Meni vähän tunteisiin…

En tiedä meneekö kenelläkään muulla mutta itselläni juoksuharrastus (lue keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän ”jolkottelu”) menee aina välillä vähän tunteisiin…

Parin viime vuoden aikana treenini juoksun suhteen on ollut kovasti rikkonaista, kun on sattunut kaikenlaista pientä kiusaa (välilevyn pullistuma, varvasmurtuma, polyyppeja ja kroonistunutta poskiontelontulehdusta) matkan varrelle. Tämän vuoksi edellinen onnistunut lappujuoksuni on melkein kahden vuoden takaa kesältä 2017. Valitettavan monta kertaa viimeisen kahden vuoden aikana olen joutunut vaihtamaan suunnitelmaa ja tavoitteellinen treenaaminen on vaihtunut kuntouttamiseen.

Muutama tuttava on tämän ajanjakson aikana jopa varovaisesti ehdottanut, että pitäisikö minun keksiä itselleni jokin toinen harrastus. Koskaan en ole oikeasti harkinnut juoksuharrastuksesta luopumista tai sen vaihtamista johonkin muuhun lajiin. Miksikö en? Koska olen joskus juossut siinä ”täydellisessä flowssa”. Tiedän, kuinka huikea se tunne on, kun juoksu ihan oikeasti kulkee ja tuntuu, että vain taivas on kattona (oikeasti se katto taitaa kyllä olla kahden tunnin alitus puolikkaalla 😊).

Sanovat, että puolikkaalle ei tarvii sen kummemmin ”tankata” edeltävällä viikolla… Päätin ”tankata” kuitenkin 🙂

Helsinki City Running Daytä edelsi omalla kohdallani lähes viiden viikon juoksutauko. Sain juuri ja juuri ennen tapahtumaa paranneltua melko sitkeän flunssan. Tällä valmistautumisella oli siis sanomattakin selvää, että on turha lähteä tapahtumaan juoksemaan aikaa vastaan. Päivän kuntohan on aina jonkinlainen arvoitus mutta tällä kertaa tuntui, kuin olisi lähtenyt täysin ”käymättömään korpimaahan” päivän kunnon suhteen, eikä minulla ollut oikein minkäänlaista ajatusta, mitä voisin päivän juoksulta odottaa.

Valmistautuminen juoksutapahtumaan oli siis mitä oli ja tämän vuoksi itsetuntokin oli aika kovalla koetuksella. Pelotti ja jännitti, jos kunto loppuukin ihan kesken matkan varrella, vaikka järjellä ajateltuna viiden viikon treenitauon (tänä aikana toki lenkkeilin koiran kanssa ja sauvakävelin mutta en ottanut yhden yhtä juoksuaskelta) ei pitäisi ”kaataa” koko talven harjoittelun tuloksia, hidastaa kylläkin etenemistä roimasti mutta ei pysäyttää kokonaan…  Niin järjellä ajateltuna mutta järjen äänestä huolimatta juoksu jännitti tavallista enemmän, sanoisin, että jopa vähän pelotti.

Tapahtumapäivän aamun suuri pohdinta oli, pitäisikö kuuman kelin vuoksi, ottaa mukaan oma juomapullo. Yleensä juoksen puolikkaan tankkaamalla jokaisella huoltopisteellä mukillisen vettä. Onhan se aina kivempi juosta, kun ei ole mitään ylimääräistä kannossa mutta tänään olin kiitollinen, että päädyin ottamaan reitille oman pullon mehukattia.

Juoksu lähti ihan kivasti kulkemaan, harvoinpa pääsee liikkeelle näin ”tuoreilla” ja levänneillä jaloilla. Muutaman kilometrin jälkeen kävi kyllä selväksi, että tänään juostaan ihan hissukseen. Juoksutauko, kisajännitys ja kuuma ilma oli kombinaatio, joka nosti sykkeen ”laukalle” eli vaikka mieli ja jalat olisivat vieneet, minun oli pakko tehdä vähän rajummin vauhdin säätelyä, jotta sain sykkeet pysymään edes jotenkuten järkevissä lukemissa. Kuuma keli on ennenkin tehnyt minulle kepposet, joten kokemuksesta tiesin, että ellen ota tosi varovaisesti niin vaarana on ”piiputtaa” ihan huolella loppukilometreillä.

Tänään sivusin omaa huonointa puolikkaan aikaani ikinä mutta silti onnistuin omasta mielestäni tilanteeseeni ja vallitseviin olosuhteisiin nähden tekemään järkevän, tasavauhtisen juoksun, paino sanalla järkevä tässä kohtaa 😊 Juoksen melko ”säästeliäästi” tapahtumissa, Hämeenlinnan suhteen en ole tehnyt vielä päätöstä mutta viimeistään Tallinnassa on revanssin paikka.

Tähän viikkoon on siis mahtunut aika laaja tunteidenkirjo: Jännitystä, pelkoa, odotusta, epäilyä, helpotusta, nöyryyttä, kiitollisuutta ja päättäväisyyttä, joten kyllä kai on ihan oikeutettua sanoa, että meni vähän tunteisiin

Itselleni tärkeintä tämän päivän osalta oli se, että uskalsin ylipäätään haastaa itseni lähtöviivalle ja nyt on hyvin motivaatiota parantaa tulosta seuraavassa juoksutapahtumassa. Näillä mietteillä tänään…

”Kiitollinen, siunattu, onnellinen matkannut tänne ohi ongelmien…” Ei ne ongelmat nyt niin mahdottoman isoja ollu mutta kaikenlaista pientä kiusaa…

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Käykö kenellekään muulle koskaan näin…

Tunnustan, vuosien saatossa painoindeksini on päässyt hitaasti mutta varmasti ”hiipimään” lievästi ylipainon puolelle. Tekosyitä asialle on ihan turha ryhtyä keksimään. Tosiasia on se, että minä olen AINA ruoka-aikaan kotona, en yleensä KOSKAAN kieltäydy santsikierroksesta ja RAKASTAN yösyömistä. Lievälle ylipainolleni on siis varsin loooginen ja järkeenkäypä selitys. Yleensä en jaksa tätä asiaa kovastikaan murehtia mutta näin kesän ”korvalla” sain lisääntyvistä kiloistani ikävän muistutuksen, kun lähdin kaivamaan kaapin perukoilta talven jäljiltä kesävaatteita. Hups, useimmat vaatekappaleet olivat kutistuneet ihan itsestään talven aikana vaatekaapissa.

Tämä laittoi kyllä hieman miettimään asian todellista laitaa. Painoindeksini on sen sorttinen, että hyvin voisin pudottaa 10 kiloa ja olisin edelleen suhteellisen turvallisesti siellä normaalipainon vyöhykkeellä. Eikä painonpudotus varmastikaan olisi pois lihasmassasta, sillä kyllä tuossa vyötärönympärillä on jotain ihan muuta kuin lihasta 😊

Hups…

Motivoidakseni itseäni ”uuden kevyemmän elämän” aloittamiseen, lähdin etsimään verkosta tietoa siitä, miten pienempi elopaino vaikuttaa juoksuharrastukseen. Jonkin verran löysin tietoa aiheesta, lähinnä taulukoita, joiden avulla voi laskea, paljonko juoksuaika tietyllä matkalla paranee painonpudotuksen myötä.

Olisin kuitenkin toivonut löytäväni jonkun ”elämänmakuisen” tarinan aiheesta. Henkilökohtaisen kokemuksen siitä, miten hienolta juoksun harrastaminen tuntuu kevyempänä ihmisenä. Tällaista tarinaa en verkosta äkkiseltään löytänyt, sen sijaan löysin kyllä lukemattomia tarinoita siitä, kuinka juoksuharrastus on auttanut painonpudotuksessa. Omalla kohdallani tilanne on se, kuten jo aiemmin kerroin, että syön valitettavasti liikaa treenimääriini nähden ja tämä näkyy keskivartalon alueella eli liikuntaharrastuksesta huolimatta minulla on painonhallintaongelmia.

Olen suhteellisen aktiivinen liikkuja, treenaan 3-5 kertaa viikossa riippuen siitä, mitä muuta aktiviteettia viikolle kertyy ja tähän vielä päälle koiran kanssa lenkkeilyä ja melko runsas määrä arkiliikuntaa. Arjen aikatauluttamisen puitteissa treenin määrää on hankala lisätä. Niinpä ratkaisu asiaan on järkevämpi syöminen. Omalla kohdallani tämä siis tarkoittaa ehdottomasti ja aivan ensimmäiseksi annoskokojen pienentämistä. Sunnuntai-iltana lähdin siis kauppaan täynnä hyviä aikeita. Pääosa ostoksista tulikin haalittua hedelmä- ja vihannesosastolta. Aikeenani oli lisätä päivääni pieniä välipaloja ja syödä aiempaa kevyemmin lounaalla ja illallisella sekä tietenkin juoda vettä aiempaa enemmän. Näillä eväillä olin valmis maanantain ”koitokseen”.

Ei alkanut ihan suunnitellusti ”uusi kevyempi elämä”. Maanantain saldo: Kaikki, mitä yleensäkin syön päivän aikana + terveelliset välipalat siihen vielä päälle ja runsaasti sitruunavettä. Tarkoituksenani oli syödä lounaaksi salaattia mutta itsehillintäni petti klo 11.23, kun työpaikan ruokalasta kantautui nenääni juuri paistettujen silakkapihvien tuoksu…

Tunnustan tämänkin, tahdonvoimani ei ole ihan sieltä rautaisimmasta päästä, kun puhutaan ruuasta. Loppuviikko sujui kyllä ”keventelyn” suhteen vähän paremmin mutta heikkouteni tuntien valitsin kuitenkin asian suhteen kaksoisstrategian, toisaalta päätin edelleen yrittää elää ruokavalion suhteen järkevämmin, toisaalta tilasin kuitenkin ihan varmuuden vuoksi uuden kesämekon 😊

Toivon kuitenkin, että voisin olla se henkilö, joka sitten joskus kirjoittaa sen ”elämänmakuisen” tarinan kevyemmällä elopainolla juoksemisen ihanuudesta…

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Vuoroin vieraissa…

Kotijoukkoni kyllä kovasti yrittävät ymmärtää juoksuharrastustani ja välillä siinä onnistuvatkin… Viime syksynä juoksukauteni piti huipentua Tallinnan maratonin puolikkaalle mutta toisin kävi. Sain viikkoa ennen ko. ajankohtaa ihan hirvittävän flunssan ja siinäpä se sitten oli. Laivaliput koko perheelle oli ostettu jo hyvissä ajoin ja hotelli varattu. Niinpä reissuun lähdettiin kisaturistin roolissa.

Sunnuntaina olimme katsomassa puolikkaan lähtöä, kun huomasin, että täyden matkan juoksijat ovat tehneet matkaa kohta kaksi tuntia eli odotettavissa olisi ”kohta” ensimmäiset täyden matkan maaliin tulijat. Niinpä ehdotin matkakumppaneilleni, että jäisimme odottamaan kärkijuoksijoiden maalintulon. Näin päädyttiin tekemään, koska seurueeni ymmärsi, että halusin kovasti nähdä ensimmäiset maaliin tulijat. Puolen tunnin odottelun jälkeen ensimmäinen juoksija saapuikin maaliin. Tämän jälkeen odoteltiin minuutteja, kunnes toiseksi tullut juoksija ylitti maaliviivan. Tässä kohtaa siippani totesi: ”Suski hei, on tää maraton vaan jännittävä laji näin niin kuin penkkiurheilijan näkökulmasta. Me ollaan istuttu nyt melkein 40 minuuttia tässä kadunvarressa ja nähty kaks juoksijaa”.

Tavallaan ymmärrän hänen kommenttinsa. Meidän ”pojat” kun harrastavat yhtä suurella intohimoilla jääkiekkoa kuin minä juoksua. Kyllähän jääkiekossa rehellisyyden nimissä taitaa hieman nopeammalla tempolla asioita tapahtua… Mene ja tiedä, minä en ymmärrä mitään jääkiekosta mutta yritän kuitenkin ymmärtää ja osallistua.

Tänä keväänä G-junnujen kausi huipentui suureen kotiturnaukseen, johon olin lupautunut toimitsijaksi. Toimitsijoiden vuorolistan nähtyäni olin kyllä aika kauhuissani, vuoroni oli merkitty kestämään kolme tuntia. Ensimmäinen ajatukseni oli: ”Mullehan ehtii tulla pissahätä ja nälkä” (olen valitettavasti niitä ihmisiä, joilla on, jos ei aina niin useimmiten nälkä). Sielun tuskaani hieman helpotti, kun paikan päällä selvisi, että otteluiden välissä on jäänajo, jonka aikana ehtii hyvin asioida makkarakioskilla.

Toimitsijan kopissa sain tehtäväkseni painaa kellon summeria kahden minuutin välein vaihdon merkiksi ja ohjeistuksen, että tarkkana pitää olla. Helposti kun kuulemma käy niin (ja monelle toimitsijalle on käynyt), että pelin seuraaminen vie mukanaan ja vaihdot venyy, kun summeri ei soikaan ajallaan. Tähän haasteeseen en itse ”törmännyt” tehtävässäni, sillä edelleenkään en ymmärrä jääkiekosta mitään, eikä sen katsominen ”imaise” mukanaan. Niinpä niin, vuoroin vieraissa ja yhteispelillä homma hoituu, vaikka kiinnostuksen kohteet ovatkin erilaisia.

Tosin pakko tunnustaa, että ihan aina ymmärrykseni ei ole riittänyt… Meillä on todella vähän säilytystilaa ja tästä on muodostumassa jonkinlainen ongelma. Työpaikan kahvipöydässä tästä oli eräänä aamuna keskustelua ja kollegani teki asian tiimoilta mielestäni hyvän havainnon. Hän nimittäin totesi, että ei ole koskaan vielä nähnyt yhdenkään sisustuslehden sivuilla kuvia siitä, miten ihanan kauniissa ja harmonisesti sisustetussa kodissa säilytetään valtava määrä urheiluvarusteita. Eipä siinä hetkessä muistunut kenellekään muullekaan mieleen, että olisi tällaista nähnyt. Toki ymmärrän, että tarpeelliset varusteet tarvitaan mutta kun keväällä kauden päätteeksi kotiimme ilmestyi toistaiseksi nuorelle herralle liian isot maalivahdin patjat odottamaan seuraavaa syksyä, en oikein tiennyt pitäisikö itkeä vai nauraa…

Toiset kutsuvat tämän kaltaista tilaa kiinteistössä saunaksi 🙂

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Yöllinen vaellus…

Juoksutapahtumissa minun mielestäni paras hetki on aina lähdössä, kun voi aistia kanssajuoksijoiden keskittymisen ja tavallaan tuntea ilmassa odotuksen, jännityksen ja adrenaliinin. Olen monesti kuullut, että juoksutapahtumissa juuri vireystilan ja adrenaliinin voimalla moni pystyy rikkomaan omia ennätyksiään reilusti ja onnistumaan juoksussaan täydellisesti.

Itse olen luonteeltani varmistelija ja juoksen aina tapahtumissa ehkä turhankin varovaisesti omaan kuntotasooni nähden. Näin ollen köpöttelyni erilaisissa tapahtumissa onkin enemmän oman kuntotason testaamista ja matkan teosta nauttimista kuin sitä, että selvittäisin, mihin rahkeeni äärimmillään riittäisivät. Edellisellä lomareissullamme pääsin kyllä (pienen pakon edessä) tätäkin asiaa selvittämään ja ehkä adrenaliinillakin oli jotakin osuutta asiaan…

Sperlongan maisemia

Meidän perheellä on tapana suosia lomamatkoilla kulkuvälineenä junaa. Miksi vuokrata auto, kun kerran voi liikkua julkisillakin (tämän ajatuksen olen sittemmin kyseenalaistanut). Tällä kertaa olimme lomalla Sperlongassa, joka on pienen pieni merenrantakylä Rooman ja Napolin välissä. Lähin juna-asema sijaitsi Fondissa noin 12 kilometriä Sperlongasta. Sinä kyseisenä päivänä lähdimme tutustumaan Pompeijiin, siispä bussilla Fondiin, junalla Napoliin ja paikallisjunalla Pompeijiin.

Paluuaikataulumme oli laskettu niin, että ehdimme Fondin asemalta hyvin viimeiseen Sperlongan bussiin mutta kohtalo puuttui tässä vaiheessa peliin… Jossakin kohtaa Napolin ja Fondin välillä junamme jäi yhtäkkiä seisomaan raiteelle. Junassa toki kuulutettiin jotakin mutta vain italiankielellä, jonka jälkeen konduktööri juoksi junavaunumme läpi huutaen attenzion, attenzion ja paljon muuta niin ikään italiankielellä. Tässä vaiheessa nousin ylös ja kysyin ystävällisesti: “Could someone please tell me in english what has happened and why the train stopped.” Huonoksi onneksemme kukaan ei puhunut englantia mutta arvostan suuresti herraa, joka yritti saada meidät tilanteen tasalle… Kyseinen herra teki käsillään suuria rintoja kuvaavan eleen ja sanoi not a sleep. Itse en tämän kielimuurin yli päässyt kapuamaan mutta siippani onnistui hienosti päättelemään, että joku nainen oli saanut junassa sairaskohtauksen.

Hetken kuluttua koko juna tyhjennettiin ja jäimme odottamaan… Odotus oli aika pitkä mutta lopulta saapui toinen juna, johon meidät ohjattiin ja matka pääsi jatkumaan. Tämän episodin johdosta oli selvää, että emme missään nimessä tule ehtimään Fondista lähtevään viimeiseen bussiin.

Pompeijissa 20 kilon ”kahvakuulan” kanssa hetki ennen yöllistä vaellusta…

Tiesimme jo etukäteen, aikaisemman kokemuksemme perusteella, että Fondissa liikennöi epäsäännöllisen säännöllisesti vain yksi taksi. Päästyämme vihdoin ja viimein Fondin asemalle siippani soitti paikalliselle taksiyrittäjälle, joka kuitenkin ilmoitti juuri sillä hetkellä olevansa muissa töissä, eikä ajossa ja käski soittaa Fabiolle (Fabio? Kuka?). Siippani siinä sitten kyselemään Fabion puhelinnumeroa mutta sitä kyseinen taksiyrittäjä ei osannut kertoa. Eipä siinä sitten auttanut muu, kuin ottaa apostolin kyyti.

Tässä vaiheessa ilta ei ollut vain hämärtynyt vaan muuttunut jo pilkkopimeäksi yöksi. Nuori herramme oli jo lähes unessa, eikä millään tavalla kykenevä etenemään enää omin jaloin. Fondin kaupunkialueelta päästyämme olimme keskellä Italialaista maaseutua ja täydellisen pimeyden keskellä. Hetken neuvon pidon jälkeen päädyimme etenemään siippani edellä näyttäen tietä kännykän taskulampulla ja minä perässä nuorta herraa kantaen. Siippani kyllä tarjoutui useaan otteeseen ottamaan kantajan roolin mutta tässä kohtaa olin jo aika voimakkaasti jonkinlaisen ”leijonaemo -tunnetilan” vallassa ja halusin ehdottomasti kantaa lasta itse. Siippani siis joutui antamaan asiassa periksi, jotta pääsimme matkaan.

Näin alkoi vaelluksemme lähes loputtomilta tuntuvien tomaattiviljelysten keskellä. Jos ja kun vähän jo valmiiksi pelotti tomaattien keskellä, pimeässä, keskellä ei mitään, niin silloin vasta alkoikin pelottaa, kun ohitimme harvakseltaan asumuksia. Tomaattiviljelmien välissä oli maataloja, joista useampien pihat oli aidattu vähän jotenkuten, eikä niin ammattimaisen näköisesti. Siinä kohtaa, kun huojuvan ja hataran aidan välistä työntää koripallonkokoisen päänsä muriseva rotweiler ja näyttää koko hammasrivistönsä, tekee ihan oikeasti mieli juosta!

Hyvän tovin vaellettuamme siippani kääntyi ja kysyi ystävällisesti, pärjäänkö varmasti… Koska ne paikalliset vahtikoirat ihan oikeasti hirvitti, tiuskaisin hänelle (ehkä vähän äksymmin kuin oli tarkoituskaa): ”Joo, joo, laita nyt vaan sitä tossua toisen eteen!” Tähän siippani totesi jo melko kyynisesti, että vain toinen meistä juoksee puolikasta… 😊

Olihan raskas reissu, jos joku olisi sanonut minulle, että pystyn kävelemään lähes 8 kilometriä (myönnyin jossain kohtaa, ja kantajan rooli vaihtui) kantaen 20 kilon ”kahvakuulaa”mukanani, en olisi kuunaan uskonut tähän kykeneväni mutta kun olosuhteet suoritukselle olivat ”otolliset” 😊 Sinä kyseisenä yönä ei juuri naurattanut mutta jälkeenpäin on kyllä paljon hymyssä suin muisteltu yöllistä vaellusta Fondi-Sperlonga välillä. Niinhän sitä tavataan sanoa, että matkailu avartaa, ainakin tuli nähtyä tomaatteja ja rotweilereita (saatoivat ne olla jonkun muunkin rotuisia koiria, ei tullut mieleen juuri sillä hetkellä asiaa tarkemmin ryhtyä selvittämään) ja olihan Pompeiji ihan oikeesti tosi vaikuttava… 😊

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

18 kilometriä – 18 maisemaa

Minä viihdytän itseäni lenkeillä musiikilla ja tajunnanvirralla. Monesti huomaan lenkin päätteeksi edenneeni niin voimakkaasti ”omassa sisäisessä ajatuskuplassani”, että täytyy oikein ryhtyä miettimään, mistä kaikkialta on tullut lenkin aikana kierreltyä. Asian laita ei ole lainkaan huono. Sisällä ajatuskuplassa on ratkaistu ongelmia, purettu pahaa mieltä, haaveiltu, suunniteltu tulevaa ja päädytty useimmiten hyvälle mielelle.

Kuten todettu, ympäristön havainnoiminen jää usein kuitenkin hieman toispuoleiseen asemaan. Tämä on sinällään sääli, sillä asuinpaikkani ympäristöstä löytyy paljon idyllistä maalaismaisemaa ja luonnonkauniita paikkoja. Havainnoitavaa, etenkin näin kevään tehdessä tuloaan, olisi reitin varrella varmasti paljon. Niinpä päätin vaihteen vuoksi kokeilla itselleni hieman toisenlaista näkökulmaa lenkkeilyyn. Ajatuksenani oli rakentaa visuaalinen kartta reitistäni. Kuinka monenlaista maisemaa reittini varrelle todellisuudessa mahtuukaan? Ehkä halusin katsoa tuttua reittiä myös hieman uudesta näkökulmasta. Niinpä päätin jokaisen juostun kilometrin aikana keskittyä ihan pienen hetken ympäristöni tietoiseen havainnointiin ja tässä on lopputulos…

1 kilometri

2 kilometri

3 kilometri

4 kilometri

5 kilometri

6 kilometri

7 kilometri

8 kilometri

9 kilometri

10 kilometri

11 kilometri

12 kilometri

13 kilometri

14 kilometri

15 kilometri

16 kilometri

17 kilometri

18 kilometri

Näin paljon erilaisia maisemia ja maamerkkejä löytyi viime viikolla lenkkireittini varrelta ja tämän näköinen tuli visuaalisesta kartastani tällä kertaa. Maisemien keräily oli itse asiassa aika hauskaa. Pisin juoksumatkani on tällä hetkellä 21 kilometriä ja juoksumatkan pidentäminen vähän hirvittää. Uskoisin, että omalla kohdallani juoksumatkan pidentäminen on enemmänkin kiinni itsetunnosta kuin fyysisestä kunnosta. Ehkä ei pitäisikään lähteä entistä pidemmälle lenkille vaan keräämään seuraavaan kuvakollaasiin vaikkapa 26 maisemaa. Voihan se olla, että jonain kauniina päivänä (joskus tulevaisuudessa) minulla on 42 maisemaa koossa 😊

Pääsiäiseksi suunnitellut juoksulenkit ja muutkin urheiluaktiviteetit jäävät nyt väliin, kun koko meidän porukka niiskuttaa vällyjen alla. Onneksi nuori herramme lupasi jakaa virpomisherkut solidaarisesti kaikkien sairastuneiden kesken…

Leppoisaa Pääsiäisen aikaa toivotellen…

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Ylpeästi aikuinen…

Tarina alkaa aika kaukaa mutta päättyy lopulta kuitenkin juoksun pariin…

Uskollisesti palvellut autoni tuli sitten kaikkien näiden yhteisten vuosien jälkeen tiensä päähän. Katsastuksessa kysyin suoraan vikalistan nähtyäni, että onko nyt todella tullut aika sanoa hyvästit sammakonvihreälle Volvolleni. Katsastusmiestä hymyilytti hiukan ”Kaikkihan on tietenkin suhteellista mutta paha tätäkin on lähteä kursimaan ajattavaan kuntoon.”

Meillä päin julkinen liikenne on aika huonolla tolalla ja julkisilla työmatkaani kuluu vähintään tuplasti enemmän aikaa kuin omalla autolla. Ei siis auttanut muu kuin ryhtyä autoa vaihtamaan. Pyysin siippani asiassa apuun. Kerroin hänelle, paljonko olen valmis autoon investoimaan ja pyysin etsimään jotakin sopivaa. Siippani löysikin sopivan auton ja kysyi minulta, että ostetaanko pois. Ilmoitin luottavani hänen arvostelukykyynsä ja siunasin kaupat.

Parin päivän kuluttua parkkipaikalleni oli ilmestynyt Fiat 500. Järkytykseni oli aika suuri, kun näin auton ensimmäisen kerran parkkipaikalla. Pakko tunnustaa, ensimmäinen ajatukseni oli ”Voi helvetti, se on ostanu mulle jonkun mopoauton!”

Auto näytti mielestäni niin naurettavan pieneltä ja kun talvikelitkin oli pahimmillaan, en uskaltanut uudella autollani lähteä liikenteeseen ja näin päädyin vaivalloisesti kylläkin kulkemaan julkisilla töihin. Viikon kuluttua siippani kysyi ystävällisesti ”Onko auto ostettu pihaan seisomaan sen vuoksi, että meidän kylillä nyt vaan on tapana (huonot julkiset kulkuyhteydet), että jokaisessa pihassa on kaksi autoa.” No, pakkohan se oli lopulta rohkaistua Fiat 500:n rattiin.

Ensimmäistä kertaa töihin ajaessani, huomasin puolessa välissä matkaa ”jammailevani” radion soitannan tahtiin. Kurkistin, että mitähän radiokanavaa auton edellinen omistaja oli kuunnellut. Kauhukseni huomasin, että sehän oli Ylpeästi aikuinen Radio Nova… Mutta enhän minä halua olla ylpeästi aikuinen eli toisin sanoen keski-ikäinen. Radiokanava jäi kuitenkin autossani soimaan, koska useimmiten tulin kovasti hyvälle tuulelle nuoruuteni rallatuksista (mitäpä sitä valehtelemaan, olin nuori joskus 1990-luvun puolivälissä). Vähitellen alkoivat nämä radio Novan soittolistan kipaleet jotenkin salakavalasti löytää tiensä myös Spotyfyn soittolistalleni, enkä tästä edelleenkään ollut kovin ylpeä mutta kun niistä vaan tuli niin kiva fiilis.

Kyseisen vuoden ensimmäinen juoksutapahtuma onnistui omalta kohdaltani täydellisesti. Valmistautuminen oli sujunut hyvin, sää suosi ja muutenkin päivän kunto tuntui olevan kohdillaan. Sain hyvän peesin ja juoksin tasaisen varmasti alkumatkan. Puolen välin jälkeen huomasin. että nyt on varaa vielä kiristää tahtia ja loppuosuuden onnistuinkin juoksemaan nousujohteisesti. Maalialueelle tullessani tapahtui kaksi asiaa lähes samanaikaisesti. Ensinnäkin huomasin maalialueen isosta kellosta, että nyt ei ole edes kiire ja silti oma ennätys ”paukkuu rikki ihan mennen tullen”. Toiseksi kuulokkeista ”rämähti” soimaan Europen The final countdown…. Jonka siivittämänä ja aivan täydellisessä flowssa  juoksin maaliin. Sillä hetkellä ymmärsin olevani ihan oikeasti Ylpeästi aikuinen

Niin ja se auto on muuten ihan hyvä 😊

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Hullu se joka…

Edesmenneellä mummollani oli paljon sanontoja, jotka ovat jääneet elämään vielä hänen jälkeensäkin. Muutamia mainitakseni:

Joulupäivällinen ei ollut joulupäivällinen, ellei keittiöstä kuulunut: ”Syökää nyt niin, että emäntä nurkassa vapisee.” Juhannusjuhlat alkoivat perinteisesti lausahduksella: ”Ilo ilman viinaa on teeskentelyä.” ja kun naapuri teki jonkun uuden hankinnan, sen kommentointi tavattiin aloittaa: ”Hullu se, joka…

Siihen en ota kantaa, oliko sen kyseisen naapurin hankinnat hulluja mutta useasti olen huomannut tuota sanontaa käyttäneeni itsekin ja useimmiten kyseessä on ollut oma ennakkoluuloinen asenteeni. Siitä muutamia esimerkkejä mainitakseni:

Hullu se, joka koiran hankkii.... Himalajan Hullu muutti meille maaliskuussa 2018.

Hullu se, joka "lätkämutsiksi" ryhtyy... Mokkapaloja lähdössä G-junnujen kotiturnauksen kanttiiniin.

Hullu se, joka glitteriin pukeutuu... Kesäksi 2019 hankkimani asusteet.

Hullu se, joka makkarakeiton valkosipulilla maustaa... Valkosipuli oli kotoa loppu, lähetin siippani kauppaan.

Hullu se, joka urheilukellon navigointiin uskoo…

Lainasin siipaltani urheilukelloa, sillä halusin ystäväni kanssa kiertää erään paikkakunnaltamme löytyvän järven. Tiesin etukäteen, että järveä ei voi kiertää rantoja pitkin, sillä rannoilla on kesämökkejä. Tiesin, että järvi näkymä katoaa useassa kohtaa reittiä ja koska tunnen omat kykyni pysyä oikealla reitillä, tiesin myös, että ilman apua tuskin tulisin oikealla reitillä pysymään.

Siippani latasi minulle ja ystävälleni valmiiksi urheilukelloon reitin, jota halusimme kulkea ja sitten matkaan. Alkumatka sujui hyvin urheilukellon nuolen suuntaan kulkien. Ensimmäisessä polunhaarassa ryhdyin kuitenkin kyseenalaistamaan urheilukellon navigointia. Päätimme ystäväni kanssa kulkea oman suuntavaistomme mukaan eli täysin vastakkaiseen suuntaan, mihin urheilukellon nuoli yritti meitä ohjata. Sama toistui useassa seuraavassakin polunhaarassa.

Lähes kolme tuntia myöhemmin huomasimme olevamme aivan käsittämättömässä kaseikossa ja samalla meidän oli pakko myöntää itsellemme, että olemme ”totaalikadoksissa”. Raivasimme tiemme kaseikon läpi ja kas, päädyimme ihmisten ilmoille… Keskelle leirikeskusta, jossa oli rippileiri parhaillaan käynnissä.

Rippileiriläiset olivat juuri sopivasti rannalla pelaamassa futista, kun kaksi keski-ikäistä ”pyryharakkaa” (minä ja ystäväni) ilmestyi kaseikosta naamat punaisina, puuskuttaen ja puhisten, sääret verisillä naarmuilla eikä enää tässä kohtaa päivää ihan kukkasen raikkaanakaan…

Kerroin nuorille, että saatoimme ehkä hieman eksyä suunnitellulta reitiltä ja pyysin lupaa kulkea leirikeskuksen alueen läpi, vaikka se olikin merkitty isoilla kylteillä yksityisalueeksi. Olimme ilmeisesti tosiaan hieman nuutuneen ja säälittävän näköisiä, sillä eräs nuorista kysyin vielä oikean reitin määränpäähämme neuvottuaan, olemmeko aivan varmoja, että jaksamme perille ja ettemme tarvitse saattajaa… Ambulanssikin kuulemma voitaisiin soittaa tarvittaessa paikalle. Ei onneksi tarvittu saattajaa, eikä ambulanssia… Eikä muuten ollut ihan ensimmäinen kerta, kun vastaavan tyyppisistä syistä pitkiksestä tulee tosi pitkis 😊

Onneksi olen aina ollut sitä mieltä, että ihmisellä on oikeus muuttaa mielipidettään… Hullu se joka, omiin ennakkoluuloihinsa jää kiinni…