Menetetty unelma…

Menetetty unelma…

Yritän parhaani mukaan pysyä tässä blogissa asian ytimessä eli keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän kuulumisissa juoksun (lue hölkän) tiimoilta. Elämä on kuitenkin paljon muutakin, kuin harrastus ja väistämättä elämän hyvät ja huonot hetket heijastuvat myös harrastamiseen… Tavalla tai toisella…. Siksi siis poikkean tässä kirjoituksessa hieman aiheen ytimestä… Suonette anteeksi😊

Taas alkaa olla se aika vuodesta, kun valoa saa etsimällä etsiä…

Yli 30 vuotta olen haaveillut vanhasta talosta. Muistan, kun rippileirillä aikoinaan (lähes ikuisuus sitten) oli tehtävä, jossa piti kuvailla oma unelmien koti. Tehtävästä sain palautteen, että kirjoitukseni unelma kodista sopi täydellisesti yhteen sen mielikuvan kanssa, jonka ihmiset olivat ehtineet luoda persoonastani lyhyen tuttavuuden jälkeen.

Unelma vanhasta talosta on elänyt kaikki nämä vuodet sisälläni, joskus voimakkaampana, joskus taas vain kalpeana kaipuuna. Viimeiset kymmenen vuotta olemme siippani kanssa etsineet enemmän ja vähemmän aktiivisesti sitä juuri meille täydellistä taloa. Kymmeneen vuoteen on mahtunut aika monta asuntonäyttöä, aikaa etsintään on siis kulunut ja käytetty aika paljon. Monien talojen potentiaalia on pohdittu ihan tosissaan ja lopulta päädytty kielteiseen ratkaisuun. Tämä johtunee osaltaan haluttomuudesta tehdä kompromisseja, kun tietää tarkalleen, mitä etsii ja mitä haluaa.

Jo lenkille lähtiessä… Katulamppujen valossa…

Vihdoin ja viimein heinäkuussa ”kolahti”, se oli rakkautta ensisilmäyksellä… Meidän täydellinen talo (se talo, jonka kuvailin rippileirillä lähes 30 vuotta sitten). Teimme talosta tarjouksen ja laitoimme oman asuntomme myyntiin. Pettymys oli aika suuri, kun jouduimme syksyn iltojen pimetessä toteamaan, että emme saa omaa asuntoamme kaupaksi ja siitä meidän täydellisestä talosta tuli menetetty unelma.

Tiedän, kyse on lopulta vain talosta ja asioita pitää osata suhteuttaa. Tavallaan ymmärrän, että on täysin kohtuutonta surra menetettyä unelmaa, kun monilla ihmisillä on ihan oikeasti tosi vaikeita ja traagisia asioita, joiden kanssa on elettävä. Toisaalta en voi sille mitään, että olen surullinen. Pahinta kaikessa on oikeastaan se, että en kehtaa kertoa kenellekään, kuinka paljon asia oikeastaan tekee kipeää tai olla avoimesti surullinen, koska tiedän olevani pikkumainen omien pienten murheideni kanssa.  Ehkä juuri siksi koin tarvetta kirjoittaa asiasta…

Millä mittarilla voidaan arvottaa asiat, joista ihmisen sopii olla surullinen? Onko aina pakko ryhdistäytyä, olla reipas ja uudelleen orientoitua? Mitä jos ei juuri tällä hetkellä keksi mitään, mikä korvaisi menetetyn unelman? Kuinkahan monta kilometriä pitää juosta, ennen kuin pahimmasta pettymyksestä pääsee ylitse? Kuinkahan monta rasitusvammaa tulee hankittua, ennen kuin pystyn hyväksymään, että en voi asua siinä meille täydellisessä talossa?

Lenkiltä palatessa edelleen katulamppujen loisteessa…

Niin ja pienenä vinkkinä… Jos asut maalla, etkä halua ”kylähullun” mainetta, älä laula juoksulenkillä (ainakaan kovin kovaäänisesti) vaikka kuvittelisitkin olevasi yksin, keskellä ei mitään… Itselleni kävi nimittäin eilen niin, että olin hölkkäillyt keskellä ei mitään lähes yhdeksän kilometriä näkemättä koko matkan aikana ketään muuta. Niinpä olin matkan aikana laulanut soittolistani biisejä juoksun tahtiin, eipä tarvinnut kurkkia sykemittaria, kun varmistin PK-sykkeillä pysymisen perinteisellä pitää pystyä puhumaan (tai omassa tapauksessani laulamaan) konstilla.

Suht suurella antaumuksella annoin mennä ”istun puiston penkillä, joka valtion omaa on. Mul on rakkauden väriset housut ja paita hihaton. Kuluneet kulmahampaat loput kynsistä syö, kun tuo perkeleen pohjoistuuli huulet lyö”, kun melkein törmäsin tiukan mutkan takaa ilmestyvään koiranulkoiluttajaan. Ilmeestä päätellen tuo Dingon biisissäkin mainittu pohjoistuuli oli kantanut sulosointuni myös kyseisen koiran ulkoiluttajan korviin. Eipä siinä auttanut muu, kuin tervehtiä ystävällisesti ja hymyillä vienosti….

Niinpä niin, juoksu kulkee ja laulu raikaa, että eipä kai ne asiat kovin kummoisella tolalla lopun perin ole, vaikka hetkellisesti tuntuukin kurjalta 😊

Haluatko saada uunituoreeltaan tiedon keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän seuraavasta blogipostauksesta. Mikäli haluat seurata edesottamuksiani urheiluharrastuksen parissa, ota seurantaan Facebook-profiilini

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

Voit seurata blogiani myös   https://www.blogit.fi/susannak

Follow my blog with Bloglovin

Please follow and like us:
Oliko ylimenokaudesta sunnuntaihölkkääjälle hyötyä?

Oliko ylimenokaudesta sunnuntaihölkkääjälle hyötyä?

Kolme viikkoa vierähti flunssaa parannellessa ja siihen päälle päätin vielä pari viikkoa viettää ylimenokautta. Taukoa juoksusta (lue hölkkää) tuli kaiken kaikkiaan viitisen viikkoa. Toki tämän tauon aikana lenkkeilin aika ahkerasti koiran kanssa.  Samoiltiin ihan hissun kissun pitkin metsiä ja nautittiin aivan mielettömän kauniista syksyisestä luonnosta. Takaisin treenin pariin ajattelin palata ihan rauhakseen omaa kroppaa kuunnellen. Aika kiva oli huomata, että loppujen lopuksi viiden viikon tauko ei ollut verottanut kuntoa kovinkaan ratkaisevasti.

Hyötyliikuntaa… Tää homma ei ihan heti meidän pihasta lopu:)

Viikon aloitin juoksumatolta. Tarkoitus oli hölkötellä 50 minuutin PK-treeni mutta juoksumaton kanssa joudun yleensä vaikeuksiin viimeistään siinä 30 minuutin kohdalla. Vaikka kuinka olisin asennoitunut tekemään tasavauhtisen treenin ja varannut mukaan hyvän soittolistan, alkaa ”homma” puuduttaa puolen tunnin jälkeen siinä määrin, että mieleeni hiipii väistämättä ajatus: ”Mitä jos kuitenkin tekisi muutaman parin minuutin ”vedon” tähän väliin” Harvoinpa tahdon voimani riittää tätä ajatusta vastustamaan ja niin kävi tälläkin kertaa. No, eipä se kai niin vaarallista ole, jos vähän välillä omaksi ilokseen soveltaa😊

Tiistaina lähdinkin sitten ulos juoksemaan. Minulla on yksi 8 kilometrin mittainen suosikkilenkki. Tätä reittiä on tullut kulutettua muutaman viimeisen vuoden aikana aika paljon. Tämä on siinä mielessä hyvä, että tästä vakkarilenkistä on tullut minulle jonkinlainen ”kuntotesti”.

Vallitseva kuntotaso on melko helppo todeta, kun samalta lenkiltä on kertynyt paljon ”dataa”. Onhan nämä tietysti aina vähän päiväkohtaisiakin asioita, miten juoksu kulkee mutta silti… Olin varsin tyytyväinen, kun huomasin, että viiden viikon tauosta huolimatta vakkarilenkkini sujui niin sykkeen, vauhdin kuin juoksuindeksinkin suhteen ihan samoissa luvuissa, kuin ennen taukoa. Ennen kaikkea juoksu tuntui kevyeltä ja hyvältä…

Keskiviikkona kävi niin hyvin, että sain kaverin mukaan koiraa lenkittämään. Kaverin kanssa höpötellessä aika kuluu kuin siivillä ja kävelylenkki venyi puolentoista tunnin mittaiseksi. Kävelyn päälle tein vielä kotona kahvakuulalla 40 minuuttia lihaskuntoa, johtuen ihan puhtaasti huonosta omastatunnosta. Olen nimittäin luvannut itselleni lisätä lihaskunnon osuutta treeniohjelmassani, enkä keskiviikkoon mennessä siis vielä ollut onnistunut itseäni ”raahaamaan” salille (hyvistä aikeistani huolimatta).

Idean tähän yrjöövään kurpitsaan nuori herra bongas jostain internetin syövereistä:)

Torstai ja perjantai oli urheiluharrastuksen tiimoilta lepopäiviä. Tehtiin nuoren herran kanssa Halloween herkkuja ja lähdettiin koko perheen voimin käymään mökillä. Itse en todellakaan ole mikään mökkeilyn ystävä. Vaikka nautinkin aivan valtavasti luonnosta, arvostan myös suunnattomasti sitä, että sisävessa ja suihku ovat jatkuvasti saatavilla.

Niinpä mökkeiltyä tulee harvakseltaan. Onnistunut reissu kaiken kaikkiaan… On aivan ihana seurata, kuinka paljon nuori herramme nauttii kalastamisesta ja koira siitä, kun voi juosta vapaana pitkin maita ja mantuja. Lopputulema… Leikkasin vieheen irti koiran karvoista, että onneksi ei sattunut pahemmin…

Lauantaina sain sitten vihdoin ja viimein itseäni ”niskasta kiinni” ja lähdin reippaasti salille. Treenin aloitin lämmittelemällä 20 minuuttia juoksumatolla ja kas kummaa… Jälleen olin ongelmissa juoksumaton kanssa. Aika monesti tuon 20 minuutin lämmittelyn jälkeen hiipii mieleeni ajatus: ”Jos vielä toiset 20 minuuttia kuluttaisi juoksumatolla niin ehtiihän sitä vielä muutaman lihaskuntoliikkeenkin tekemään”. Tällä kertaa (ja tästä olen ylpeä) onnistuin kuitenkin vastustamaan kiusausta ja tein ihan kiltisti saliohjelman läpi.

Huomenna ajattelin olla järkevä ja tehdä pitkän lenkin sauvakävellen, juoksutauosta johtuen eli pikkuhiljaa palailen hölkkäharrastuksen pariin. Toivon, että tällä strategialla vältyn suuremmilta rasitusvammoilta ”heti kättelyssä”. Normaalistihan tilanteeni syksyisin on se, että ”tulee lähdettyä mopolla moottoritielle” ihan vaan sen vuoksi, että syksy on itselleni ehdottomasti se mieleisin vuodenaika juosta😊

Kaiken kaikkiaan (tauon jälkeen) mielestäni varsin onnistunut viikko urheiluharrastuksen saralla.  Aika paljon jäi kyllä vielä parannettavaa kehonhuollon osalta… Mutta niinhän se on, että aina on hyvä jättää vähän parantamisen varaa…

Tuossa taannoin tuli pohdittua, onko sunnuntaihölkkääjän järkevää viettää ylimenokautta. Omalta kohdaltani ja omiin tuntemuksiini pohjaten sanoisin, että hyvää teki. Viiden viikon aikana ehdin pohtia ja asettaa uusia tavoitteita. Motivaatio näiden tavoitteiden saavuttamiseksi on nyt oikeastaan enemmän kuin kohdallaan. Eikä sitä pelkäämääni ”kunnon romahtamista” todellakaan tapahtunut. Tähän osaltaan varmasti vaikutti se, että tuota viittä viikkoa en käyttänyt sohvalla Netflixin parissa vaan aktiivisesti arjen askareissa😊 Oli aika mahtavaa huomata, kuinka kevyesti juoksu kulki, kun jalat oli ihan oikeasti kunnolla palautuneet.

Haluatko saada uunituoreeltaan tiedon keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän seuraavasta blogipostauksesta. Mikäli haluat seurata edesottamuksiani urheiluharrastuksen parissa, ota seurantaan Facebook-profiilini

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

Voit seurata blogiani myös   https://www.blogit.fi/susannak

Follow my blog with Bloglovin

Please follow and like us:
Lootusasentoon liian levoton mä oon, meikäläinen kaipaa jotain kouriintuntuvaa…

Lootusasentoon liian levoton mä oon, meikäläinen kaipaa jotain kouriintuntuvaa…

Viime aikoina olen törmännyt useasti ja monissa asiayhteyksissä pohdintoihin riittävästä palautumisesta ja levosta. Koska me kaikki olemme omanlaisiamme, ajattelin minäkin ”lusikkani sotkea tähän soppaan”. Vuosien varrella elämääni on mahtunut (niin kuin meille kaikille) enemmän ja vähemmän stressaavia ajanjaksoja. Viimeiset kolme vuotta hölkkäharrastus on toiminut mitä oivallisimmin ”pään nollaajana”.

Mitäpä sitten, kun asiat kasautuvat, eikä voimavarat tahdo riittää edes hölkkäharrastuksen ylläpitämiseen tai mieli ja kroppa on jo valmiiksi senkaltaisessa ”ylivireystilassa”, että ei ole enää järkevää niitä ”viritellä” lisää treenaamalla. Mitäpä, jos edes lenkillä ”pää ei tyhjene”? Entäpä, jos ajatukset sinkoilevat niin, että on vaikea rauhoittua ja keskittyä yhtään mihinkään, vaikkapa lukemiseen, musiikin kuunteluun tai ihan vaan kyseisessä hetkessä läsnä olemiseen.

Aika moni meistä varmasti on etsinyt ja löytänyt kokeilemalla ne itselleen parhaat tavat purkaa stressaavaa tai uuvuttavaa elämäntilannetta. Itselleni paras keino purkaa stressiä on ehdottomasti käsillä tekeminen. Niinpä, kun minun on tarve levätä, rentoutua ja palautua, tulen töistä kotiin maalikaupan kautta. Jo pelkästään maalikaupassa asiointi ja tarvittavien materiaalien ja välineiden valitseminen on viesti niin mielelleni kuin kehollenikin, että kohta on aika rauhoittua ja keskittyä vain yhteen asiaan kerrallaan. Monesti on käynyt niin, että päiviä tai viikkoja kadoksissa ollut keskittymiskykyni löytyykin yht`äkkiä juuri maalikaupan hyllyjen välistä😊

Varallisuuteni ei toki riitä mihinkään kovin suuriin remontteihin, eikä sen puolesta tieto tai taitokaan mutta pientä ”tuunausta” on aina kiva tehdä. Sitä paitsi yrityksen ja erehdyksen kautta myös taidot ovat jonkin verran karttuneet. Tyylitajunikaan ei välttämättä ole ihan sitä parasta mahdollista A-ryhmää… Rakastan erilaisten värien ja kuosien yhdistelemistä välittämättä oikeastaan siitä, sopivatko ne yhteen vai eivät. Kunhan miellyttää omaa silmää… Voimaannuttavaa on myös nähdä valmis lopputulos, onpa se sitten tyylikäs tai ei, kun se on omin pikku kätösin tehty.

Tämä erilaisten tunteiden kanavoiminen käsillä tekemiseen pätee omalla kohdallani myös moniin vähän vaikeisiin tai jännittäviin hetkiin muun muassa vainajan siunaustilaisuudessa olen taitellut salavihkaa origameja. Joskus, kun pitää mennä puhumaan suurelle yleisölle ja etukäteen jännittää, keskityn tekemään muistiinpanoja edellisen esiintyjän esityksestä omaa vuoroani odotellessa. Välillä näistä muistiinpanoista on jälkeenpäin ihan oikeasti hyötyäkin mutta monesti muistiinpanojen tekeminen on tapa kanavoida jännitystä johonkin konkreettiseen tekemiseen.

Niinpä niin, koska me kaikki olemme erilaisia…

Tämän jutun otsikon ei ole millään tavalla tarkoitus dissata lootusasentoa tai ylipäätään joogaa ja siitä voimaa saavia ihmisiä. Tulipa vain mieleeni tässä yhteydessä takavuosien elokuvan Pitkä kuuma kesä nimikkokappaleen kertosäe. Biisin sanoitushan kyllä viittaa johonkin ihan muunlaiseen aktiviteettiin, kuin kodin pieniin remontteihin mutta ei anneta sen häiritä…😊

Itse asiassa kokeilin itsekin flowjoogaa viime talvena ja pidin siitä oikeastaan aika kovasti. Tänä syksynä valitettavasti joogatunneille osallistumisen on estänyt aikatauluista johtuvat haasteet. Joogatunnit kun osuvat juuri päällekkäin nuoren herramme harrasteiden kanssa, joihin hän tarvitsee useimmiten kyyditystä.

Takana alkaa olla nyt kolme viikkoa ylimenokautta ja ensi viikolla olisi tarkoitus palata vähitellen ja ”hissukseen” lenkkipoluille. Rehellisyyden nimissä on pakko sanoa, että mieli kyllä jo ”halajaakin” rakkaan hölkkäharrastuksen pariin. Seuraava tavoitekin on jo asetettu. Ilmoittauduin Nuts Karhunkierroksen 34 kilometrin matkalle eli nyt alkaa olla aika lähteä tekemään matkaa kohti tuota tavoitetta…

Itse asiassa legotkin toimii ihan hyvin, jos ei oo kerenny maalikauppaan… Tuossa taannoin rakennettiin nuoren herran kanssa poliisien taukotila ja rosvojen kuntosali:)

Haluatko saada uunituoreeltaan tiedon keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän seuraavasta blogipostauksesta. Mikäli haluat seurata edesottamuksiani urheiluharrastuksen parissa, ota seurantaan Facebook-profiilini

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

Voit seurata blogiani myös   https://www.blogit.fi/susannak

Follow my blog with Bloglovin

Please follow and like us:
Aikalisä…

Aikalisä…

Nyt kävi niin hassusti, että olin onnistunut unohtamaan erään kokouksen ajankohdan. Jostakin ”mystisestä” syystä kokous oli merkitty aivan väärän kuukauden kohdalle kalenteriini. Niinpä lähdin tuossa eräänä aamuna ”onnellisen tietämättömänä” töihin säänmukaisissa jalkineissa eli kumisaappaissa. Kesken työpäivän kävi ilmi, että minun pitäisi olla iltapäivällä kokouksessa, johon ihmisillä on tapana tulla erittäin huolitellusti ja hyvin pukeutuneina.

Itselläni mukana siis oli tosiaankin vain kumisaappaat ja villasukat, koska olin orientoitunut viettämään ihan vaan tavallista toimistopäivää. Aikataulu puolestaan ei antanut myöten lähteä siistejä kenkiä siinä välissä kotoa hakemaan tai kaupasta hankkimaan.

Ihan pätevä varustus… Oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan 🙂

Se hetki… Kun saavut puitteiltaan varsin tyylikkääseen kokoustilaan ja tervehdit erittäin huolitellusti pukeutuneita ihmisiä kumisaappaissa ja villasukissa. Ei siinä muu auttanut, kuin hymyillä nätisti ja todeta: ”Meillä maalla satoi aika rankasti aamulla, kun lähdin töihin…” Kokouksesta selvisin sopimattomasta ulkoasustani huolimatta ihan kirjaimellisestikin ”kuivin jaloin”.

Tämä episodi toisaalta kyllä hymyilytti jälkeen päin mutta toisaalta myös huolestutti. Olen nimittäin luonteeltani aika huolellinen, useamman kerran olen kuullut ystäviltä tai kollegoilta itsestäni jopa luonnehdinnan pedantti. Miten siis minulta voi olla kokousten päivämäärät ”hukassa”? Kotimatkalla googlasin Työikäisten muistihäiriöt…

Syksy on kieltämättä ollut poikkeuksellisen kiireinen niin työn, kuin vapaa-ajankin puitteissa. Muutenkin kiireistä arkea on vielä kuormittanut suunnitelmat asunnon vaihdosta ja Tallinnan puolikkaan jälkeen ”iskenyt” flunssa, joka tuntuu vain jatkuvan ja jatkuvan…

Pohtiessani tähän mennessä kulunutta syksyä, totesin, että väsymykseni ja sen myötä huono tuuleni sekä kokouspäivien unohtelu saattavat johtua siitä, että nyt on vain liian paljon ”lautasella” kerralla. Niinpä päätin ryhtyä hieman järjestelemään asioita toiseen malliin ja huolestua vasta vähän myöhemmin keskittymiskyvyn puutteestani, mikäli tilanne ei lähde korjaantumaan näiden järjestelyjen myötä.

Uskokaa tai älkää mutta mulla on vielä tämmönen manuaalinenkin juoksupäiväkirja 🙂

Delegoin ja deletoin useammallakin elämän osa-alueella. Tältä pohjalta lähdin myös pohtimaan urheiluharrastustani. Liikuntaa olen harrastanut aina jossakin muodossa mutta hölkkääminen tuli mukaan kuvioihin vuoden 2016 alusta ja ”vei mukanaan” lähes heti. Tämän jälkeen olen pyrkinyt harjoittelemaan ahkerasti ja vähän tavoitteellisestikin, jotakin kehitystäkin olen ollut huomaavinani 😊. Taukojahan toki on ollut (aika paljonkin) johtuen sairastelusta ja loukkaantumisista, jolloin tekeminen on fokusoitunut melko määrätietoisestikin kuntouttamiseen… Ikinä en ole siis vielä pitänyt ns. ylimenokautta muuta kuin olosuhteiden pakosta.

Tietämykseni juoksuharjoittelusta (lue hölkkä) on vielä aika heikoissa kantimissa mutta haluan toki kasvattaa tietämystäni asian suhteen ja jälleen kerran asiaa kysyin Googlelta. Juoksusta ja ns. ylimenokaudesta löytyikin muutamia ihan hyviä artikkeleita ja blogikirjoituksia. Se jäi kyllä epäselväksi, onko minun kaltaiselleni sunnuntaihölkkääjälle ylimenokaudesta oikeastaan enemmän hyötyä vai haittaa. Joka tapauksessa päätin ylimenokautta ensimmäistä kertaa elämässäni kokeilla. En pelkästään ja puhtaasti urheiluharrastukseen liittyen vaan huomioiden oman elämäni kokonaiskuormituksen, joka tuntuu tällä hetkellä hieman ”raskaalta kantaa”.

Seuraava kuukausi kuljetaan ”sinne, minne viiksikarvat vie”

Niinpä päätin seuraavan kuukauden ajan liikkua vain ja ainoastaan nautiskellen. Omalla kohdallani tämä tarkoittaa varmasti aika pitkälle koiran kanssa kävelyä syksyisessä metsässä ja ehkä hieman ryhmäliikuntatunteja. Samalla päätin, luopua rakkaasta Polaristani kuukaudeksi. Yllättävää, kuinka vaikea päätös urheilukellosta luopuminen (edes kuukauden päiviksi) lopulta oli. Pelkäänpä, että tuo luopumisen vaikeus kertoo siitä, että olen ”onnistunut” luomaan jonkinlaisen riippuvuussuhteen urheilukellooni ja sitä suuremmalla syyllä se on nyt laitettava hetkeksi laatikon pohjalle jemmaan…

Toivon, että olen kuukauden kuluttua virkeämpi, motivoituneempi ja valmis asettamaan uusia tavoitteita, joita kohti kulkea…. Aika näyttää, kannattiko sunnuntaihölkkääjän kokeilla ylimenokautta vaiko ei 🙂

Haluatko saada uunituoreeltaan tiedon keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän seuraavasta blogipostauksesta. Mikäli haluat seurata edesottamuksiani urheiluharrastuksen parissa, ota seurantaan Facebook-profiilini

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

Voit seurata blogiani myös   https://www.blogit.fi/susannak

Follow my blog with Bloglovin

Please follow and like us:
Mitä kertoisin nuorelle minälleni…

Mitä kertoisin nuorelle minälleni…

”Liki jokainen suomalainen nainen murehtii ulkonäköään. 40 prosenttia heistä murehtii sitä joka päivä.
Miehillä luvut eivät ole paljon lohdullisempia, ainakaan nuoremmissa ikäryhmissä. Teini-ikäisistä tytöistä ja pojista omaa ulkonäköään murehtii päivittäin liki puolet.”

Tällä viikolla Ilta-Sanomat on uutisoinut paljon ulkonäköpaineista ja itsensä hyväksymisestä juuri sellaisena, kuin kukin on. Itsekin pystyn hyvin samaistumaan tuohon ulkonäköään murehtivien ryhmään. En ole valitettavasti oikein koskaan onnistunut rakentamaan sellaista itsetuntoa ulkoisen habitukseni suhteen, että olisin voinut olla tyytyväinen vallitsevaan olotilaani.

Niinpä, mitä kertoisin nuorelle minälleni…

On surullista, miten paljon ulkonäköön liittyvät asiat aiheuttavat huolta ja murhetta nuorille ihmisille, joiden pitäisi nauttia (ilman ulkonäköpaineita) ystävyydestä, yhdessä tekemisestä, harrastamisesta, uuden oppimisesta, aikuisten turvaverkosta ja siitä, mitä kaikkea tulevaisuus voikaan tuoda tullessaan. Vaan, enpä osannut (enkä osaa vieläkään) itsekään näiltä ulkonäköön liittyviltä pohdinnoilta välttyä nuoruudessani. Jos saisin jotakin nuorelle minälleni sanoa, näin keski-iän kynnykselle ehtineenä, sanoisin:

Hei, älä murehdi sitä, että sulla on jumalattoman ohut tukka, joka ei kasva. Lyhyt hiusmallisi on nätti, pirteä ja persoonallinen. Sen sijaan, että murehdit pieniä rintojasi… (Ne, jotka huutelevat laudaksi voit jättää omaan arvoonsa sillä vanhempana tulet ymmärtämään pienten rintojen edut muun muassa liikuntaharrastuksen tiimoilta) Ole ylpeä siitä, että olet löytänyt oman persoonallisen tyylisi ja uskallat pukeutua tyylillesi uskollisesti, vaikka se poikkeaakin vallitsevista muotitrendeistä.

Joku P….ele varasti mun lempimekon, että kiitti vaan…

Ulkonäköpaineet ja itsensä hyväksymisen vaikeus eivät ole vain nuorten ihmisten ongelmia. Tähän samaan problematiikkaan ”törmään” aika usein edelleen. Voi toki mennä pitkiäkin aikoja, kun en jaksa asiaa murehtia, sitten taas jokin ”laukaiseva” tekijä saa minut ”soimaamaan” itseäni ja hieman pyöristynyttä olemustani. Tällä kertaa ”laukaiseva” tekijä oli se, että pyykkini varastettiin muutama viikko sitten narulta. Olin siis laittanut kaikki parhaat työvaatteeni perjantai-iltana työviikon päätteeksi pesukoneeseen ja ripustanut ne pihalle kuivumaan. Yöllä joku ääliö oli sitten käynyt kähveltämässä kaikki työvaatteeni. Ei sillä, että vaatteeni olisivat olleet rahallisesti kovinkaan arvokkaita mutta se vaiva, minkä olin nähnyt, etsiessäni juuri minulle hyvin istuvia ja mieleisiä vaatteita…

Jo ajatuskin uusien vaatteiden hankkimisesta oli uuvuttava, sillä minun on jotenkin hyvin hankala löytää itselleni sopivia, kauniisti istuvia ja mieleisiä vaatteita. Tässä kohtaa sitten aloinkin jo hiljaa mielessäni kiukutella vuosien saatossa kertyneistä kiloista ja syytellä itseäni siitä, että en ole onnistunut pysymään hoikempana. Olin siis varsin pahoilla mielin vain ja ainoastaan, koska en edelleenkään osaa hyväksyä ulkomuotoani, vaikka teinivuosista ja nuoruuden epävarmuudesta onkin kulunut jo 25 vuotta. Aikuisena naisena minun pitäisi kai jo olla ”sinut” ulkomuotoni kanssa ja ehkä suhtautua hieman ”lempeämmin” itseeni.

Oma vikahan se tietysti on, puntarin lukema…

Jos saisin aikakoneen, jolla matkustaa 40 vuotta ajassa eteenpäin, mitä sanoisin 80 vuotiaana, keski-ikäiselle minälleni? Sanoisin ehdottomasti:

Ole ylpeä itsestäsi ja siitä, että olet jaksanut ahkerasti harrastaa liikuntaa ja rakentaa sinnikkäästi hyvää peruskuntoa. Ole ylpeä siitä, että 42 vuoden iässä olet paremmassa kunnossa, kuin koskaan aikaisemmin. Ole ylpeä siitä, että aloitit hölkkäharrastuksen kipittämällä muutaman valotolpan välin kerrallaan, pidentäen vähitellen matkaa. Ole ylpeä siitä, että kärsivällisesti jaksoit yrittää myös ”takapakeista” huolimatta.

Ole ylpeä siitä, että nyt jaksat hölkätä helposti puolikkaan ja haaveilet täyden matkan juoksemisesta. Ole ylpeä siitä, että olet sitoutunut harrastukseesi ja sinulla on tavoitteita. Ole onnellinen siitä, että hölkkäharrastuksen kautta olet saanut kokea valtavan hienoja uusia asioita, onnistumisia mutta myös epäonnistumisia. Älä vertaa omia suorituksiasi muiden suorituksiin vaan ole ylpeä omasta yksilöllisestä kehityksestäsi lajin parissa. Muista, miten vähän ulkoisella olemuksella (ja niillä ylimääräisillä kiloilla) onkaan lopulta väliä kaiken tämän rinnalla…

Näin minä sanoisin keski-ikäiselle minälleni…

Ehkä useampien meistä olisi hyvä antaa  palautetta itselleen mieluummin ruusuina kuin risuina… 🙂

Haluatko saada uunituoreeltaan tiedon keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän seuraavasta blogipostauksesta. Mikäli haluat seurata edesottamuksiani urheiluharrastuksen parissa, ota seurantaan Facebook-profiilini 🙂

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

Voit seurata blogiani myös   https://www.blogit.fi/susannak

Follow my blog with Bloglovin

Please follow and like us:
Hävettää…

Hävettää…

Tämä kirjoitus on omistettu O:lle ja S:lle, maailman parhaille pikkuveljille ikinä 😊

Luin tuossa muutama viikko sitten Juoksujalka vipattaa -blogista erittäin ansiokkaan pohdinnan Armollisuus, kiitollisuus ja ylpeys. Kirjoituksen tematiikka, etenkin omien suoritusten vertaaminen muiden suorituksiin, tuntuu juuri tänä viikonloppuna itselleni hyvin ajankohtaiselta aiheelta.

Viime viikolla pikkuveljeni soitti ja ilmoitti lähtevänsä kokeilemaan puolikasta, naapurinsa yllyttämänä. Hänen aikeensa oli puolikasta lähteä kokeilemaan saman viikon lauantaina Tampereella. Puhelinsoiton tarkoituksena oli kysellä viime hetken vinkkejä juoksutapahtumaa varten. Veljeni toki harrastaa säännöllisesti urheilua mutta ensimmäisen pitkän lenkin (15 kilometriä) hän oli juossut kaksi viikkoa ennen H-hetkeä. Koska pitkiä lenkkejä siis oli takana vain yksi, kehotin häntä pitämään vauhdin maltillisena ja juomaan riittävästi. Perjantai-iltana vielä soittelin: Kysyin viime hetken tunnelmia, toivotin tsempit seuraavalle päivälle ja vannotin laittamaan viestiä, kun juoksu on ohi.

Odotettu viesti tuli klo 13.20 (Viestiketjun julkaisen veljeni luvalla).

2:07 En enää ikinä juokse tätä paskamatkaa!!!

 Huippuhyvä aika, oon kateellinen. Missä oli se vaikein paikka vai menikö koko matka samalla           ”höyryllä”?

Ei. Menin 15 lujaa ja sitten 18 kohdalla rupes oksettaan ja oli pakko kävellä. Muuten olis menny pariin tuntiin…

Edelleen mä oon niin kade tosta ajasta. Oon kuitenkin juossu pitkää lenkkiä monta vuotta ja silti olen 2,5 tunnin suoriutuja. Kateudesta huolimatta, onnittelut hienosta juoksusta 😊

Kiitosta, kiitosta. Koitan nyt toipua lähes täydellisestä lamaannuksesta 😊

Tästä viestiketjusta käykin jo ilmi se oleellinen. Olen hölkkäharrastukseni tiimoilta treenannut ehdottomasti enemmän, kuin veljeni niin ajallisesti, kuin viikoittaisten kilometrienkin osalta. Olen myös pyrkinyt harjoittelemaan mahdollisimman monipuolisesti pitkää hidasta, vauhtikestävyyttä, tekniikkaa ja lihaskuntoa. Tästä huolimatta omat suoritukseni ovat huomattavasti heikompia, kuin veljeni.

Normaalisti ”kilpailen” vain ja ainoastaan itseni kanssa. Tilanne näköjään kuitenkin muuttuu, kun vertailussa on oman velipojan suoritus. Sen sijaan, että olisin ollut pyyteettömän iloinen hänen hyvästä juoksustaan, ryhdyinkin kadehtimaan velipojan suoritusta.

Hetken jo mietin, pitäiskö ”heittää juoksukengät naulaan”.

Rakentavaa tietysti olisi tässä kohtaa ollut pohtia analyyttisesti, miksi oma harjoittelu ei tuota vastaavaa tulosta tai miksi en esitä juoksutapahtumissa parasta osaamistani. Vaan ei, ensimmäinen ajatukseni oli: Mä en edes yritä juosta enää koskaan ja heti seuraava: Pitäskö ens viikonloppuna Tallinnassa ”naulata” ittensä kahen tunnin jäniksen kantaan ja juosta kahteen tuntiin, vaikka henki menis. Onneksi jo muutaman minuutin pohdinnan jälkeen tulin siihen lopputulemaan, että Tallinnassa juoksen ihan vaan oman juoksuni (niin kuin tapanani on) nauttien matkasta ja tapahtuman tunnelmasta.

En ainakaan muista, että olisin koskaan aikaisemmin kadehtinut veljiäni. Ehkä olen kokenut hölkkäharrastukseni olevan ”se minun juttuni” meidän perheessä. Sitten velipoika ”astuikin minun reviirilleni” ja teki sen vielä paremmin kuin minä…

Nolottaa, oma pikkumaisuuteni…

Toisaalta ymmärrän, että meillä on kaksi täysin erilaista strategiaa suoriutua juoksutapahtumasta. Itse olen varmistelun ”maailman mestari” eli juoksen (lue hölkkään) tapahtumissa aina niin varovaisella vauhdilla, että pääsen varmasti maaliin ja vieläpä hyvin voivana. Siihen surullisen kuuluisaan ”seinään” en ole vielä koskaan törmännyt (taitaa olla kyvyttömyyttä haastaa itseään). Veljeni taas ”purki” tämän päiväistä juoksuaan seuraavasti: Juoksin alkumatkan niin kovaa, että 15 kilometrin jälkeen alkoi olla jo aika huono olla. 18 kilometrin kohdalla tuli ihan totaalinen seinä vastaan ja oli pakko kävellä. Hirveellä sinnillä sain itseni uudelleen liikkeelle ja hölköteltyä viimeiset kilometrit maaliin.

Niin tai näin… Hävettää, että edes jouduin käymään tämän keskustelun itseni kanssa. Kuinka alas ihminen voikaan ”vajota” sisarkateuden saralla? Tämän johdosta, joudun myöntämään… Kyllä, olen huono ihminen mutta en aio hyväksyä tätä puolta itsestäni. Sillä uskon, että jokaisella on halutessaan mahdollisuus tulla paremmaksi ihmiseksi…  Ja olenhan minä myös iloinen veljeni onnistuneesta juoksusta, pienestä ”kateuden pistoksesta” huolimatta 😊

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Please follow and like us:
Kiukulla…

Kiukulla…

Aika paljon julkaistaan uusia artikkeleita, tutkimuksia ja omakohtaisia kokemuksia siitä, kuinka liikunnan harrastaminen vaikuttaa mielialaan ja henkiseen hyvinvointiin. Totta, jopa nuori herramme on tämän asian aika hyvin oman kokemuksensa kautta sisäistänyt. Olen omasta mielestäni aika rauhallinen ja ”pitkä pinnainen” ihminen mutta joskus käy niin, että tekee mieli antaa vähän voimakkaampaa palautetta. Tämän yleensä näkee jo aika kauas naamastani ennakkoon ja nuori herramme onkin oppinut tässä vaiheessa ”kaivamaan esiin liikuntakortin”. Yleensä tässä kohtaa saan kommentin: ”Äiti, mee vähäks aikaa ulos niin tulee parempi mieli.” Tässä nuori herramme pelaa tietenkin ”omaan pussiinsa”. Hän tietää varsin hyvin, että pienen happihyppelyn jälkeen palautteeni tulee huomattavasti ”loivareunaisempana”, kuin alun perin ehkä olin suunnitellut.

Kyllä, ehdottomasti allekirjoitan väitteen, että liikuntaharrastus vaikuttaa mielialaan mutta ”juna kulkee molempiin suuntiin” eli kyllä mieliala vaikuttaa myös liikuntaharrastukseen ja suorittamiseen. Tämän totesin eilen hyvin konkreettisesti omalla kohdallani.

Nuori herra aloitti tänä syksynä tokan luokan ja tämä tarkoittaa sitä, että tänä syksynä on ryhdytty ”oikein urakalla” harjoittelemaan vastuullista yksin olemista (ekaluokka meni siinä mielessä helposti, että iltapäiväkerhossa aikuiset katsoivat vielä perään). Yhdessä on käyty läpi aika moneen kertaan, mitä pitää muistaa ja mistä pitää huolehtia, kun on yksin koulun jälkeen kotona. Olen yrittänyt pitää ohjeistuksen suhteellisen selkeänä ja yksinkertaisena. Etenkin olen korostanut, että vanhemmille on ilmoitettava, mikäli lähtee kavereiden kanssa johonkin tai menee kaverille kylään ja kotiavaimet ja puhelin on aina oltava mukana.

Jokin ohjeistuksessa meni pieleen tai ei tavoittanut vastaanottajaa oikealla taajuudella… Kahdesti olen kuluneella viikolla tullut töistä kotiin niin, että nuoren herran avaimet ja puhelin lojuvat kotona, eikä minulla ole ollut parempaa tietoa, missä herra luuraa. Ensimmäisen kerran jälkeen käytiin jälleen kerran yhdessä sovitut asiat, ihan hyvässä hengessä läpi, mutta toisella kerralla (pakko tunnustaa) meni ”kuppi nurin” jo ihan tosissaan. Tässä kohtaa ymmärsin itsekin, että nyt on parempi ”päästellä vähän höyryjä” ennen palautteen antamista.

Niinpä lähdin kuntosalille ja ”uhrikseni” valitsin juoksumaton. Alkuperäinen tarkoitus oli hölkkäillä ihan rauhakseen 45 minuuttia ja tehdä sen jälkeen vähän lihaskuntoa. Mielentila oli kuitenkin sen sorttinen ja kiukkua sen verran sisuksissa, että 10 minuutin hölkkäilyn jälkeen tunsin suhteellisen vahvaa tarvetta ”vähän revitellä”. Lopputulema oli se, että sain aikaiseksi ehkä koko kesäkauden (itselleni) parhaan ja tehokkaimman intervalliharjoituksen ja ihan vaan ”kiukun voimalla”.

Kesäkaudella on kyllä tullut liikuttua ja urheiltua aika paljon mutta rehellisyyden nimissä olen pysytellyt hyvinkin tukevasti sillä omalla mukavuusalueellani (pitkää hidasta etenemistä😊). Jotenkin lomatunnelmissa on ollut hieman vaikea motivoida itseään tekemään vähän kovempia treenejä ja senpä vuoksi olin lopulta varsin hyvilläni omasta ”kiukun puuskastani”, jonka ansiosta onnistuin lopulta ryhdistäytymään tällä saralla ja hieman haastamaan itseäni…

Niin ja palautteenkin onnistuin lopulta antamaan nuorelle herrallemme suhteellisen keskustelevaan sävyyn ja ainakin omasta mielestäni jopa hieman rakentavassa hengessä.

Joskus tosiaan taitaa käydä niin, että itsensä haastamiseen treenin suhteen tarvitaan jokin ulkoinen ärsyke tai poikkeuksellinen mielentila😊

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Please follow and like us:
Kysyvä tiellä pysyy…

Kysyvä tiellä pysyy…

Juoksukengistä en rehellisesti sanoen ymmärrä yhtään mitään. Vuonna 2016, kun aloitin tämän harrastuksen parissa, ensimmäiselle kympilleni treenasin kirpputorilta ostetuilla Adidaksen kengillä. Kymppi tuli kyllä aikanaan hölkättyä mutta oli jalatkin aina välillä tosi kipeet (saattoi johtua jo jonkun muun askeltamista ja itselleni vääränlaisista kengistä mutta saattoi myös johtua lisääntyneestä treenimäärästä, mene ja tiedä😊). Joka tapauksessa tämän jälkeen olen ostanut muutamat enemmän tai vähemmän ”pätevät” kengät. Kengät olen valinnut periaatteella, mitä nyt on sattunut käteen osumaan, kohtuulliseen hintaan.

Hämmästyttävää kyllä, joskus käy niin mieletön mäihä, että tälläkin periaatteella voi löytää ”timantit” eli aivan sattuman kaupalla omistukseeni siirtyi itselleni täydellisen tuntuiset juoksukengät. Alkuun hölkkäsin kaikki treenit näillä kengillä mutta nyt, kun kengät on olleet käytössä jo yli kaksi vuotta, en enää raaski käyttää niitä kuin spesiaalitapauksissa, sillä kyseistä kenkämallia ei ole enää myynnissä.

”Juoksukenkäviidakko” ja näistä sitten pitäisi pystyä valitsemaan se juuri itselle hyvä kenkä…

Olen kyllä kahteen otteeseen yrittänyt korvata nämä ”luottokenkäni” mutta pieleen meni molemmilla kerroilla. Olipa kengät sitten kalliit tai edulliset, eivät ne tuota muuta kuin harmia, mikäli ne ovat omaan jalkaan ja askellukseen vääränlaiset ja tämän olen oppinut valitettavasti ja ihan kirjaimellisesti ”kantapään kautta”. Ensimmäinen ”luottokenkiä” korvaava kenkäpari oli täysi katastrofi! En ollut edes osannut kuvitella, kuinka paljon juokseminen voi sattua vääränlaisten kenkien johdosta ja kuinka pitkäkestoisia jalkojen erilaisia kiputiloja niistä voi aiheutua. Toinen hankkimani kenkäpari oli hieman parempi mutta ei vielä hyvä sekään.

Näille ”timanteille” etsin korvaajaa…

Lopulta totesin, että oppiminen yrityksen ja erehdyksen kautta juoksukenkien hankinnassa on paitsi kallista myös kivuliasta puuhaa. Niinpä tulin siihen tulokseen, että tarvitsen apua asian suhteen.

Apua lähdin hakemaan Hyvinkään Intersportista. Tämä blogijuttu ei ole kaupallinen yhteistyö. Kyseisestä urheiluliikkeestä lähdin apua pyytämään lähinnä aikaisempien positiivisten asiakaskokemusten pohjalta.  Pääosin Hyvinkään Intersportista on haettu nuorelle herrallemme, milloin mitäkin urheiluvälinettä ja aina kyseisessä liikkeessä asioidessa on jäänyt asiakkaana sellainen fiilis, että henkilökunnalla on ihan oikeasti aikaa kuunnella asiakkaan tarpeita ja auttaa. Niinpä Hyvinkään Intersport tuntui luontevalta ja helposti lähestyttävältä taholta omankin asiani suhteen. Etukäteen pyysin lupaa blogijutun tekemiseen kenkäostoksistani, sillä ajattelin monen muunkin vasta harrastuksen alkutaipaleella olevan pohtivan näitä kenkäasioita.

En halunnut vain uusia kenkiä. Halusin myös tietää, mitä ominaisuuksia vanhoissa luottokengissäni oli, jotta osaisin itse seuraavan kerran kenkäostoksilla edes vähän kertoa, mitä kengältäni haluan. Halusin myös tietää, oliko luottokenkiäni vastaavat kengät itselleni hyvä vaihtoehto vai olisiko jonkin muun tyyppiset kengät vielä paremmat omaan jalkaani.

Hyvän kengän etsintä kannattaa ainakin aloittaa saman kenkävalmistajan valikoimasta, jonka kengistä on mahdollisesti jo aikaisemmin hyviä kokemuksia…

Hyvinkään Intersportissa minua kenkäasiassa auttoi fysioterapeutti Ville. Hän myös kertoi, että useimmista Intersporteista löytyy fysioterapeutti, joka voi asiantuntemuksellaan auttaa kenkäasioissa. Suosittelenkin oman kokemukseni pohjalta rohkeasti kysymään apua, sillä itse ainakin opin ostosreissun aikana aika paljon juoksukenkien tärkeimmistä ominaisuuksista ja niin ikään nilkkojeni ja jalkaterieni ominaisuuksista.

Minulle selvisi, että jaloissani ei ole ylipronaatiota (nilkan liiallista liikettä sisäänpäin) eli minun kannattaa valita neutraalit kengät pronaatiotuettujen sijaan. Nyt, kun neutraalien- ja pronaatiotuettujen kenkien ominaisuuksiin pääsin paremmin tutustumaan, ymmärsin, että ne katastrofikengät oli pronaatiotuetut eli täysin vääränlaiset omaan jalkaani. Ei siis ihme, että hölkkääminen kyseisellä kenkäparilla oli ollut varsin epämiellyttävä kokemus. Tältäkin olisi vältytty, jos olisin ajoissa ymmärtänyt kysyä apua 😊

Lisäksi selvisi, että jalkateräni holvikaaret ovat melko korkeakaariset. Tämä tarkoittaa sitä, että hölkätessä jalkateriin kohdistuva rasitus tulee korostuneesti kantapäälle ja päkiälle. Näin siis jalkaterän keskiosa ei rasitu yhtä voimakkaasti kuin päkiät ja kantapäät. Tämä ominaisuus yhdistettynä vääränlaisiin kenkiin saattaa helposti johtaa kantapäiden ja päkiöiden kipuihin ja rasitusvammoihin. Tästä johtuen, kengässäni olisi siis hyvä olla vaimennusta ainakin kantapään alla. Ihan uutena asiana minulle tuli se, että myös kengän kiertojäykkyyteen olisi hyvä kiinnittää huomiota. Sain kuulla, että mitä jäykempi välipohja kengässä on, sen enemmän se ”ohjaa” askelta. Koska korkeakaariselle jalkaterälle ominaista on usein myös jälkaterän jäykkyys, olisi hyvä, että kenkäni ei ”kiertojäykkyytensä” puolesta korostaisi tätä jalkaterän ominaisuutta eli minun olisi hyvä valita itselleni melko ”kiertolöysä” kenkä.

Kengän kiertojäykkyydestä kertoo se, kuinka paljon kenkä vääntyy, kun sitä kierretään kannasta ja päkiästä vastakkaisiin suuntiin…

Oma tuntumani täydellisistä juoksukengistä ”osui” siis melko lähelle myös fysioterapeutti Villen näkemystä siitä, millaiset juoksukengät minulle parhaiten sopisivat. Luottokenkäni nimittäin paljastuivat neutraaleiksi, melko kiertolöysiksi kengiksi, joista löytyi 6 mm droppia (kannan ja päkiän välistä korkeuseroa). Mahtavaa, nyt siis tiedän edes suurin piirtein, mitä lähden etsimään, kun juoksukengät tarvitsee seuraavan kerran uusia. Tosin, kuten kaikki muukin, myös jalka ja askellus muuttuvat eli saattaa olla, että sama kenkämalli ei sovikaan omaan jalkaan ”ajasta ikuisuuteen” mutta nyt minulla on kuitenkin jonkinlaiset suuntaviivat asian suhteen.

Tällä kertaa kenkäasia järjestyi nopeasti ja helposti, kun juoksukenkiin perehtynyt asiantuntija etsi minulle valmiiksi omia kenkiäni vastaavan kenkäparin eli ensimmäinen sovittamani kenkäpari oli juuri se etsimäni. Kuinkahan montaa kenkää olisin joutunut sovittamaan ilman asiantuntijan apua, ennen kuin se oikea olisi löytynyt tai olisinko ”omin nokkineni” löytänyt niitä ollenkaan?

Mun uudet ”menopelit”, ensimmäinen kympin testilenkki on tehty ja hyviltä tuntuvat 🙂

Samalla ostosreissulla tuli puheeksi myös paljasjalkakengät ja kevytjalkineet. Ensi viikolla pieni tarina siitä, miten ja millaiset barefootit päädyin hankkimaan, minkälaisen ohjeistuksen sain niiden käytöstä (näin aloittelijana) ja ensimmäisiä fiiliksiä paljasjalkakengillä juostuista lenkeistä…

Suuret kiitokset Hyvinkään Intersportille ja fysioterapeutti Villelle 🙂

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Please follow and like us:
Kesäloman treenejä ja elvyttävä jalkakylpy

Kesäloman treenejä ja elvyttävä jalkakylpy

Vihdoin se on täällä… Kauan odotettu ja kaivattu kesäloma! Monesti lomalla asioilla on lupa ”venyä ja paukkua”, kun pahin kiire (toivottavasti ainakin useimmilla meistä) hellittää. Pitkiä aamuja, myöhäisiä lounaita, remontointia ilman aikataulua ja yhteisiä iltoja ilman nukkumaanmenoaikaa. Tämä sama ihana kiireettömyys näkyy myös kesäloman treeneissäni.

Ystävyyttä

Se mistä olen (kaiken muun ohessa) kiitollinen on paras ystäväni. Minulla ja parhaalla ystävälläni on takana 36 vuotta yhteistä taivalta eli yhdessä on ehditty kokea aika paljon niin iloja kuin surujakin. Asumme eri paikkakunnilla ja valitettavasti ehdimme nähdä aivan liian harvoin. Kesälomalla on onneksi aikaa korjata tämäkin epäkohta. Paras ystäväni tuli siis heti ensimmäisenä kesälomapäivänä kylään ja suunnitelmissa oli pieni sauvakävelylenkki ja yhteinen lounas.

Ensimmäinen tunti sauvakävelylenkistä kului päivittäessä joka päiväisiä kuulumisia ja kun keski-ikäisten naisten elämän ”kipupisteitä” päästiin pohtimaan vasta tämän jälkeen, on sanomattakin selvää, että lenkistä tulikin sitten aika paljon aiottua pidempi. Hyvä niin, tulihan taas laitettua ”maailma mallilleen”… Ensi viikolle suunnitelmissa taas yhteinen sauvakävely 😊

Parhaat ystävät edelleen… Tää kuva löyty jostain arkistojen kätköistä ja se on otettu melkein 25 vuotta sitten jostain kasaribileistä…

Pokemoneja

Onpa tässä hyvinkin vierähtänyt ainakin vuosi, kun nuori herramme viimeksi oli innostunut pelaamaan Pokemon Go:ta. Nyt ilmeisesti peliin oli tehty joitain uusia päivityksiä ja näiden myötä, sekä muutaman tubettajan myötävaikutuksella, nuori herramme innostui jälleen ko. pelistä. Aivan huippu juttu! Yleensä minä olen se, joka ”rankuu” seuraa, kun tulee aika lenkittää koiraa. Nyt tilanne onkin yllättäen se, että nuori herramme pyytää meitä (minua ja Himalajan Hullua) kaveriksi metsästämään Pokemoneja. Niinpä ollaan kesälomalla tehty, tällä seurueella, joka päivä 1,5 – 2,5 tunnin mittainen kävelylenkki Pokemonien ”jalan jäljillä”.

Jolkottelua ja uusia lenkkireittejä

Kesälomalla on kiva etsiä syksyn ja talven varalle uusia lenkkireittejä, kun elämä ei ole aikatauluihin sidottu (tai on mutta hyvin väljästi). Niinpä hauskinta onkin lähteä siitä tutusta risteyksestä ihan toiseen suuntaan, kuin yleensä ja katsoa mihin päätyy. Tällä metodilla lenkit kyllä yleensä ”venyy” normaalia pidemmiksi mutta mitä väliä, kun rauhakseen etenee ja tutkii uusia maisemia. Lomaan on mahtunut myös hyvän mielen retkeilyä koko perheen voimin.

Raivojuoksua

Aiemmin olenkin jo kertonut, että olen kovasti juoksuklinikan innoittamana innostunut tekemään erilaisia juoksutekniikkaan liittyviä harjoitteita ja lyhyitä vetoja paljain jaloin. Yleensä vien nuoren herran futistreeneihin ja teen viereisellä kentällä oman treenin (jos kenttä on vapaana niin kuin yleensä onneksi on). Hyvin hoidetulla futiskentän nurmella on kiva tehdä treeni paljain jaloin. Viimeksi nuori herramme tosin kysyi minulta treenien jälkeen: ” Äiti, miks sä raivojuoksit tuolla viereisellä kentällä” 😊 Niin, että on vissiin siinä juoksutekniikassa vielä vähän parantamisen varaa…

Lihaskuntoa ja kehonhuoltoa

Nyt on häpeäkseni tunnustettava, että nämä kaksi tuiki tärkeää asiaa on näin kesäloman alkajaisiksi jäänyt ihan totaalisesti paitsioon ja kyllä todellakin tiedän, että nämä unohtamalla kohta on se hetki ”Ettei nyt vaan sattuis mitään…” Tämän tiedostaen, aionkin kesäloman edetessä skarpata asian suhteen. Siippani on ollut aika tavalla ”kiinni” tekeillä olevassa lattiaremontissa ja siitä olen hänelle kiitollinen (ihan oikeasti inhosin suhteellisen syvästi vanhan lattiamme väriä). Jahka lattia valmistuu (ei paljon enää puutu) niin otan siippani kaveriksi kuntosalille. En oikein tykkää käydä itsekseni salilla mutta pariharjoitteluna salitreenistäkin saa ihan kivan eli suunnitelmissa olisi lähteä siipan kanssa salille vielä kesäloman kuluessa.

Ennen…

Jälkeen…

Elvyttävä jalkakylpy

Kiinnostukseni kotikosmetiikkaa kohtaan heräsi jo useita vuosia sitten ja tietoa asiasta on tullut vähitellen kerättyä vähän sieltä sun täältä. Kaikenlaisia ”keitoksia” on myös tullut vuosien saatossa kokeiltua ja ehkä eniten juuri vähitellen kertyneen kokemuksen myötä on myös löytynyt ne itselleni sopivat ja mieluisat raaka-aineet. Kotikosmetiikan valmistamisessahan on aina huomioitava se seikka, että monet raaka-aineista ovat varsin allergisoivia ja se mikä sopii toiselle, ei välttämättä olekaan hyvä jollekulle muulle.

Kesälomalla on tullut liikuttua varsin paljon, joten kintutkin alkavat olla vähän väsyneet. Niinpä päätin hemmotella kinttujani elvyttävällä jalkakylvyllä. Tämä jalkakylpy on myös aivan erinomainen syksyllä ja talvella, jos jalkoja paleltaa. Omaan suosikki jalkakylpyyni olen valinnut seuraavat ainesosat:

Hunaja

Hunajassa kerrotaan olevan ihoa suojaavia ja hoitavia entsyymejä sekä lihasten palautumista edistäviä ainesosia. Hunaja on antimikrobista ja sitä onkin käytetty jo satoja, ellei tuhansia vuosia haavanhoidossa.

Sitruuna

Sitruunan sisältämät luonnolliset hapot ja öljyt kuorivat, puhdistavat, desifioivat ja uudistavat ihoa. Sitruuna myös tasapainottaa ihon PH-arvoa.

Rosmariini

Vahvistaa ihoa ja tehostaa ääreisverenkiertoa. Rosmariini on myös lievästi antiseptinen ja näin estää ihon tulehduksia.

(Suola)

Suolaa jalkakylvyssäni käytän vain, mikäli jalkojen iho ei juuri sillä hetkellä satu olemaan mistään rikki tai rakoilla. Suola vilkastuttaa tehokkaasti ääreisverenkiertoa ja etenkin, jos lenkillä on tullut varpaista kylmä tai on juossut osan matkaa märissä kengissä, lämmittää suolaa sisältävä jalkakylpy ihanasti palelevat varpaat.

Hunajan (ja mahdollisesti suolan) liotan lämpimään, lähes kuumaan veteen ja lisään joukkoon sitruunoista puristetun mehun. Jalkakylpyyn lisään myös eteeristä piparminttuöljyä muutamia tippoja, sillä pidän raikkaasta tuoksusta. Tämän jälkeen lisään vielä jalkakylpyyn sitruunan viipaleita ja tuoreita rosmariinin oksia.

Mene ja tiedä, kuinka paljon näiden ainesosien terveyshyödyt oikeasti vaikuttavat jalkakylvyn muodossa mutta ainakin itselläni jalat lämpenevät ja virkistyvät. Lisäksi jalkakylvystä tulee hyvä ja rentoutunut mieli 😊

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Please follow and like us:

Käykö kenellekään muulle koskaan näin, Osa II

Tänään olin ajatellut kirjoittaa kesäloman puuhista mutta, koska hieman mieleni ehdin jo päivän aikana pahoittaa, taidan ”avautua” aiheesta treenivaatteita hieman ylipainoisille. Ihan ensimmäiseksi toivon, että kukaan ei pahoita mieltään siitä, että kerron omasta harmituksestani. Meitä kun on niin moneen junaan, kullakin on omat mieltymyksensä, kaikilla on oma tyylinsä ja jokainen meistä viihtyy omanlaisissaan vaatteissa.

Treenivaatteeni alkavat toden teolla ”vedellä” viimeisiään ja vaikka en kovin välitäkään shoppailusta, päätin tänään lähteä asian tiimoilta katsastamaan alennusmyyntejä. Olen siis hieman ylipainoinen ja edustan hyvin tyylipuhtaasti muotokieleltäni omanavartaloa. Tiedän, tiedän, oma vikahan se on… Tästä tiedosta huolimatta, olen kyllä hieman harmissani nykyisestä treenivaatevalikoimasta.

Kokeiltu on, tää vaatekappale tietää omalla kohdallani sisäreisituskaa…

Ensinnäkin puserot näyttäisivät olevan pääpiirteittäin kahta mallia, joko täysin tyköistuvia tai sitten täysin leikkaukseltaan muodottomia ”säkkejä”. Itselläni ei valitettavasti näillä muodoilla itsetunto riitä siihen, että treenaisin täysin tyköistuvissa vaatteissa. Tiedän, että hyvin erikokoiset ja näköiset ihmiset näin tekevät ja arvostan jokaista heistä, sillä he ovat varmasti enemmän tai vähemmän sisäistäneet kehopositiivisen ajattelun. Itse en kuitenkaan tunne oloani kotoisaksi vaatteissa, jotka eivät jätä yhtäkään ”mahamakkaraa” arvailujen varaan. Löytyihän kaupasta toki myös väljän mallisia puseroita mutta kuten edellä todettu ne olivat malliltaan ”jätesäkki”. Toki nykyiset tekniset materiaalit hengittävät varmasti paremmin kuin tuo kyseinen jätesäkki ja väreissäkin on valinnan varaa mutta silti en halua pukeutua ”jätesäkkiin”, johon on leikattu pään reikä ja kädentiet. Mitä siis oikein toivon treenipuseroltani? Tahtoisin kauniisti leikatun, nätisti istuvan, hieman A-linjaisen mallin, jossa olisi pienet hihat (myös pitkähihaiselle olisi käyttöä) ja joka peittäisi edes osan ahteristani. Mission impossible…

Tälle hame / trikoo yhdistelmälle lähdin etsimään korvaavaa tai korvaavia tuotteita…

Toisekseen juoksushortsit tai hameet eivät ole missään nimessä suunniteltu hieman ylipainoisille urheilun harrastajille. Naisten juoksushortseissa ja hameissa on järjestäen niin lyhyet lahkeet, että sisäreidet hankaavat väistämättä yhteen juostessa. Miesten puolelta löysin yhden mallin, jossa juoksushortsien sisäosan lahkeet ulottuivat polven yläpuolelle mutta näistäkin oli koot loppuneet. Aikaisemmin olen ratkaissut tämän ongelman niin, että minulla on ollut erikseen ¾ pituiset trikoot ja hieman levenevä hame, jonka olen pukenut trikoiden päälle. Miksikö haluan ylipäätään pukea hameen trikoiden päälle, enkä juokse vain pelkissä trikoissa? Syy on sama, kuin urheilupuseroidenkin kohdalla, en tunne oloani viihtyisäksi, jos ahterini kaunistelematon siluetti on kaiken kansan nähtävillä. Useammassa urheilukaupassa kävin, eikä yhdenkään valikoimista löytynyt erillistä hametta vaan kaikissa oli nuo jo puheena olleet erittäin lyhyt lahkeiset trikoot sisään ommeltuina. Luulenpa, että aika lämmin tulee, jos yrittää pukea ensin ¾ trikoot ja sitten siihen päälle hameen, jossa on sisään ommellut lyhyet trikoot. Tämäkin asia siis jäi ratkaisematta. Ihmettelenkin nyt, onko niin, että se on vaan ylipainoisen liikunnanharrastajan osa, kärsiä hiertyneistä sisäreisistä ja ylöspäin rullaavista lyhyistä lahkeista?

Tänään siis ihan hyvillä mielin lähdin aamusella treenivaatteitani päivittämään mutta pidä siinä nyt sitten yllä kehopositiivista ajattelua, kun kaupassa lopulta joudut toteamaan, että edes L-koon treenivaatteet eivät ”istu” nätisti päälle. Eikä strategiset mittani mikään salaisuus ole. Olen 162 cm pitkä ja painan 70 kg, joten oletin kyllä, että lievästä ylipainostani huolimatta, löytäisin itselleni jotakin nättiä päälle pantavaa. Onko nyt niin, että mikäli haluan pukeutua omasta mielestäni nätisti ja asiallisesti esimerkiksi juoksulenkeille ja kuntosalille, pitää minun ensin laihtuakseni illan hämärtyessä treenata salaa ”pimeillä kujilla”, jotta saan itselleni istuvia treenivaatteita.

Hyvillä mielin lähdin siis tänään shoppailemaan ja takaisin kotiin palatessa päällimmäinen ajatukseni oli (tämä ei ollut lähtiessä edes juolahtanut mieleeni): No niin, eipä tarvi läskin ostaa uusia treenivaatteita eli ”romukoppaan” lensi ainakin hetkellisesti kaikki kehopositiivisuus ja hieman ylipainoinen muuttui läskiksi. Huomenna taas uuteen päivään positiivisemmin miettein hieman ylipainoisena mutta tänään kyllä harmittaa…

Vähän jouduin tän päivän päälle ”lohtusyömään”. Onneksi kesän maut ei oo kovin ”syntisiä”…

Harvemmin tulee otettua kovin voimakkaasti kantaa asioihin mutta nyt olen kyllä sitä mieltä, että kehopositiivisuus jää pelkäksi kivaksi sanahelinäksi, mikäli esimerkiksi vaatevalmistajat eivät kykene huomioimaan eri näköisiä, eri muotoisia, eri kokoisia ja eri ikäisiä ihmisiä paremmin.

Mikäli jollakulla on hyviä vinkkejä, mistä edellä kuvailtuja vaatekappaleita tai ylipäätään asiallisia, nättejä ja mukavia treenivaatteita hieman ylipainoisille löytyisi, niin kaikki vinkit ovat enemmän kuin tervetulleita😊

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Please follow and like us: