Vihdoinkin keksin koiralleni käyttöä…

Meille muutti tiibetinterrieri Himalajan hullu maaliskuussa 2018 (Koiran lempinimi kertonee jo jotakin 😊). Koirarodun valintaan vaikutti hyvin vahvasti se, että tiesin tiibettiläisen olevan lähes kyltymätön lenkkeilijä, kokemusta tiibettiläisen omistamisesta oli siis jo entuudestaan.

Tiibetissä vallitsevat ankarat sääolosuhteet. Talvet ovat purevan kylmiä, mutta kesällä voi olla paahtava helle. Kotimaansa säälimättömissä luonnonolosuhteissa on tiibetinterrieristä kehittynyt uskomattoman kestävä ja erittäin sopeutumiskykyinen rotu.”

Tämän rotumääritelmässä mainitun luonnehdinnan allekirjoitan oman kokemukseni pohjalta. Tiibettiläinen on kompaktin kokoinen, uskollinen seuralainen haastavissakin sääolosuhteissa. Kaunis ajatukseni siis oli ottaa nuorelle herrallemme kaveri, ettei hänen tarvitse olla koulun jälkeen yksin kotona ja olihan minulla tietenkin ”oma lehmä ojassa” eli lenkkikaveria itselleni myös tiibettiläisestä kaavailin.

Pentu tuli siis taloon maaliskuussa ja seuraavana syksynä aloitimme koirakoulun, sillä ajatuksenani tosiaan oli opettaa koiralle perustaidot ja ennen kaikkea tavoitteena oli opettaa koira kulkemaan nätisti rinnalla. Ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Koira oli kyllä tosi innokas ja ilahtunut uudesta ”harrastuksestaan” ja tekikin kaikki koirakoulun harjoitukset tosi mallikkaasti yhden kerran, jonka jälkeen oli ilmeisesti sitä mieltä, että ”homma” tuli hoidettua ja nyt on aika pitää hauskaa eli ”painia” omistajan kanssa. Tätä rataa jatkettiin siis koirakoulussa koko syyskausi, jonka jälkeen totesimme hyvässä yhteisymmärryksessä kouluttajan kanssa, että meidän kannattanee nyt pitää vähän taukoa.

”Joskus itsenäinen, itsepäinenkin tiibetinterrieri saattaa vaatia kouluttajaltaan hieman huumorintajua. Tibbe on hengailija, jonka mielestä yksi suorituskerta on riittävä…”

Eli tämänkin väittämän joudun kokemuksen kautta allekirjoittamaan. Oli koirakoulusta oikeasti hyötyäkin, koira ”toimii” kotioloissa ihan hyvin, ainakin useimmiten. Himalajan hullu on luonteeltaan ehkä kaikkein uskollisin, sydämellisin ja kiltein koira, joka minulla on koskaan ollut mutta myös kaikkein villein ja keskittymiskyky on kyllä rehellisyyden nimissä lähellä nollaa.

Tässä kohtaa haluan huomauttaa, että ymmärrän kyllä ongelman olevan talutushihnan siinä päässä, jossa itse ”roikun” = Haasteellinen koulutettava ja liian kokematon kouluttaja lienee yhtälö, johon tarvittiin ratkaisu…

Kovasti me kuitenkin yritettiin löytää ”yhteinen sävel” hölkkälenkeille…

Näillä pohjilla lähdimme sitten yhteisiä hölkkälenkkejä harjoittelemaan. Kävin ostamassa vyötärölle kiinnitettävän talutushihnan. Hieman ääneen ihmettelin lemmikkieläintarvikeliikkeessä, että kuinkahan tässä mahtaa käydä mutta myyjä vakuutti minulle, että kyllä se koira nopeasti oppii asemoitumaan suhteessa hölkkääjään. Voin kertoa, ei asemoitunut, sitkeästä harjoittelusta huolimatta. Tai asemoitui kyllä vasemmalle, oikealle, vasemmalla, jalkojen väliin, eteen, vasemmalle, taakse, oikealle… Lopulta päätin lähestyä asiaa hieman toisenlaisesta näkökulmasta.

”Myös köyhillä paimentolaisilla oli näitä koiria – ne polveutuivat samoista kantavanhemmista kuin luostarikoiratkin, mutta olivat edellisiä vankkarakenteisempia ja kookkaampia. Niiden tärkeimpänä tehtävänä oli palvella isäntäväkensä apuna lammaspaimenina, sekä vaeltelevien paimentolaisheimojen turvana ja johdattelijoina vaikeakulkuisilla vuoristopoluilla.”

Päätin siis heittäytyä vaeltavaksi paimentolaisheimon edustajaksi vaikeakulkuisille vuoristopoluille. Josko koira näin saisi jonkin etiäisen esi-isiensä toimista. Uskokaa tai älkää mutta tämä toimi. Ilman minkäänlaista ”häröilyä” ja täysin suoraviivaisesti mäkeä ylös ja alas toistuvasti ja koirastakin näki, että oli aika päättäväisen touhuissaan asian suhteen.

Totta kyllä, kokeneempi, sinnikkäämpi ja huumorintajuisempi koiranomistaja olisi varmasti onnistunut koiran kouluttamaan juoksukaveriksi myös tasamaalla. Itseltäni taisi hieman loppua huumorintaju ja sinnikkyys asian suhteen…

Koirakoulu- ja tasamaanjuoksu -kokeilujen jälkeen löytyi siis minulle ja Himalajan hullulle yhteinen harrastus. Me ollaan, vaikka itse sanonkin, tosi hyvä tiimi tunkkauksessa ja nykyään treenataan hyvillä mielin yhdessä. Aina se, ennalta suunniteltu vaihtoehto ei olekaan toimivin vaan hyvien käytänteiden löytyminen vaatii useita yrityksiä, erehdyksiä ja ennen kaikkea kykyä tehdä kompromisseja. Enpä osannut ennalta arvata, että se meidän yhteinen harrastus tulee olemaan tunkkaus… Pääasia kai kuitenkin on, että meillä molemmilla on kivaa ja uskoisin, että tämän tyyppinen oheistreeni tekee ihan hyvää sunnuntaihölkkääjälle 😊

Tunkkaus

”Mäen hidasta kapuamista ja erityisesti ylöspäin menemistä. Tunkkaukseen yleensä liittyy hankala maasto ja/tai jyrkät ei-juostavat mäet. Lisäksi voi melkein 100% varmuudella kuvitella tunkkaajalle käteen sauvat , joihin on kiva nojailla. Tunkkaukseen ei yleisesti liity juokseminen, vaan se on kävelyä tai kävelyn ja kiipeämisen sekoitusta. Kiipeäminen harvoin kuitenkaan niin hankalaa, että sitä voisi mitenkään rinnastaa kalliokiipeämiseen. Tunkkaus on yleensä myös pitkäkestoista.” – Antti Niinikoski

”Termi tulee sanasta tunkki, joka on työkalu raskaiden taakkojen nostamiseen. Tunkilla saa vähitellen veivattua lihasvoimin vaikka auton ylös renkaanvaihtoa varten. Joku on siis joskus keksinyt kutsua vastaavaa nitkutusta lihasvoimalla ylämäkeen tunkkaukseksi. Alun perin maastofillaripuolelta, kun on tunkattu (talutettu) ajopeliä jyrkkää mäkeä ylös vähitellen.” – Terho Lahtinen
”Tunkkaus on polkujuoksun ankkakävely, vrt. murtsikkahiihto.” – Eetu Nordman”

Tekstilähteet:

http://www.trailrunning.fi/polkujuoksusanasto/

https://tiibetinterrierit.weebly.com/tiibetinterrieri.html

http://www.hompotin.com/tiibetinterrierit/

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Kahvakuula on jeppis…

En oikein koe kuntosaliharjoittelua omakseni ja niinpä pyrin talviaikaan ”kuittaamaan” tarpeellisen lihaskuntotreenin ohjatuilla kahvakuulatunneilla. Jokaisella ryhmäliikuntatuntien ”kuluttajalla” on varmasti omat mieltymyksensä ja tätä myöten tietenkin ne omat suosikkiohjaajat. Oma suosikkiohjaajani luottaa kahvakuulatunneillaan pääosin kahvakuulaharjoittelun perinteisiin perusliikkeisiin heilautuksiin, rinnallevetoihin, työntöihin ja tempauksiin. Tehokkaita koko kehon liikkeitä, jotka edistävät lihasten kykyä työskennellä yhdessä (näin minulle on kerrottu 😊). Lisäksi suosikkiohjaajani suosii pitkiä sarjoja. Tämä on tietenkin minulle (kestävyysjuoksun harrastajana) mieleistä ja ehkä mieltymykseni kahvakuulaharjoitteluun johtuukin juuri siitä, että tämän tyyppinen harjoittelu on luonteeltaan enemmänkin kestävyysharjoittelua kuin voimaharjoittelua?

Tietenkin juoksun harrastaja tarvitsee myös voimaa kehittyäkseen. Tässäpä tullaankin sitten sen kysymyksen äärelle, että nousujohteinen kahvakuulaharjoittelu ”jumittaa” ainakin oman kokemukseni pohjalta lähes koko kropan aika tehokkaasti useammaksi päiväksi ja tämähän tietenkin ”syö” melko tavalla seuraavien päivien juoksuharjoitusten tehoja ja hyötyjä. Kahvakuulaharjoittelun ja juoksun yhdistämisestä kävinkin tuossa taannoin keskustelua jo alussa mainitun kahvakuulaohjaajan kanssa. Hän ehdotti asiaan seuraavanlaista lähestymistapaa: Kahvakuulaharjoittelu kannattaisi tehdä pääosin omaan kuntotasoon nähden maltillisen painoisella kahvakuulalla, jolloin harjoittelu ei vie tehoja ainakaan kovin monen seuraavan päivän juoksutreeniltä. Hän myös ehdotti, että harjoittelua voisi rytmittää niin, että talvikauden treeniohjelmaan sijoittaisi erillisiä voimaviikkoja, jolloin kahvakuulaharjoittelun voisi tehdä intensiivisemmin ja suuremmalla painolla.

Pidin ideaa erillisistä voimaviikoista oikeastaan aika hyvänä. Asia tuli puheeksi tässä ”kevään korvalla”, joten voimaviikkoja osana harjoitusohjelmaa en ole ehtinyt vielä kokeilla mutta aioin kyllä syksyn saapuessa kokeilla, miltä tämän tyyppinen treenin rytmittäminen tuntuisi ja tietenkin palaan taas ohjattujen kahvakuulatuntien pariin syksyn saapuessa mutta näin kesäaikaankaan (kun ryhmäliikuntatunnit on kesätauolla) en kahvakuulaa suinkaan hylkää.

Olen ”kuluttanut” ohjattuja kahvakuulatunteja useiden vuosien ajan, joten olen aika luottavainen sen suhteen, että perusliikkeiden tekniikka on ainakin jotakuinkin hallussa ja muistissa on ihan hyvä määrä erilaisia liikepattereita omatoimista kahvakuulatreeniä varten. Parina edellisenä kesänä olen lihaskuntotreenin tehnytkin 1-2 kertaa viikossa maltillisen kokoisella kahvakuulalla omalla takapihalla, enkä oikeastaan näe mitään syytä tältä osin treeniohjelmaani täksi kesäksi muuttaa eli kahvakuula kainaloon ja takapihalle hyttysten ja paarmojen armoille 😊

”Kumpaa aiot ulkoiluttaa ensin, perheen koiraa vai kahvakuulaa…”

Ulkoilmaihmisenä ja talvikelien ystävänä nostan kahvakuulaharjoittelun suureksi eduksi myös sen, että treenin voi tehdä raikkaassa ulkoilmassa myös syksyllä ja talvella, kun treeniä varten ei tarvita muuta välineistöä, kuin kätevästi mukana kulkeva kahvakuula.

Kahvakuulasta…

Pavel Tsatsoulinen mukaan kahvakuula eli girya esiintyi venäläisessä sanakirjassa ensimmäistä kertaa jo lähes 300 vuotta sitten. Kahvakuula on alun perin ollut maanviljelyyn liittyvä punnus, jonka nostelussa alettiin kisailla, koska punnuksen muoto oli niin sopiva nosteluun. Myös monissa muissa maissa on ollut käytössä kahvallisia punnuksia mutta kahvakuulaharjoittelu siinä muodossaan, missä se meillä Suomessa tällä hetkellä esiintyy, näyttäisi pohjautuvan aika pitkälti venäläiseen perinteeseen.

Kahvakuulilla on kilpailtu Neuvostoliiton alueella ainakin 100 vuoden ajan, lähinnä siitä kuinka monta toistoa pystytään eri nostoissa tekemään. Tämä on sinänsä luonnollista, koska kahvakuulan paino ei ole säädettävä, kuten levytanko tai käsipaino. Vuonna 1888 Karl Fazer, suomalainen sokerileipuri, voitti painonnostokilpailun Venäjällä työntämällä yhden puudan (16 kg) painoista kahvakuulaa 197 kertaa.

Kuvassa Kouvolan museon kokoelmiin kuuluva punnus. Punnuksessa on mittayksikkö 1 n eli puuta, joka on vanha venäläinen painomitta. Yksi puuta on 16,38 kg. Punnuksessa lukee venäjäksi SORMOVO. Vastaavanlainen esine löytyy myös Suomen Metsästysmuseon kokoelmista. Metsästysmuseo on ajoittanut painokuulan vuosien 1850-1910 välille.

Tekstilähteet:

http://www.kahvakuulaurheilu.net/suomalaisen-kahvakuulaurheilun-historia-lyhyesti/

https://keho.net/artikkelit/Kahvakuula-osa-1-kuulan-juuret

http://museoaarteita.blogspot.com/2013/05/kahvakuulan-historiaa.html

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Mä rakastan YouTubee…

Tänään tuli tehtyä, YouTuben inspiroimana, vähän erilaista oheistreeniä. Eipä tämä varmasti mitenkään erityisesti juoksuharrastusta edistänyt mutta tulihan liikuttua, ulkoiltua ja ennen kaikkea pidettyä hauskaa koko perheen voimin.

Mielestäni on aivan käsittämättömän hienoa, että nuoremmalla sukupolvella on YouTube. Itse harrastin lapsena ratsastusta. Niihin aikoihin Yle saattoi hyvällä säkällä näyttää ratsastusta kanavillaan kerran vuodessa. Niinpä minusta on aivan mahtavaa, että onpa oma kiinnostuksen kohde melkeinpä mikä tahansa, niin YouTubesta löytyy hyvää sisältöä aiheeseen liittyen.

Meillä on YouTuben kanssa sellainen sääntö, että sitä saa katsoa vain aikuisen seurassa. Niinpä nuorta herraa kiinnostavia sisältöjä on tullut itsekin kulutettua aika tavalla. Nuori herramme harrastaa suurella antaumuksella jääkiekkoa ja jalkapalloa, joten IlariPron ja Jaakko Parkkalin YouTube -kanavat ovat meillä ne kaikkein katsotuimmat.

Mielestäni molemmat tubettajat tekevät varsin viihdyttävää ja hyvää sisältöä. Monesti nuori herramme katsoo hetken näitä videoita ja lähtee sitten ulos harjoittelemaan aikaisemmin IlariPron tai Jaakko Parkkalin -kanavilla näkemiään lätkä- tai futiskikkoja eli kyllä nämä kyseiset tubettajat myös inspiroivat omaan tekemiseen ja harjoitteluun.

Pakko tunnustaa, että itsekin innostuin eräästä IlariPron futistempusta niin paljon, että päätin opetella sen tekemään. Haastoin myös siippani ja nuoren herran asian tiimoilta. Eipä siinä sitten muuta, kun koko porukalla futiskentälle harjoittelemaan. Aika nopeasti kävi ilmi, että temppu todellakin näyttää paljon helpommalta YouTubessa IlariPron tekemänä kuin todellisuudessa keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän toimesta suoritettuna.

Noin 150 toiston jälkeen luovutin ja päivän ainoa onnistuja Bottle Flipin suhteen oli nuori herra. Kuten todettu, vähän erilainen oheistreeni mutta ihan tehokas, kun vähän vielä teki juoksuvetoja temppuilun välissä. Tosin luulen, että huomenna oikea jalkani ei ole ihan parhaassa mahdollisessa vireystilassa (noin niin kuin juoksua ajatellen). 😉 Kumpikohan mahtaa toteutua ensin, kahden tunnin alitus puolikkaalla vai se, että opin tuon futiskikan? Molempien tavoitteiden saavuttaminen vaatii vielä aika paljon harjoittelua…

Youtubeen palatakseni… ”Pommin” varma keino välttää illalla käytävä keskustelu nukkumaan menoajasta on ilmoittaa, että nyt on äidin vuoro katsoa YouTubea telkkarista ja äiti aikoo katsoa videoklippejä Italiassa järjestettävistä maratoneista (hyvä yhdistelmä sinänsä, sillä minä pidän sekä juoksemisesta että Italiasta). Tässä kohtaa nuori herramme siirtyy yleensä ihan vapaaehtoisesti ja käskemättä yläkertaan ”köllimään” 😊

Nuoren herramme futiskauden päättäjäisiin oli kutsuttu viime syksynä yllätysvieras… Se valtava riemu, kun selvisi, että yllätysvieras oli IlariPro ja nimmari pääsi tietysti nuoren herran huoneen seinälle paraatipaikalle, heti HIFK:n logon välittömään läheisyyteen.

Bottle flip Dahlströmin, Kairisen ja Ilaripron tekemänä https://www.youtube.com/watch?v=js1QiIf1Nqs

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Kärsivällisyys koetuksella…

Kirotut polyypit… Tiedän, että olen tässä kohtaa epäreilu ihminen, minulla ei ole mitään vakavaa, oikeasti terveydelle vaarallista sairautta ja siitä olen luonnollisesti kiitollinen. Sen takia tuntuukin varsin turhalta turhautua pitkittyneeseen flunssaan mutta vaikka kuinka yritän itselleni asiaa perustella niin neljännen viikon kohdalla harmitus ”nousee pintaan” ja oma ”pikkumaisuus” asian suhteen harmittaa ehkä jopa enemmän kuin se, ettei pääse treenin pariin…

Kolme viikkoa aikaisemmin…

Tilanne on aika usein se, että kun muut sairastavat flunssaa 1-2 viikkoa itselleni flunssa jää ”päälle” vähintään kuukaudeksi, riippuen siitä, miten hyvin lääkitys kullakin kertaa polyyppien suhteen on kohdillaan. En ole mikään ”himourheilija” mutta liikunnan harrastaminen on iso osa elämääni ja olen tottunut liikunnasta hakemaan energiaa, iloa ja hyvää mieltä… Saattaahan se olla, että Helsinki City Running Day:n puolikaskin on jo vähän mielen päällä. Pari päivää sitten kun kolahti sähköpostiin lähtöryhmä ja juoksunumero.

Omalla kohdallani valitettavasti, ne arjen ihan tavallisetkin haasteet alkavat aika nopeasti kiukuttaa, kun ”paineita” ei pääse purkamaan liikunnan parissa. Tästä huhtikuu on aika oiva esimerkki:

Juuri vaihdetun auton turvavyö alkoi kenkkuilla – Kilahdin

Koira piti kiikuttaa pyhäpäivänä eläinlääkärin, laskun nähtyäni – Kilahdin

Kävimme katsomassa unelmieni taloa, siippani ei nähnyt talossa potentiaalia – Kilahdin

Nuori herra hukkasi taas vaihteeksi puhelimensa – Kilahdin

Koira kävi kaivamassa kevätkukat takapihalta ja kantoi ne sohvalle – Kilahdin

Ihan pieniä ylimääräsiä kuluja huhtikuulle…

Niinpä niin, normaalisti suhteellisen pitkä pinnani on siis ollut huhtikuussa siinä määrin koetuksella, että nuori herrakin jo kehotti minua lenkille: ”Äiti lähtisit nyt vaan ulos juokseen niin sulle tulis parempi mieli”. Oikeassahan hän tietenkin oli, tosin tätä kommentointia oli edeltänyt suhteellisen pitkä keskustelu siitä, voiko koko viikon elää pelkillä pääsiäismunilla. Arvaatte varmasti, että kantani asiaan oli hieman toinen kuin nuoren herran…. En kilahtanut mutta asiaa riittävästi perusteltuani taisin kuitenkin ilmoittaa hieman napakampaan sävyyn, että meillä ei lähdetä tekemään empiiristä tutkimusta siitä, miten ihminen voi, syötyään viikon pelkkiä pääsiäismunia.

Niin sanotuissa normaaliolosuhteissa kaikki tämä olisi lopulta hetken harmituksen jälkeen naurattanut, sillä elämäähän tämä vain on…😊

Ja sitten se aloittamisen vaikeus treenitauon jälkeen… Joka kerta on jotenkin yhtä hankala arvioida, koska kevyen treenin flunssan jäljiltä voi aloittaa. Missä kohtaa flunssa loppuu ja polyyppien aiheuttamat oireet alkaa? Tähän ”sillisalaattiin”, kun lisätään vielä allergian puolesta erittäin hankala kevät niin alkaa olla jo todella vaikea päätellä missä on oireiden todellinen alkuperä… Pitkittääkö polyypit ja allergia flunssaa vai pahentaako flunssa allergiaa niin, että normaalit allergiatropit ei enää riitä…

Tiedän, ainahan se menee omaa kroppaa kuunnellen mutta kehontuntemukseni suhteen olen tullut hieman skeptiseksi sen jälkeen, kun ”sairastin” flunssaa toissa talvena kuukausitolkulla ja monen lääkärikäynnin jälkeen sain lähetteen nenä,- kurkku- ja korvalääkärille ja poskionteloiden magneettikuvaan. Kaikki ontelot oli täynnä ”kirottuja polyyppeja” ja flunssan kaltaiset oireet johtuivat niistä eli toisin sanoen koko tuon ajan olisin voinut urheilla ihan huoletta, itse asiassa se olisi luultavasti jopa helpottanut oireita…

Kuten nuorella herralla on tapana todeta 5/5 pikkuvikoja…

Vähän kyllä jännittää, ehtiikö toipua riittävästi ennen Helsinki City Running Day:tä, aikaahan vielä on mutta nuo kirotut polyypit.

Olishan se tietysti helpompi sairastaa, jos toi apuhoitaja ei olis ihan noin ahkera…

Toipilaan sunnuntaihölkkääjän treeniviikko

Maanantai

1 h 20 min rauhallista kävelyä metsän siimeksessä äänikirjan kanssa

Tiistai

1 h venyttelyä

Keskiviikko

1 h sauvakävelyä maltillisella vauhdilla

Torstai

1 h venyttelyä ja muutamia lihaskuntoliikkeitä jumppapallolla

Perjantai

Salattuja elämiä suoratoistona ja pari siideriä (ei ehkä järkevin valinta toipumisen kannalta) 😊

 

Kirotut polyypit….

Polyyppi on nenän hyvänlaatuinen limakalvopullistuma. Polyyppien aiheuttajia on luultavasti useita, mutta varmaa syytä polyyppitaudille ei tiedetä. Astmaatikoilla, kroonista poskiontelotulehdusta sairastavilla ja allergiaan taipuvaisilla ihmisillä on polyyppeja enemmän kuin muilla. Polyypit eivät muutu pahanlaatuisiksi (syöväksi). Nenän polyyppitaudin oireita ovat nenän tukkoisuus, kirkas nuha, hajuaistin heikentyminen ja päänsärky. Polyyppipotilaiden flunssat kestävät pitkään, ja niihin liittyy usein poskiontelotulehduksia.

Tekstilähde: https://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00304utton to change this text. Lorem ipsum dolor sit amet, consectetur adipiscing elit. Ut elit tellus, luctus nec ullamcorper mattis, pulvinar dapibus leo.

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Retkeilyä…

Seitsemän veljeksen vaellusreitti kulkee Uudellamaalla Helsingistä Vantaan, Tuusulan ja Nurmijärven kautta Hyvinkäälle. Mittaa koko reitille kertyy noin 80 kilometriä. Reitin varrelta voi hyvin valita itselleen mieluisia ja sopivan pituisia osuuksia, joten reitti tarjoaa mahdollisuuksia monen tasoisille ja ikäisille vaeltajille.

Ensimmäisen kerran reitillä vaellettiin jo syksyllä 1964, kun Akateeminen Urheiluliitto järjesti Seitsemän veljeksen vaelluksen, joka kulki Nurmijärven Palojoelta Helsingin Pirkkolaan. Nykyään reitti alkaa Aleksis Kiven patsaalta Kansallisteatterin edustalta. Reitti on tällä hetkellä merkitty osittain hyvinkin selkeästi ja reitin seuraaminen näillä osuuksilla on helpohkoa mutta osittain reitin seuraaminen saattaa olla haasteellista ja vaatii hyvää kartanlukutaitoa, riittävien opasteiden puuttuessa.

Seitsemän veljeksen reitin saavutettavuuden parantamiseksi työskennellään kuitenkin jatkuvasti. Yksi hieno hanke aiheen tiimoilta on Eteläisen maaseudun osaajat EMO ry:n rahoittama Seitsemän veljeksen reitillä -hanke. Hankkeen aikana Seitsemän veljeksen vaellusreitille tehdään mobiiliopastus Hyvinkään, Nurmijärven ja Tuusulan alueille yhteistyössä kuntien ja yhdistysten kanssa. Mobiiliopastus tulee sisältämään runsaasti tietoa muun muassa reitin monimuotoisesta maisemasta ja luonnosta sekä kulttuurikohteista.

Katriina Koski  (Maisema-asiantuntija, NEUVO 2020 ympäristöasiantuntija (Etelä-Suomen Maa- ja kotitalousnaiset, ProAgria Etelä-Suomi) tutkii Seitsemän veljeksen vaellusreitin karttoja. Hetken kuluttua on tarkoitus lähteä liikkeelle suunnittelemaan mobiiliopastusta.

Mobiiliopastus tehdään Nomadi-sovellukseen ja se on sekä helppo että maksuton ladata omaan mobiililaitteeseen. Opastus julkistetaan 12.10. ja tämän jälkeen se on ladattavissa omaan mobiililaitteeseen. Olitpa sitten kiinnostunut reitin kulttuurikohteista, kasvistosta tai luonnonmaisemasta sisältää mobiiliopastus varmasti paljon mielenkiintoista sisältöä. Opastuksesta tulee löytymään myös käytännön vinkkejä levähdys- ja huoltopaikoista.

Mobiiliopastuksen tekijät pienellä kahvitauolla.

Mobiiliopastusta tehdään työpajoina paikallisten toimijoiden kanssa, jolloin paras paikallinen tietämys saadaan mobiiliopastuksen kautta reitillä vaeltajien käyttöön. Tällä viikolla järjestettiin hankkeen Nurmijärven pohjoisosan reittiosuuden suunnittelutalkoot. Minulla oli ilo osallistua tarkkailijan roolissa tähän tapahtumaan. Oli todella antoisaa kulkea asiantuntijoiden kanssa läpi tämä reittiosuus ja huomata, kuinka paljon reitin varrella on nähtävää ja koettavaa.

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Nyt mietityttää…

Minä en pidä vesijuoksemisesta, voin sen rehellisesti tunnustaa… Kuitenkin tuossa talven aikana ilmaantui aika pahoja ongelmia selän kanssa ja oikeastaan ainoa urheilumuoto, jonka selkäni ”otti vastaan” oli vesijuoksu. Useamman kuukauden ajan vesijuoksin 3-4 kertaa viikossa tunnin kerrallaan. Tähän sitten vähitellen pystyin lisäämään koiran kanssa kävellen lenkkeilyä ja melkein neljä kuukautta myöhemmin olin kykenevä aloittamaan kevyesti juoksun parissa.

Kyllähän se, eteneminen oli ”tahmeaa” tauon jäljiltä ja jalkoja sai ihan tosissaan totuttaa ottamaan taas iskutusta vastaan mutta muuten kunto tuntui olevan jopa parempi kuin ennen loukkaantumista. Syke nimittäin pysyi huomattavasti paremmin alhaalla kuin syksyllä ennen juoksutaukoa.

Jäinkin tämän huomattuani miettimään, että vaikka olen pääosin juossut peruskestävyysalueella (omat sykerajat on määritetty laktaattitestillä), olenko sittenkin astunut siihen klassiseen ”sudenkuoppaan” ja juossut peruskestävyystreenit liian vauhdikkaasti.

Koska tietoni treenaamisesta on maallikon tasolla, osaan toki erottaa ja jopa hieman suhteuttaa treenimääriini perus- ja vauhtikestävyysharjoituksia mutta en ole oikein osannut ajatella, että ehkä treenatessa olisi hyvä käyttää monipuolisemmin koko peruskestävyyden sykealuetta hyväkseen. PK-lenkkini olen aina juossut suht samalla nopeudella ja intensiteetillä, jolloin syke on kyllä pysytellyt määritetyllä peruskestävyysalueella mutta toki sen ylärajaa hipoen.

Vaikka pyrinkin pitämään vesijuoksun tehokkaana tekemällä muun muassa intervallityyppisiä ”pyrähdyksiä” ja vaihtamalla etenemistyyliä polvennostojuoksuun, sivuloikkiin yms. Suurin osa vesijuoksusta taisi kyllä mennä siellä peruskestävyyssykkeen alarepertuaarissa (rehellisyyden nimissä). Kuitenkin, kuten aluksi mainitsin, usean kuukauden vesijuoksun jälkeen juostessa syke olikin selkeästi matalampi kuin aikaisemmin samalla matkalla ja samalla vauhdilla.

Tällä kertaa taisi siis käydä onni onnettomuudessa… Loukkaantumisen myötä treenaamiseni monipuolistui aikaisempaan nähden (moni valveutunut ihminen olisi tämän toki ymmärtänyt ilman loukkaantumistakin mutta itse nyt tällä kertaa tarvitsin tämän tapahtumaketjun ymmärtääkseni asian laidan).

Edelleenkään minä en pidä vesijuoksemisesta mutta jotenkin salakavalasti vesijuoksusta on kuitenkin tullut rutiininomainen osa torstai-iltaani ja lauantai-iltapäivääni. Vesijuoksuahan kehutaan aika usein erilaisissa yhteyksissä hyvänä terveysliikunnan muotona. Pakko tunnustaa, että joskus on saattanut jopa vähän ärsyttää koko lajin ”ylenpalttinen” ylistäminen. Oman kokemukseni perusteella en voi kuitenkaan lähteä lajin hyötyjä kiistämään. Luulenpa, että minun ja vesijuoksun välille on päässyt syntymään jonkinlainen viha-rakkaussuhde, sillä tokihan peruskestävyyssykkeen alarajoilla voisi liikkua vaikkapa kävellen… ja siitäkin huolimatta uimahallin ovi kolahtaa takanani säännöllisesti.

Minulla ei siis ole tietoa tai taitoa, vain oma, oikeastaan vähän vahingossa syntynyt kokemukseni peruskestävyysharjoittelun jakamisesta PK1 ja PK2 treeneihin rytmittämällä treeniviikkoon hidasta juoksua ja vesijuoksua.

Jotain tuli siis tehtyä oikein mutta selitystä miksi vesijuoksu toimi niin hyvin ensin korvaavana lajina ja nyt oheistreeninä esimerkiksi koiran kanssa kävellen lenkkeilyyn verrattuna, en keksi….

Jokatapauksessa peruskestävyystreenin jakaminen PK1 ja PK2 treeneihin herättää mielenkiintoa ja aionkin tulevaisuudessa asiaan perehtyä lähemmin. Toki kaikki neuvot, vinkit ja kokemukset asian suhteen ovat tervetulleita, koska nyt mietityttää…

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Telakalla…

On ihan oikeesti vähän vaarallista. Sain marraskuun alussa välilevynpullistuman, jonka johdosta juoksu jäi pois päiväjärjestyksestäni vähäksi aikaa. Toki kuntoutin selkää (heti kun pahin kipu hellitti) vesijuoksemalla ja salilla. Siitä huolimatta jäi ylimääräistä aikaa ja energiaa. Niinpä päätin ylimääräistä tarmoa purkaa ryhtymällä remppahommiin.

Meillä on isot mäntypuiset portaat, jotka näin ”sieluni silmin” kauniin valkoisina. Maalikaupan mainosta mukaillen: Siitä se ajatus sitten lähti… Toki olisin harkinnut kahdesti, jos olisin arvannut lopputuleman.

Urakkahan ei sitten ollut mikään ihan pieni: hionta, pohjamaali ja kaksi kerrosta varsinaista maalia. Suurella kärsivällisyydellä kuitenkin missiotani toteutin ja kahden viikon kuluttua urakka alkoikin jo olla voiton puolella.

Sunnuntaiaamuna ryhdyin portaita viimeistelemään ja vähän isommalla kiirellä kun lähdin työtä toteuttamaan… Pum! Löin varpaani portaan kulmaan, sillä seurauksella, että varvas murtui. Tämä tosin selvisi vasta hieman myöhemmin, kun huomasin mustelman, turvotuksen ja sen kylmän tosiasian, että jalan päälle ei voi astua. Eipä siinä mitään, selkä oli toki jo parempi kahden kuukauden vesijuoksemisen jälkeen mutta varvas käyttökelvoton. Ei muuta, kun lisää vesijuoksua…

Kun portaat vihdoin valmistuivat, näytti varvas edelleen tältä…

Perjantai iltana istuskelin sohvalla ja taas oli jotenkin tuota ylimääräistä energiaa päässyt kertymään… Ryhdyin katsomaan YouTubesta laminaatin asennusohjeita. Tässä vaiheessa lähipiiristäni vihjaistiin; Mitä jos nyt kuitenkin kävisit ihan varovasti kokeilemassa, josko se varvas jo kestäisi juoksemista😊