullani, enkä ”rämmi” polun vieressä tai kulje jonkun muun polkua.

Se hetki, kun on vaan oikeesti hyvä fiilis…

Hyvää viikonloppua toivotellen, SusannaK

Haluatko saada uunituoreeltaan tiedon keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän seuraavasta blogipostauksesta. Mikäli haluat seurata edesottamuksiani urheiluharrastuksen parissa, ota seurantaan Facebook-profiilini

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

Voit seurata blogiani myös https://www.blogit.fi/susannak

Follow my blog with Bloglovin

Please follow and like us:
Mä valmistuin ja blogin kohtalo…

Mä valmistuin ja blogin kohtalo…

Aloitin blogin kirjoittamisen hölkkäharrastuksestani maaliskuussa 2019. Blogin perustaminen oli alun perin osa audiovisuaalisen viestinnän opintojani, joita suoritin työni ohessa. Blogini kantavana ajatuksena on alusta asti ollut tarjota mahdollisesti jollekulle itseni kaltaiselle, keski-ikäiselle sunnuntaihölkkääjälle, vertaistukea. Mene ja tiedä, onko kukaan vertaistukea pohdinnoistani lopulta saanut…

Omaa mieltäni lämmittää se sympatia, jota olen saanut blogin kautta osakseni niillä hetkillä, jolloin oma mieli on ollut alakuloinen syystä tai toisesta. Erityisesti mieleeni on jäänyt kannustavat kommentit, joita sain, kun kirjoitin Menetetystä unelmasta. Itse asiassa näiden kommenttien voimaannuttamana ryhdyin miettimään, olinko antanut liian helposti asian suhteen periksi… Lopulta päätin vielä yrittää tavoitella suurta unelmaani. Asia on edelleen vireillä, enkä tiedä lopputulemasta, mutta toivoa asian suhteen kuitenkin vielä on olemassa…

Asioista olen pyrkinyt kirjoittamaan rehellisesti. Oman näkemykseni mukaan näkökulmani hölkkäharrastukseen on enemmänkin ”pieniä tarinoita” harrastuksen mukanaan tuomista iloista ja suruista, kuin itse fyysistä tekemistä. Aiheitani en yleensä ole miettinyt kovinkaan paljon etukäteen, vaan ”tarttunut” kiinni kulloinkin mielen päällä olevaan asiaan. Olen myös miettinyt blogin kirjoittamista niin, että mikäli jollakin viikolla ei mieleen tule mitään omasta mielestäni pätevää aihetta, voin myös hyvin olla kirjoittamatta. Joka viikko jotakin on kuitenkin ilmaantunut ”mielen päälle”.

Palautettakin olen saanut, nimittäin siipaltani… Hän totesi tuossa loppusyksystä (kylläkin ihan rakentavassa hengessä), että alan toistaa itseäni… Hyväksyn tämän palautteen, on nimittäin kohtuullisen haastavaa kirjoittaa hölkkäaiheista blogia, kun on ollut pitkään telakalla. Olen kuitenkin pyrkinyt pitämään blogini keskiössä urheiluharrastuksen, vaikka välillä on tehnyt mieli kirjoittaa ihan vaan keski-ikäisen ihmisen mielenmaisemasta, niin hyvässä kuin pahassakin😊

Niin, ja sitten itse se asia. Audiovisuaalisen viestinnän opintojeni näyttötutkinnot on hyväksytty eilen, joten valmistuin verkkosivujen suunnittelijaksi. SusannaK -blogini oli yksi osa hyväksyttyä näyttötutkintoani. Blogin ylläpitäminen on siis näiltä osin ”tehnyt tehtävänsä”. Tässä matkan varrella olen kuitenkin huomannut, että bloggaaminen on ollut paitsi hyödyllistä opintojeni kannalta myös oikeastaan aika hauska harrastus. Sitten, kun ottaa vielä huomioon kaikki ne asiat, joita urheiluharrastuksen tiimoilta itselläni on vielä kokematta ja sanoittamatta on hyvin todennäköistä, että bloggaan vielä tulevaisuudessakin.

Tässä vaiheessa haluan kuitenkin lämpimästi kiittää kaikkia blogini lukijoita ja etenkin niitä henkilöitä, joilta olen saanut vertaistukea ja kannustusta blogini kautta😊

Kiittäen, SusannaK

Haluatko saada uunituoreeltaan tiedon keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän seuraavasta blogipostauksesta. Mikäli haluat seurata edesottamuksiani urheiluharrastuksen parissa, ota seurantaan Facebook-profiilini

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

Voit seurata blogiani myös https://www.blogit.fi/susannak

Follow my blog with Bloglovin

Please follow and like us:
Raketin rämiä ja uusi alku…

Raketin rämiä ja uusi alku…

Kaiken turhautumisen, uskon puutteen ja kiukuttelun jälkeen saattaa olla, että teen kuitenkin paluun hölkkäharrastuksen pariin (jälleen kerran).

Vuoden 2019 viimeinen viikko antoi jo toivoa harrastuksen jatkumisen suhteen. Suurin osa viikon kilometreistä taittui vielä kävellen, ja hyvä niin… Olen kuitenkin sitä koulukuntaa, joka uskoo vahvasti kävelyn hyötyihin myös suhteessa hölkkäharrastukseen.

Vaikka hölkkäharrastus onkin ollut ”jäissä” syksystä lähtien, olen kuitenkin kilometrejä ahkerasti kerryttänyt kävellen. Viikkotasolla on koiran kanssa tullut käveltyä keskimäärin 40-50 kilometriä.

Joulukuun viimeisellä viikolla joitakin kilometrejä tuli taitettua pitkästä aikaa myös hölkäten. Viikon aikana tein kolme 5 kilometrin lenkkiä hölkäten. Tosin hyvin maltillisella vauhdilla ja aikaisemmin ”kiukutellutta” kinttua tunnustellen.

Enpä muista, koska viimeksi olisin ollut näin tyytyväinen 15:sta viikkotasolla hölkätystä kilometristä. Kaikki on niin kovin suhteellista… Muistan myös aikoja, jolloin viikottaiset kilometrit nousivat lähelle 50:tä, joskus ylikin ja silti pystyin treenaamaan terveenä ja hyvinvoivana… Vaan se, joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään…

Saa nähdä mitä vuosi 2020 tuo mukanaan hölkkäharrastuksen suhteen. Sen olen ainakin oppinut, että hyvällä suunnittelulla, vahvalla tahtotilalla ja tunnollisella tekemiselläkään ei voi eliminoida kaikkia muuttuvia tekijöitä. Tarvitaan myös nöyryyttä, malttia ja kykyä muuntautua vallitseviin olosuhteisiin. Tulevan vuoden mukanaan tuomista haasteista en tiedä, mutta ainakin vuosi lähti mukavissa merkeissä käyntiin…

Uuden vuoden traditioihimme kuuluu aivan ehdottomasti ”raketin rämien” kerääminen. Jo vuosia meillä on ollut tapana lähteä nuoren herran kanssa uudenvuodenpäivänä heti aamusta siivoamaan ympäristöä edellisen illan juhlijoiden jäljiltä. Välillä mukaan on otettu naapurinkin lapsia ja kisattu, kuka kerää komeimman potin ”raketin rämiä”.

Vuoden 2018 uudenvuodenpäivänä ”raketin rämiä” keräämässä… Lumitilanne mahdollisti myös avustavan kulkuvälineen mukaan ottamisen…

Kilpailulla tai ilman, tämä on ehdottomasti sellainen ”hyvän mielen” traditio. Yhdessä tekemistä, reippailua raittiissa ilmassa ja kuten todettu runsaasti hyvää mieltä. On nimittäin mukava, vuosi toisensa jälkeen huomata, kuinka iloisiksi vastaantulevat ulkoilijat toimistamme tulevat. Lähes poikkeuksetta kaikki tervehtivät iloisesti ja toivottelevat hyvää uutta vuotta, monet myös pysähtyvät kehaisemaan, kuinka olemme hyvällä asialla. Onpa joku jopa lähtenyt puuhiemme innoittamana hakemaan kotoa kasseja osallistuakseen talkoisiimme…

Kerättävää riitti tänäkin vuonna…

Hyvillä mielin ja varovaisen toiveikkaana aloittelen siis vuoden 2020 treenejä. Tuokoon vuosi tullessaan sopivissa määrin haasteita, onnistumisia mutta myös tasapainon vuoksi epäonnistumisia, joiden kautta toivottavasti on mahdollista oppia lisää niin itsestään, kuin treenaamisestakin. Sitähän elämä lopulta on – sarja erilaisia oppimiskokemuksia😊

Hyvää Uutta Vuotta toivotellen, SusannaK

Haluatko saada uunituoreeltaan tiedon keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän seuraavasta blogipostauksesta. Mikäli haluat seurata edesottamuksiani urheiluharrastuksen parissa, ota seurantaan Facebook-profiilini

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

Voit seurata blogiani myös   https://www.blogit.fi/susannak

Follow my blog with Bloglovin

Please follow and like us:
Rakkauden haudalla…

Rakkauden haudalla…

Eihän tuo jouluaaton säätila täällä Etelä-Suomessa ihan sellaiseen klassiseen joulutunnelmaan suoranaisesti johdatellut. Kuitenkin, kun kaiken tämän pimeyden ja lumettomuuden keskellä pysähtyy hetkeksi katsomaan ympärilleen, saattaa huomata, kuinka kaunis ympäröivä maailma kaikessa hetkellisessä synkkyydessäänkin on.

Jouluaaton aamuna pakkasin koiran autoon, sillä ystäväni oli luvannut lähteä seuraksemme ja oppaaksemme pitkälle lenkille. Hetki sitten sairastetun flunssan ja kintun kipuilun vuoksi, edelleenkään en ole siinä kunnossa, että pitkää lenkkiä kannattaisi tehdä hölkäten, niinpä reitille lähdimme ihan ulkoilumielessä kävellen.

Hetken aikaa taivallettuamme, tuli siinä puheeksi päivän säätila. Hyvässä yhteisymmärryksessä totesimme, että päivän sää on mitä otollisin lenkkeilylle, mikäli pystyy ohittamaan ne perinteiset toiveet ja odotukset, joita meillä suomalaisilla useimmiten on, liittyen jouluaaton säätilaan.

Itse asiassa ympäröivä metsä oli juuri tänä aamuna aivan erityisen kaunis. Ympärillemme levittäytyi valtava määrä vihreän erilaisia sävyjä, ja sadepisarat kimmelsivät kilvan havupuiden oksilla. Järven rantaan päästyämme aurinkokin pilkahti (tosin vain hyvin pienen hetken, mutta pilkahti kuitenkin) paksun pilvimassan välistä, kullaten järven pinnan.

Omiin joulun traditioihini ei ole kuulunut vierailu hautausmaalla tai haudoilla. Tämä vuosi teki kuitenkin poikkeuksen… Ystäväni nimittäin kysyi, olenko koskaan käynyt rakkauden haudalla. Koska en ollut, totesi ystäväni, että tänään sitten käydään jouluaaton kunniaksi. Lähes kaksi tuntia reippailtuamme saavuimme rakkauden haudalle. Mystinen hautapaikka luonnonkiviaitoineen paljastui metsän siimeksestä.

Haudan erikoinen sijainti, yksityisyys ja yli 70 vuotta metsän hiljaisuudessa säilyneet haudan elementit loivat ympärilleen hyvin kunnioitettavan, mutta myös erikoisen tunnelman. Väistämättä sitä ryhtyi miettimään haudassa lepäävän henkilön elämän tarinaa… Rakkauden haudan innoittamana päätinkin, että joululomalla tutustun tarkemmin Kytäjän kartanon värikkääseen historiaan.

””Rakkauden hauta tarkoittaa yleensä yksityistä naisen hautaa, joka on sijoitettu varsinaisen hautausmaan ulkopuolelle. Nykypäivän Suomessa rakkauden haudat ovat varsin harvinaista, joitakin hautoja kuitenkin on. Eräs niistä sijaitsee Sääksjärven rannalla Hyvinkään ja Nurmijärven rajalla. ”

Hautakivi istutuksineen… Sääksjärven rakkauden haudassa lepää Kytäjän kartanon tytär Eva Aspiala, joka menehtyi vuonna 1944 ensimmäisen lapsensa synnytykseen 29-vuotiaana.

Jouluaatto alkoi siis ihanalla kolmen tunnin kävelylenkillä hyvässä seurassa, luonnon kauneudesta nauttien ja paikallisesta historiasta inspiroituen. Sitä tässä vaan pohdin, että joskus, kun antaa vallitseville olosuhteille mahdollisuuden, saattaa yllättyä iloisesti lopputulemasta 😊

Jälleen kerran kiitos lenkkiseurasta kuuluu Melontamania -blogia kirjoittavalle Taijalle!

Nautinnollisia joulun pyhiä toivotellen, SusannaK

”Himalajan hullu” on aina niin touhuissaan, kun pääsee kavereiden kanssa lenkille…

Muuten kiva, mutta auto haisee varmasti märälle koiralle vielä ajasta ikuisuuteen:)

Haluatko saada uunituoreeltaan tiedon keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän seuraavasta blogipostauksesta. Mikäli haluat seurata edesottamuksiani urheiluharrastuksen parissa, ota seurantaan Facebook-profiilini

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

Voit seurata blogiani myös   https://www.blogit.fi/susannak

Follow my blog with Bloglovin

Please follow and like us:
The finnish girls are alive…

The finnish girls are alive…

Säännöllisen epäsäännöllisesti käymme hyvän ystäväni Taijan kanssa koiria lenkittämässä. Melontamania -blogia kirjoittava ystäväni on kokenut retkeilijä ja luonnossa kulkija. Niinpä onkin tosi hienoa, että omistaa ystävän, jonka seurassa voi turvallisin mielin lähteä pimeään metsään, vaikka itsellä ei olisi minkäänlaista ”käryä” sijainnista tai siitä, miten kohteesta navigoidaan kotiin.

Taijan olen tuntenut yli kymmenen vuotta ja yhteisen matkamme aikana olemme ehtineet touhuta kaikenlaista. Aina joskus koiralenkillä tulee muisteltua menneitä. Eilen illalla puhe kääntyi, ehkä ikimuistoisimpaan ”tempaukseemme” ikinä, nimittäin Gotlannin ympäriajoon. Ajatushan on sinällään ihan hyvä, mutta sanotaanko nyt vaikka näin, että pitkään reissun jälkeen puhuimme ”kauhujen saaresta” ja ”helvetin vempeleistä”😊

Gotlantiin saavuimme kesäsesongin viimeisellä suoralla lennolla Helsingistä. Kotiinpäin jouduimmekin sitten kurvaamaan Arlandan kautta. 

Pyöräretkellä Gotlannissa

Virheliike… Päätimme jättää omat tutut ja turvalliset fillarit kotiin ja vuokrata polkupyörät Visbystä. Pyörien vuokraus tehtiin etukäteen netissä ja yllätyksemme oli aika suuri, kun paikan päällä teimme ensimmäistä kertaa tuttavuutta ”vuokrapeliemme” kanssa. Ei ihan niin ergonomiset polkea, kuin olimme odottaneet. Itse asiassa viikon aikana kävi ilmi, että polkemisen suhteen ”vapaa kyytiä” oli turha odottaa…

Polkea sai ihan tosissaan, että kulkupelin sai pidettyä ylipäätään liikkeessä. Helvetin vempeleiden todellinen ”luonne” meille kuitenkin paljastui vasta viikon edetessä. Tässä vaiheessa haluan huomauttaa, että olimme ennen reissua pyöräilleet ihan harjoitusmielessä aika paljon eli kunnon piti kyllä olla, asetettuun tavoitteeseen nähden, ihan kohdillaan.

Ensimmäinen reissupäivä… Mielettömän hyvä fiilis. Pitkään odotettu ja suunniteltu reissu oli vihdoinkin alkamassa. Ilma oli ihanan aurinkoinen, tuuli myötäinen ja reitti alamäkivoittoinen, joten mikäpä siinä oli polkiessa ja ihaillessa merellisiä maisemia.

Matka taittui mukavasti ja illan pimetessä kurvasimme saaren eteläosassa sijaitsevalle leirintäalueelle. Itse asiassa ihanassa myötätuulessa matkaa tuli taitettua huomattavasti alkuperäistä päiväsuunnitelmaa enemmän, lähes 75 km. Tämä olikin sitten reissun ainoa etappi, joka sujui suotuisissa merkeissä.

Sairastapaus nro I… Toisen reissupäivän aamuna tunsin itseni huonovointiseksi ja kurkku oli niin kipeä, että aamupalan nieleminen alkoi tuntua todelliselta haasteelta. Puolilta päivin nenäkin jo valui kuin seula. Päätimme kuitenkin jatkaa matkaa ihan hissukseen ja ”heikoimman lenkin” eli minun, jaksamisen ehdoilla. Matka tosiaankin eteni hitaasti, eikä edes kovin varmasti.

Säiden armoilla… Toisen reissupäivän aikana säätila muuttui epävakaaksi ja varsin tuuliseksi. Valitettavasti kulkusuuntamme tuuleen nähden oli vastainen. Loput viisi päivää poljimmekin sitten sateessa, sateessa, pienessä tihkussa, sateessa, ukkoskuurossa, sateessa ja suurimman osan matkaa hyytävässä vastatuulessa.

Urheasti kohti tuulta ja tuiskua vaikka olotila ei olekaan kovin häävi. Taisin soittaa loppuviikosta siipalleni ja ilmoittaa hieman dramaattisesti, että en ole ihan varma selviänkö reissusta hengissä kotiin…

Nälkäkiukku… Vaikka reissua oli ihan oikeasti suunniteltu huolella, emme osanneet huomioida etukäteen sitä tosiasiaa, että suurin osa matkan varrelle osuneista pikkukaupoista ja kahviloista oli suljettu kesäsesongin päätyttyä. Tämän vuoksi pyöräilimme pitkiä etappeja, ilman mahdollisuutta täydentää neste/muonavarantoamme.

Itse kuulun niihin ihmisiin, jotka tulevat nälkäisinä helposti vähän kiukkuisiksi. Vähän kiukkuinen on tässä kohtaa suhteellisen lievä ilmaus. Niinpä eräänä päivänä, kun reitin varrelta ei tahtonut millään löytyä kauppaa, kahvilaa tai mitään, missä olisimme voineet retkiruokavarantojamme täydentää ja matkaakin oli tehty jo lähemmäs seitsemän tuntia, katkesi ”kamelin selkäni” melko totaalisesti.

Saattaa olla, että viskasin helvetin vempeleen pusikkoon ja jäin bussipysäkille istumaan ja murjottamaan. Tässä kohtaa ”lehmän hermoinen” ystäväni vain totesi, omaan rauhalliseen tapaansa: ”Kuule, susta tulee vähän rasittava ihminen nälkäsenä”. Keittelimme siinä bussipysäkillä sitten vähän kaakaota, jonka jälkeen kävin kiltisti noutamassa hyljätyn kulkupelini kaseikosta ja matka pääsi jatkumaan.

Neljäntenä reissupäivänä oli Taijakin sitten jo flunssan kourissa.

Sairastapaus nro II… Neljäntenä reissupäivänä myös Taija sairastui flunssaan. Flunssa taisi kuitenkin olla siinä kohtaa hänen murheistaan se pienempi, sillä edellisenä yönä hän oli herännyt hammassärkyyn. Päivän aikana hammassärky tuntui vain yltyvän. Enpä ole ennen nähnyt pyöräretkeilijää, joka käy hakemassa kaupasta useamman pullon Vadecum-suuvettä ja polkee menemään nenä solkenaan valuen, silmät lähes umpeen turvonneina ja suu täynnä Vadecumia.

En oikein usko, että se Vadecumin suussa pitäminen oikeasti hammassärkyä helpotti, mutta hyvä jos siitä oli henkisellä puolella kuitenkin jotakin apua.

Finnish girls are alive… Reissun viimeiselle pyöräilypäivälle jäi aiottua enemmän kilometrejä taiteltavaksi, johtuen pienistä vastoinkäymisistämme ja näin ollen suunniteltua hitaammasta etenemisestämme. Hyytävässä vastatuulessa suuntasimme katseemme kohti Visbytä ja päivän haasteita. Hitaasti ”nitkuttaen”, räkä poskella, etenimme päivän etapin ensimmäisen 40 kilometriä, jonka jälkeen matkanteko olikin sitten jo ihan yhtä ”henkien taistoa”. Lähestulkoon kävelyvauhtia, huojuen ja horjuen, saavuimme lopulta määränpäähämme Visbyläisen hostellin pihalle.

Aika metka paikka… Visbyläinen hostelli oli siis sijoitettu entiseen vankilaan ja suurin osa kaltereistakin oli vielä paikoillaan.

Kauhuksemme kuitenkin huomasimme, että hostellin vastaanotto oli sulkeutunut vajaa puoli tuntia aikaisemmin ja ovi oli tiukasti lukossa. Suhteellisen kaikkemme antaneina, yksinkertaisesti vain valuimme istuma-asentoon ja jäimme niille sijoillemme nojaamaan hostellin oveen.

Onneksemme hostellin pitäjä oli viereisellä terassilla oluella ja ilmeisesti epätoivomme nähtyään, päätti pelastaa meidät pulasta. Ystävällisesti hän antoi meille huoneen avaimet ja totesi:”Now just go to rest and come back tomorrow and pay your room

Seuraavana aamuna palasimme hostellin toimistoon maksamaan yöpymisemme, kun kävelimme ovesta sisään hostellin pitäjä nousi pöytänsä takaa, nosti kätensä ilmaan ja huusi suhteellisen kuuluvalla äänellä: The finnish girls are alive!Harvemmin näkee kenenkään kasvoilla niin aidosti ilahtunutta ja helpottunutta ilmettä. Ilmeisesti olimme edellisenä iltana olleet niin surkea näky, että hostellin omistaja oli ihan aidosti ollut huolissaan hyvinvoinnistamme ja ylipäätään selviytymisestämme 😊

Uskon ja itse asiassa tiedän, että Gotlanti on hieno paikka retkeillä ja pyöräillä, joten kaikesta huolimatta, suosittelen. Meidän reissu nyt vain ei tällä kertaa sujunut suunnitellusti… Mutta näitä sattuu ja vaikka reissuviikon aikana kiroilutti ihan vaan muutamaan otteeseen, niin jälkeenpäin reissua on kyllä naurettu moneen kertaan vedet silmissä… Yhteiset kokemukset ja muistot ovat mielestäni ehdottomasti ystävyyden yksi suurimmista rikkauksista 🙂

Kuvat löytyivät Taijan arkistojen kätköistä.

Haluatko saada uunituoreeltaan tiedon keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän seuraavasta blogipostauksesta. Mikäli haluat seurata edesottamuksiani urheiluharrastuksen parissa, ota seurantaan Facebook-profiilini

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

Voit seurata blogiani myös   https://www.blogit.fi/susannak

Follow my blog with Bloglovin

Please follow and like us:
Menetetty unelma…

Menetetty unelma…

Yritän parhaani mukaan pysyä tässä blogissa asian ytimessä eli keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän kuulumisissa juoksun (lue hölkän) tiimoilta. Elämä on kuitenkin paljon muutakin, kuin harrastus ja väistämättä elämän hyvät ja huonot hetket heijastuvat myös harrastamiseen… Tavalla tai toisella…. Siksi siis poikkean tässä kirjoituksessa hieman aiheen ytimestä… Suonette anteeksi😊

Taas alkaa olla se aika vuodesta, kun valoa saa etsimällä etsiä…

Yli 30 vuotta olen haaveillut vanhasta talosta. Muistan, kun rippileirillä aikoinaan (lähes ikuisuus sitten) oli tehtävä, jossa piti kuvailla oma unelmien koti. Tehtävästä sain palautteen, että kirjoitukseni unelma kodista sopi täydellisesti yhteen sen mielikuvan kanssa, jonka ihmiset olivat ehtineet luoda persoonastani lyhyen tuttavuuden jälkeen.

Unelma vanhasta talosta on elänyt kaikki nämä vuodet sisälläni, joskus voimakkaampana, joskus taas vain kalpeana kaipuuna. Viimeiset kymmenen vuotta olemme siippani kanssa etsineet enemmän ja vähemmän aktiivisesti sitä juuri meille täydellistä taloa. Kymmeneen vuoteen on mahtunut aika monta asuntonäyttöä, aikaa etsintään on siis kulunut ja käytetty aika paljon. Monien talojen potentiaalia on pohdittu ihan tosissaan ja lopulta päädytty kielteiseen ratkaisuun. Tämä johtunee osaltaan haluttomuudesta tehdä kompromisseja, kun tietää tarkalleen, mitä etsii ja mitä haluaa.

Jo lenkille lähtiessä… Katulamppujen valossa…

Vihdoin ja viimein heinäkuussa ”kolahti”, se oli rakkautta ensisilmäyksellä… Meidän täydellinen talo (se talo, jonka kuvailin rippileirillä lähes 30 vuotta sitten). Teimme talosta tarjouksen ja laitoimme oman asuntomme myyntiin. Pettymys oli aika suuri, kun jouduimme syksyn iltojen pimetessä toteamaan, että emme saa omaa asuntoamme kaupaksi ja siitä meidän täydellisestä talosta tuli menetetty unelma.

Tiedän, kyse on lopulta vain talosta ja asioita pitää osata suhteuttaa. Tavallaan ymmärrän, että on täysin kohtuutonta surra menetettyä unelmaa, kun monilla ihmisillä on ihan oikeasti tosi vaikeita ja traagisia asioita, joiden kanssa on elettävä. Toisaalta en voi sille mitään, että olen surullinen. Pahinta kaikessa on oikeastaan se, että en kehtaa kertoa kenellekään, kuinka paljon asia oikeastaan tekee kipeää tai olla avoimesti surullinen, koska tiedän olevani pikkumainen omien pienten murheideni kanssa.  Ehkä juuri siksi koin tarvetta kirjoittaa asiasta…

Millä mittarilla voidaan arvottaa asiat, joista ihmisen sopii olla surullinen? Onko aina pakko ryhdistäytyä, olla reipas ja uudelleen orientoitua? Mitä jos ei juuri tällä hetkellä keksi mitään, mikä korvaisi menetetyn unelman? Kuinkahan monta kilometriä pitää juosta, ennen kuin pahimmasta pettymyksestä pääsee ylitse? Kuinkahan monta rasitusvammaa tulee hankittua, ennen kuin pystyn hyväksymään, että en voi asua siinä meille täydellisessä talossa?

Lenkiltä palatessa edelleen katulamppujen loisteessa…

Niin ja pienenä vinkkinä… Jos asut maalla, etkä halua ”kylähullun” mainetta, älä laula juoksulenkillä (ainakaan kovin kovaäänisesti) vaikka kuvittelisitkin olevasi yksin, keskellä ei mitään… Itselleni kävi nimittäin eilen niin, että olin hölkkäillyt keskellä ei mitään lähes yhdeksän kilometriä näkemättä koko matkan aikana ketään muuta. Niinpä olin matkan aikana laulanut soittolistani biisejä juoksun tahtiin, eipä tarvinnut kurkkia sykemittaria, kun varmistin PK-sykkeillä pysymisen perinteisellä pitää pystyä puhumaan (tai omassa tapauksessani laulamaan) konstilla.

Suht suurella antaumuksella annoin mennä ”istun puiston penkillä, joka valtion omaa on. Mul on rakkauden väriset housut ja paita hihaton. Kuluneet kulmahampaat loput kynsistä syö, kun tuo perkeleen pohjoistuuli huulet lyö”, kun melkein törmäsin tiukan mutkan takaa ilmestyvään koiranulkoiluttajaan. Ilmeestä päätellen tuo Dingon biisissäkin mainittu pohjoistuuli oli kantanut sulosointuni myös kyseisen koiran ulkoiluttajan korviin. Eipä siinä auttanut muu, kuin tervehtiä ystävällisesti ja hymyillä vienosti….

Niinpä niin, juoksu kulkee ja laulu raikaa, että eipä kai ne asiat kovin kummoisella tolalla lopun perin ole, vaikka hetkellisesti tuntuukin kurjalta 😊

Haluatko saada uunituoreeltaan tiedon keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän seuraavasta blogipostauksesta. Mikäli haluat seurata edesottamuksiani urheiluharrastuksen parissa, ota seurantaan Facebook-profiilini

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

Voit seurata blogiani myös   https://www.blogit.fi/susannak

Follow my blog with Bloglovin

Please follow and like us:
Oliko ylimenokaudesta sunnuntaihölkkääjälle hyötyä?

Oliko ylimenokaudesta sunnuntaihölkkääjälle hyötyä?

Kolme viikkoa vierähti flunssaa parannellessa ja siihen päälle päätin vielä pari viikkoa viettää ylimenokautta. Taukoa juoksusta (lue hölkkää) tuli kaiken kaikkiaan viitisen viikkoa. Toki tämän tauon aikana lenkkeilin aika ahkerasti koiran kanssa.  Samoiltiin ihan hissun kissun pitkin metsiä ja nautittiin aivan mielettömän kauniista syksyisestä luonnosta. Takaisin treenin pariin ajattelin palata ihan rauhakseen omaa kroppaa kuunnellen. Aika kiva oli huomata, että loppujen lopuksi viiden viikon tauko ei ollut verottanut kuntoa kovinkaan ratkaisevasti.

Hyötyliikuntaa… Tää homma ei ihan heti meidän pihasta lopu:)

Viikon aloitin juoksumatolta. Tarkoitus oli hölkötellä 50 minuutin PK-treeni mutta juoksumaton kanssa joudun yleensä vaikeuksiin viimeistään siinä 30 minuutin kohdalla. Vaikka kuinka olisin asennoitunut tekemään tasavauhtisen treenin ja varannut mukaan hyvän soittolistan, alkaa ”homma” puuduttaa puolen tunnin jälkeen siinä määrin, että mieleeni hiipii väistämättä ajatus: ”Mitä jos kuitenkin tekisi muutaman parin minuutin ”vedon” tähän väliin” Harvoinpa tahdon voimani riittää tätä ajatusta vastustamaan ja niin kävi tälläkin kertaa. No, eipä se kai niin vaarallista ole, jos vähän välillä omaksi ilokseen soveltaa😊

Tiistaina lähdinkin sitten ulos juoksemaan. Minulla on yksi 8 kilometrin mittainen suosikkilenkki. Tätä reittiä on tullut kulutettua muutaman viimeisen vuoden aikana aika paljon. Tämä on siinä mielessä hyvä, että tästä vakkarilenkistä on tullut minulle jonkinlainen ”kuntotesti”.

Vallitseva kuntotaso on melko helppo todeta, kun samalta lenkiltä on kertynyt paljon ”dataa”. Onhan nämä tietysti aina vähän päiväkohtaisiakin asioita, miten juoksu kulkee mutta silti… Olin varsin tyytyväinen, kun huomasin, että viiden viikon tauosta huolimatta vakkarilenkkini sujui niin sykkeen, vauhdin kuin juoksuindeksinkin suhteen ihan samoissa luvuissa, kuin ennen taukoa. Ennen kaikkea juoksu tuntui kevyeltä ja hyvältä…

Keskiviikkona kävi niin hyvin, että sain kaverin mukaan koiraa lenkittämään. Kaverin kanssa höpötellessä aika kuluu kuin siivillä ja kävelylenkki venyi puolentoista tunnin mittaiseksi. Kävelyn päälle tein vielä kotona kahvakuulalla 40 minuuttia lihaskuntoa, johtuen ihan puhtaasti huonosta omastatunnosta. Olen nimittäin luvannut itselleni lisätä lihaskunnon osuutta treeniohjelmassani, enkä keskiviikkoon mennessä siis vielä ollut onnistunut itseäni ”raahaamaan” salille (hyvistä aikeistani huolimatta).

Idean tähän yrjöövään kurpitsaan nuori herra bongas jostain internetin syövereistä:)

Torstai ja perjantai oli urheiluharrastuksen tiimoilta lepopäiviä. Tehtiin nuoren herran kanssa Halloween herkkuja ja lähdettiin koko perheen voimin käymään mökillä. Itse en todellakaan ole mikään mökkeilyn ystävä. Vaikka nautinkin aivan valtavasti luonnosta, arvostan myös suunnattomasti sitä, että sisävessa ja suihku ovat jatkuvasti saatavilla.

Niinpä mökkeiltyä tulee harvakseltaan. Onnistunut reissu kaiken kaikkiaan… On aivan ihana seurata, kuinka paljon nuori herramme nauttii kalastamisesta ja koira siitä, kun voi juosta vapaana pitkin maita ja mantuja. Lopputulema… Leikkasin vieheen irti koiran karvoista, että onneksi ei sattunut pahemmin…

Lauantaina sain sitten vihdoin ja viimein itseäni ”niskasta kiinni” ja lähdin reippaasti salille. Treenin aloitin lämmittelemällä 20 minuuttia juoksumatolla ja kas kummaa… Jälleen olin ongelmissa juoksumaton kanssa. Aika monesti tuon 20 minuutin lämmittelyn jälkeen hiipii mieleeni ajatus: ”Jos vielä toiset 20 minuuttia kuluttaisi juoksumatolla niin ehtiihän sitä vielä muutaman lihaskuntoliikkeenkin tekemään”. Tällä kertaa (ja tästä olen ylpeä) onnistuin kuitenkin vastustamaan kiusausta ja tein ihan kiltisti saliohjelman läpi.

Huomenna ajattelin olla järkevä ja tehdä pitkän lenkin sauvakävellen, juoksutauosta johtuen eli pikkuhiljaa palailen hölkkäharrastuksen pariin. Toivon, että tällä strategialla vältyn suuremmilta rasitusvammoilta ”heti kättelyssä”. Normaalistihan tilanteeni syksyisin on se, että ”tulee lähdettyä mopolla moottoritielle” ihan vaan sen vuoksi, että syksy on itselleni ehdottomasti se mieleisin vuodenaika juosta😊

Kaiken kaikkiaan (tauon jälkeen) mielestäni varsin onnistunut viikko urheiluharrastuksen saralla.  Aika paljon jäi kyllä vielä parannettavaa kehonhuollon osalta… Mutta niinhän se on, että aina on hyvä jättää vähän parantamisen varaa…

Tuossa taannoin tuli pohdittua, onko sunnuntaihölkkääjän järkevää viettää ylimenokautta. Omalta kohdaltani ja omiin tuntemuksiini pohjaten sanoisin, että hyvää teki. Viiden viikon aikana ehdin pohtia ja asettaa uusia tavoitteita. Motivaatio näiden tavoitteiden saavuttamiseksi on nyt oikeastaan enemmän kuin kohdallaan. Eikä sitä pelkäämääni ”kunnon romahtamista” todellakaan tapahtunut. Tähän osaltaan varmasti vaikutti se, että tuota viittä viikkoa en käyttänyt sohvalla Netflixin parissa vaan aktiivisesti arjen askareissa😊 Oli aika mahtavaa huomata, kuinka kevyesti juoksu kulki, kun jalat oli ihan oikeasti kunnolla palautuneet.

Haluatko saada uunituoreeltaan tiedon keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän seuraavasta blogipostauksesta. Mikäli haluat seurata edesottamuksiani urheiluharrastuksen parissa, ota seurantaan Facebook-profiilini

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

Voit seurata blogiani myös   https://www.blogit.fi/susannak

Follow my blog with Bloglovin

Please follow and like us:
Lootusasentoon liian levoton mä oon, meikäläinen kaipaa jotain kouriintuntuvaa…

Lootusasentoon liian levoton mä oon, meikäläinen kaipaa jotain kouriintuntuvaa…

Viime aikoina olen törmännyt useasti ja monissa asiayhteyksissä pohdintoihin riittävästä palautumisesta ja levosta. Koska me kaikki olemme omanlaisiamme, ajattelin minäkin ”lusikkani sotkea tähän soppaan”. Vuosien varrella elämääni on mahtunut (niin kuin meille kaikille) enemmän ja vähemmän stressaavia ajanjaksoja. Viimeiset kolme vuotta hölkkäharrastus on toiminut mitä oivallisimmin ”pään nollaajana”.

Mitäpä sitten, kun asiat kasautuvat, eikä voimavarat tahdo riittää edes hölkkäharrastuksen ylläpitämiseen tai mieli ja kroppa on jo valmiiksi senkaltaisessa ”ylivireystilassa”, että ei ole enää järkevää niitä ”viritellä” lisää treenaamalla. Mitäpä, jos edes lenkillä ”pää ei tyhjene”? Entäpä, jos ajatukset sinkoilevat niin, että on vaikea rauhoittua ja keskittyä yhtään mihinkään, vaikkapa lukemiseen, musiikin kuunteluun tai ihan vaan kyseisessä hetkessä läsnä olemiseen.

Aika moni meistä varmasti on etsinyt ja löytänyt kokeilemalla ne itselleen parhaat tavat purkaa stressaavaa tai uuvuttavaa elämäntilannetta. Itselleni paras keino purkaa stressiä on ehdottomasti käsillä tekeminen. Niinpä, kun minun on tarve levätä, rentoutua ja palautua, tulen töistä kotiin maalikaupan kautta. Jo pelkästään maalikaupassa asiointi ja tarvittavien materiaalien ja välineiden valitseminen on viesti niin mielelleni kuin kehollenikin, että kohta on aika rauhoittua ja keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan. Monesti on käynyt niin, että päiviä tai viikkoja kadoksissa ollut keskittymiskykyni löytyykin yht`äkkiä juuri maalikaupan hyllyjen välistä😊

Varallisuuteni ei toki riitä mihinkään kovin suuriin remontteihin, eikä sen puolesta tieto tai taitokaan mutta pientä ”tuunausta” on aina kiva tehdä. Sitä paitsi yrityksen ja erehdyksen kautta myös taidot ovat jonkin verran karttuneet. Tyylitajunikaan ei välttämättä ole ihan sitä parasta mahdollista A-ryhmää… Rakastan erilaisten värien ja kuosien yhdistelemistä välittämättä oikeastaan siitä, sopivatko ne yhteen vai eivät. Kunhan miellyttää omaa silmää… Voimaannuttavaa on myös nähdä valmis lopputulos, onpa se sitten tyylikäs tai ei, kun se on omin pikku kätösin tehty.

Tämä erilaisten tunteiden kanavoiminen käsillä tekemiseen pätee omalla kohdallani myös moniin vähän vaikeisiin tai jännittäviin hetkiin muun muassa vainajan siunaustilaisuudessa olen taitellut salavihkaa origameja. Joskus, kun pitää mennä puhumaan suurelle yleisölle ja etukäteen jännittää, keskityn tekemään muistiinpanoja edellisen esiintyjän esityksestä omaa vuoroani odotellessa. Välillä näistä muistiinpanoista on jälkeenpäin ihan oikeasti hyötyäkin mutta monesti muistiinpanojen tekeminen on tapa kanavoida jännitystä johonkin konkreettiseen tekemiseen.

Niinpä niin, koska me kaikki olemme erilaisia…

Tämän jutun otsikon ei ole millään tavalla tarkoitus dissata lootusasentoa tai ylipäätään joogaa ja siitä voimaa saavia ihmisiä. Tulipa vain mieleeni tässä yhteydessä takavuosien elokuvan Pitkä kuuma kesä nimikkokappaleen kertosäe. Biisin sanoitushan kyllä viittaa johonkin ihan muunlaiseen aktiviteettiin, kuin kodin pieniin remontteihin mutta ei anneta sen häiritä…😊

Itse asiassa kokeilin itsekin flowjoogaa viime talvena ja pidin siitä oikeastaan aika kovasti. Tänä syksynä valitettavasti joogatunneille osallistumisen on estänyt aikatauluista johtuvat haasteet. Joogatunnit kun osuvat juuri päällekkäin nuoren herramme harrasteiden kanssa, joihin hän tarvitsee useimmiten kyyditystä.

Takana alkaa olla nyt kolme viikkoa ylimenokautta ja ensi viikolla olisi tarkoitus palata vähitellen ja ”hissukseen” lenkkipoluille. Rehellisyyden nimissä on pakko sanoa, että mieli kyllä jo ”halajaakin” rakkaan hölkkäharrastuksen pariin. Seuraava tavoitekin on jo asetettu. Ilmoittauduin Nuts Karhunkierroksen 34 kilometrin matkalle eli nyt alkaa olla aika lähteä tekemään matkaa kohti tuota tavoitetta…

Itse asiassa legotkin toimii ihan hyvin, jos ei oo kerenny maalikauppaan… Tuossa taannoin rakennettiin nuoren herran kanssa poliisien taukotila ja rosvojen kuntosali:)

Haluatko saada uunituoreeltaan tiedon keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän seuraavasta blogipostauksesta. Mikäli haluat seurata edesottamuksiani urheiluharrastuksen parissa, ota seurantaan Facebook-profiilini

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

Voit seurata blogiani myös   https://www.blogit.fi/susannak

Follow my blog with Bloglovin

Please follow and like us:
Aikalisä…

Aikalisä…

Nyt kävi niin hassusti, että olin onnistunut unohtamaan erään kokouksen ajankohdan. Jostakin ”mystisestä” syystä kokous oli merkitty aivan väärän kuukauden kohdalle kalenteriini. Niinpä lähdin tuossa eräänä aamuna ”onnellisen tietämättömänä” töihin säänmukaisissa jalkineissa eli kumisaappaissa. Kesken työpäivän kävi ilmi, että minun pitäisi olla iltapäivällä kokouksessa, johon ihmisillä on tapana tulla erittäin huolitellusti ja hyvin pukeutuneina.

Itselläni mukana siis oli tosiaankin vain kumisaappaat ja villasukat, koska olin orientoitunut viettämään ihan vaan tavallista toimistopäivää. Aikataulu puolestaan ei antanut myöten lähteä siistejä kenkiä siinä välissä kotoa hakemaan tai kaupasta hankkimaan.

Ihan pätevä varustus… Oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan 🙂

Se hetki… Kun saavut puitteiltaan varsin tyylikkääseen kokoustilaan ja tervehdit erittäin huolitellusti pukeutuneita ihmisiä kumisaappaissa ja villasukissa. Ei siinä muu auttanut, kuin hymyillä nätisti ja todeta: ”Meillä maalla satoi aika rankasti aamulla, kun lähdin töihin…” Kokouksesta selvisin sopimattomasta ulkoasustani huolimatta ihan kirjaimellisestikin ”kuivin jaloin”.

Tämä episodi toisaalta kyllä hymyilytti jälkeen päin mutta toisaalta myös huolestutti. Olen nimittäin luonteeltani aika huolellinen, useamman kerran olen kuullut ystäviltä tai kollegoilta itsestäni jopa luonnehdinnan pedantti. Miten siis minulta voi olla kokousten päivämäärät ”hukassa”? Kotimatkalla googlasin Työikäisten muistihäiriöt…

Syksy on kieltämättä ollut poikkeuksellisen kiireinen niin työn, kuin vapaa-ajankin puitteissa. Muutenkin kiireistä arkea on vielä kuormittanut suunnitelmat asunnon vaihdosta ja Tallinnan puolikkaan jälkeen ”iskenyt” flunssa, joka tuntuu vain jatkuvan ja jatkuvan…

Pohtiessani tähän mennessä kulunutta syksyä, totesin, että väsymykseni ja sen myötä huono tuuleni sekä kokouspäivien unohtelu saattavat johtua siitä, että nyt on vain liian paljon ”lautasella” kerralla. Niinpä päätin ryhtyä hieman järjestelemään asioita toiseen malliin ja huolestua vasta vähän myöhemmin keskittymiskyvyn puutteestani, mikäli tilanne ei lähde korjaantumaan näiden järjestelyjen myötä.

Uskokaa tai älkää mutta mulla on vielä tämmönen manuaalinenkin juoksupäiväkirja 🙂

Delegoin ja deletoin useammallakin elämän osa-alueella. Tältä pohjalta lähdin myös pohtimaan urheiluharrastustani. Liikuntaa olen harrastanut aina jossakin muodossa mutta hölkkääminen tuli mukaan kuvioihin vuoden 2016 alusta ja ”vei mukanaan” lähes heti. Tämän jälkeen olen pyrkinyt harjoittelemaan ahkerasti ja vähän tavoitteellisestikin, jotakin kehitystäkin olen ollut huomaavinani 😊. Taukojahan toki on ollut (aika paljonkin) johtuen sairastelusta ja loukkaantumisista, jolloin tekeminen on fokusoitunut melko määrätietoisestikin kuntouttamiseen… Ikinä en ole siis vielä pitänyt ns. ylimenokautta muuta kuin olosuhteiden pakosta.

Tietämykseni juoksuharjoittelusta (lue hölkkä) on vielä aika heikoissa kantimissa mutta haluan toki kasvattaa tietämystäni asian suhteen ja jälleen kerran asiaa kysyin Googlelta. Juoksusta ja ns. ylimenokaudesta löytyikin muutamia ihan hyviä artikkeleita ja blogikirjoituksia. Se jäi kyllä epäselväksi, onko minun kaltaiselleni sunnuntaihölkkääjälle ylimenokaudesta oikeastaan enemmän hyötyä vai haittaa. Joka tapauksessa päätin ylimenokautta ensimmäistä kertaa elämässäni kokeilla. En pelkästään ja puhtaasti urheiluharrastukseen liittyen vaan huomioiden oman elämäni kokonaiskuormituksen, joka tuntuu tällä hetkellä hieman ”raskaalta kantaa”.

Seuraava kuukausi kuljetaan ”sinne, minne viiksikarvat vie”

Niinpä päätin seuraavan kuukauden ajan liikkua vain ja ainoastaan nautiskellen. Omalla kohdallani tämä tarkoittaa varmasti aika pitkälle koiran kanssa kävelyä syksyisessä metsässä ja ehkä hieman ryhmäliikuntatunteja. Samalla päätin, luopua rakkaasta Polaristani kuukaudeksi. Yllättävää, kuinka vaikea päätös urheilukellosta luopuminen (edes kuukauden päiviksi) lopulta oli. Pelkäänpä, että tuo luopumisen vaikeus kertoo siitä, että olen ”onnistunut” luomaan jonkinlaisen riippuvuussuhteen urheilukellooni ja sitä suuremmalla syyllä se on nyt laitettava hetkeksi laatikon pohjalle jemmaan…

Toivon, että olen kuukauden kuluttua virkeämpi, motivoituneempi ja valmis asettamaan uusia tavoitteita, joita kohti kulkea…. Aika näyttää, kannattiko sunnuntaihölkkääjän kokeilla ylimenokautta vaiko ei 🙂

Haluatko saada uunituoreeltaan tiedon keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän seuraavasta blogipostauksesta. Mikäli haluat seurata edesottamuksiani urheiluharrastuksen parissa, ota seurantaan Facebook-profiilini

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

Voit seurata blogiani myös   https://www.blogit.fi/susannak

Follow my blog with Bloglovin

Please follow and like us:
Mitä kertoisin nuorelle minälleni…

Mitä kertoisin nuorelle minälleni…

”Liki jokainen suomalainen nainen murehtii ulkonäköään. 40 prosenttia heistä murehtii sitä joka päivä.
Miehillä luvut eivät ole paljon lohdullisempia, ainakaan nuoremmissa ikäryhmissä. Teini-ikäisistä tytöistä ja pojista omaa ulkonäköään murehtii päivittäin liki puolet.”

Tällä viikolla Ilta-Sanomat on uutisoinut paljon ulkonäköpaineista ja itsensä hyväksymisestä juuri sellaisena, kuin kukin on. Itsekin pystyn hyvin samaistumaan tuohon ulkonäköään murehtivien ryhmään. En ole valitettavasti oikein koskaan onnistunut rakentamaan sellaista itsetuntoa ulkoisen habitukseni suhteen, että olisin voinut olla tyytyväinen vallitsevaan olotilaani.

Niinpä, mitä kertoisin nuorelle minälleni…

On surullista, miten paljon ulkonäköön liittyvät asiat aiheuttavat huolta ja murhetta nuorille ihmisille, joiden pitäisi nauttia (ilman ulkonäköpaineita) ystävyydestä, yhdessä tekemisestä, harrastamisesta, uuden oppimisesta, aikuisten turvaverkosta ja siitä, mitä kaikkea tulevaisuus voikaan tuoda tullessaan. Vaan, enpä osannut (enkä osaa vieläkään) itsekään näiltä ulkonäköön liittyviltä pohdinnoilta välttyä nuoruudessani. Jos saisin jotakin nuorelle minälleni sanoa, näin keski-iän kynnykselle ehtineenä, sanoisin:

Hei, älä murehdi sitä, että sulla on jumalattoman ohut tukka, joka ei kasva. Lyhyt hiusmallisi on nätti, pirteä ja persoonallinen. Sen sijaan, että murehdit pieniä rintojasi… (Ne, jotka huutelevat laudaksi voit jättää omaan arvoonsa sillä vanhempana tulet ymmärtämään pienten rintojen edut muun muassa liikuntaharrastuksen tiimoilta) Ole ylpeä siitä, että olet löytänyt oman persoonallisen tyylisi ja uskallat pukeutua tyylillesi uskollisesti, vaikka se poikkeaakin vallitsevista muotitrendeistä.

Joku P….ele varasti mun lempimekon, että kiitti vaan…

Ulkonäköpaineet ja itsensä hyväksymisen vaikeus eivät ole vain nuorten ihmisten ongelmia. Tähän samaan problematiikkaan ”törmään” aika usein edelleen. Voi toki mennä pitkiäkin aikoja, kun en jaksa asiaa murehtia, sitten taas jokin ”laukaiseva” tekijä saa minut ”soimaamaan” itseäni ja hieman pyöristynyttä olemustani. Tällä kertaa ”laukaiseva” tekijä oli se, että pyykkini varastettiin muutama viikko sitten narulta. Olin siis laittanut kaikki parhaat työvaatteeni perjantai-iltana työviikon päätteeksi pesukoneeseen ja ripustanut ne pihalle kuivumaan. Yöllä joku ääliö oli sitten käynyt kähveltämässä kaikki työvaatteeni. Ei sillä, että vaatteeni olisivat olleet rahallisesti kovinkaan arvokkaita mutta se vaiva, minkä olin nähnyt, etsiessäni juuri minulle hyvin istuvia ja mieleisiä vaatteita…

Jo ajatuskin uusien vaatteiden hankkimisesta oli uuvuttava, sillä minun on jotenkin hyvin hankala löytää itselleni sopivia, kauniisti istuvia ja mieleisiä vaatteita. Tässä kohtaa sitten aloinkin jo hiljaa mielessäni kiukutella vuosien saatossa kertyneistä kiloista ja syytellä itseäni siitä, että en ole onnistunut pysymään hoikempana. Olin siis varsin pahoilla mielin vain ja ainoastaan, koska en edelleenkään osaa hyväksyä ulkomuotoani, vaikka teinivuosista ja nuoruuden epävarmuudesta onkin kulunut jo 25 vuotta. Aikuisena naisena minun pitäisi kai jo olla ”sinut” ulkomuotoni kanssa ja ehkä suhtautua hieman ”lempeämmin” itseeni.

Oma vikahan se tietysti on, puntarin lukema…

Jos saisin aikakoneen, jolla matkustaa 40 vuotta ajassa eteenpäin, mitä sanoisin 80 vuotiaana, keski-ikäiselle minälleni? Sanoisin ehdottomasti:

Ole ylpeä itsestäsi ja siitä, että olet jaksanut ahkerasti harrastaa liikuntaa ja rakentaa sinnikkäästi hyvää peruskuntoa. Ole ylpeä siitä, että 42 vuoden iässä olet paremmassa kunnossa, kuin koskaan aikaisemmin. Ole ylpeä siitä, että aloitit hölkkäharrastuksen kipittämällä muutaman valotolpan välin kerrallaan, pidentäen vähitellen matkaa. Ole ylpeä siitä, että kärsivällisesti jaksoit yrittää myös ”takapakeista” huolimatta.

Ole ylpeä siitä, että nyt jaksat hölkätä helposti puolikkaan ja haaveilet täyden matkan juoksemisesta. Ole ylpeä siitä, että olet sitoutunut harrastukseesi ja sinulla on tavoitteita. Ole onnellinen siitä, että hölkkäharrastuksen kautta olet saanut kokea valtavan hienoja uusia asioita, onnistumisia mutta myös epäonnistumisia. Älä vertaa omia suorituksiasi muiden suorituksiin vaan ole ylpeä omasta yksilöllisestä kehityksestäsi lajin parissa. Muista, miten vähän ulkoisella olemuksella (ja niillä ylimääräisillä kiloilla) onkaan lopulta väliä kaiken tämän rinnalla…

Näin minä sanoisin keski-ikäiselle minälleni…

Ehkä useampien meistä olisi hyvä antaa  palautetta itselleen mieluummin ruusuina kuin risuina… 🙂

Haluatko saada uunituoreeltaan tiedon keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän seuraavasta blogipostauksesta. Mikäli haluat seurata edesottamuksiani urheiluharrastuksen parissa, ota seurantaan Facebook-profiilini 🙂

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

Voit seurata blogiani myös   https://www.blogit.fi/susannak

Follow my blog with Bloglovin

Please follow and like us: