Katse eteenpäin ja suupielet ylöspäin…

Tänä keväänä vierailin ensimmäistä kertaa juoksuklinikalla. Kokemus oli varsin antoisa monestakin syystä.  Ensinnäkin yhdessä tekeminen… Juoksen mielelläni yksin ja ”tuuletan” ajatuksiani. Koska olen luonteeltani varsin sosiaalinen ja puhelias tuntuu juoksuharrastus joskus hieman yksinäiseltä ja kaipaan vuorovaikutusta asian tiimoilta. Ensimmäisellä kerralla juoksuklinikalla oli mukana minun lisäkseni kaksi muuta juoksunharrastajaa ohjaajan lisäksi. Käyn kyllä säännöllisen epäsäännöllisesti esimerkiksi ryhmäliikuntatunneilla ja sauvakävelen kaverin kanssa mutta juoksukaveri minulta puuttuu. Niinpä yhdessä tekeminen juuri sen itselle mieluisimman lajin tiimoilta motivoi valtavasti ja olihan se ihan älyttömän hauskaakin.

Toisekseen aloitin juoksuharrastuksen 3,5 vuotta sitten käytännöllisesti katsoen ”tyhjältä pöydältä”. Enkä tarkoita tätä vain kuntotason suhteen vaan ennen kaikkea tiedollisesta näkökulmasta. Esimerkiksi sykealueisiin ”törmäsin” tuolloin vasta ensimmäisen kerran (aika ansiokkaasti olin onnistunut pitämään itseni pimennossa 40 vuoden ikää asti 😊). Kolmen ja puolen vuoden matkalla juoksuharrastuksen parissa olen ollut siinä mielessä onnellisessa asemassa, että minulla on ollut mahdollisuus ”ammentaa” tietämystä useammaltakin tosi pätevältä liikunta-alan ammattilaiselta. Niinpä ymmärrykseni asian suhteen on hitaasti mutta varmasti lisääntynyt.

Ajattelen kuitenkin, että tässä asiassa olen edelleen ihan siellä ”polun” alkupäässä ja opittavaa on vielä valtavasti. Niinpä kaikki neuvot, ohjeet ja vinkit juoksuharrastukseen liittyen ovatkin enemmän kuin tervetulleita. Etenkin juoksutekniikan ja sen parantamiseen tähtäävien harjoitteiden suhteen olen aivan alkutekijöissä. Tiedän, tähän olisi tietenkin pitänyt käydä ”käsiksi” jo paljon aikaisemmin mutta ehkä en oikein ole löytänyt sopivaa tilaisuutta, ennen kuin nyt.

Juoksuklinikan hienous ja paras anti oli mielestäni se, että sieltä sain selkeitä ja riittävän yksinkertaisia harjoituksia ”omaan työkalupakkiini”. Nämä olenkin nyt sisällyttänyt harjoitusohjelmaani. Kun on kokonaan uuden asian edessä, mielestäni nimenomaan riittävän ”matala kynnys” aloittamiseen ja tekemiseen on se perusta, jolle jatkuvuutta ja rutiinia asian tiimoilta on mahdollista rakentaa.

Liikkuvuuteni, tasapainoni ja koordinaationi eivät ole mitenkään erityisen hyvissä kantimissa ja kuten edellä tuli todettua juoksuklinikalta saamieni harjoitteiden hienous oli juuri siinä, että ne olivat riittävän helposti lähestyttäviä. Kaikkia klinikalla kokeiltuja juttuja en todellakaan vielä hallitse, sillä osa harjoitteiden liikeradoista oli sen verran vieraita, että niiden oikein tekeminen vaatii kyllä vielä ohjattua harjoittelua. Helpoimmat harjoitteet pystyin kuitenkin sisällyttämään omaan treeniohjelmaani. Valitsin siis viikko-ohjelmaani vain ne liikkeet, jotka osaan tehdä ainakin suurin piirtein oikein ja jätin vielä toistaiseksi haastavammat osiot pois. Aikomuksenani on tietenkin lisätä vähitellen niitä haastavampiakin juttuja harjoitusohjelmaani, kunhan osaamiseni toistojen kautta lisääntyy ja (toivottavasti) tekniikka kehittyy näiden vaativimpienkin juttujen osalta.

Maanantaisin harjoittelupaikkani määrittää nuoren herramme futistreenit eli oma treeni sijoittuu futiskentän laitamille. Aika usein tulee kierrettyä hölkäten futiskenttien ympärillä kulkevaa noin kilometrin mittaista hiekkatietä tai tehtyä samaisella hiekkatien pätkällä vauhtileikittelyä. Juoksuklinikan innoittamana päätin kuitenkin tällä viikolla ”kasata” maanantaille vähän erilaisen treenin. Lämmittelin sauvakävellen noin puoli tuntia, jonka jälkeen tein avaavia liikkeitä: Jalkojen heilautuksia eteen,- taakse ja sivulle sekä aitajuoksijan pyörityksiä eteen ja taaksepäin. Lihaskuntoliikkeistä tein pakarapunnerruksia korokkeella, akillesjumppaa, yhden jalan kyykkyjä, selkälihaksia sekä vinoja,- ja suoria vatsoja. Seuraavaksi olikin sitten vuorossa kahta erilaista versiota polvennostokävelystä, 3×50 metriä helpompi versio ja 3×50 metriä haastavampi versio. Päivän treenin kruunasi ikään kuin ”sokerina pohjalla” 10×50 metrin rennot vedot paljain jaloin.

Paljon kokeiltiin juoksuklinikalla muitakin harjoitteita mutta nämä nyt pystyin parin ensimmäisen kerran jälkeen ottamaan tässä kohtaa haltuun. Vähitellen ja pala kerrallaan… Niinhän sitä tavataan sanoa, että Jokainen pienikin pisara muovaa kiveä… 😊

Nuori herramme on muuten keksinyt oivan tulonlähteen: ”Äiti, tarviiks sä kuvia blogiin?” Edelliset kuvat sain hintaan 2 euroa, näistä ”pulitinkin” sitten jo 4 euroa…

Juoksuklinikan löysin täältä http://suviselvenius.com/

Ja kivan treenin päälle voi aina vähän tuulettaa…

Please follow and like us:

Just for fun!

Jokaisella meillä on varmasti omat vahvuutemme suhteessa juoksun harrastamiseen ja omiin tavoitteisiimme. Vastapainoksi tietenkin ne vähän enemmän työtä ja kehittämistä vaativat osa-alueet…

Minulle treeniviikon kohokohta on aina ollut se hidas pitkä (juoksukunnon mukaan se on joskus ollut pidempi joskus taas lyhyempi) mutta aina yhtä mieleinen. Olen hitaasti lämpenävää sorttia ja monesti juoksu (omassa tapauksessa enemmänkin rauhallinen köpöttely) alkaa oikeasti tuntua hyvältä vasta jossain 7-8 kilometrin kohdalla. Ehkä osittain tästä johtuen treeniohjelman lyhyemmät ja vauhdiltaan hieman nopeammat lenkit eivät aina ole oikein huokutelleet.

Mennen…

Viime vuonna lisäsin viikottaiseen treeniohjelmaani juoksijan ”herkkupäivän”, joka tarkoittaa siis sitä, että kyseisenä päivänä voi edetä ihan miten huvittaa, vaikka takaperin tai kontaten, jos siltä tuntuu (kunhan etenee). Käytännössä ”riisuin” siis kaiken tavoitteellisuuden pois juoksijan ”herkkupäivän” treenistä.

Eräällä jo eläkkeellä olevalla kollegallani oli tapana huomauttaa joka viikko maanantaiaamuna kahvipöydässä, että ei ole maanantai yhtään niin hyvä päivä kuin perjantai… Tästä olen hänen kanssaan vahvasti samaa mieltä ja monesti itselleni juuri maanantai on se päivä viikosta, jolloin kiusaus jäädä sohvan nurkkaan treenaamisen sijaan käy aika suureksi (joskus jopa ylivoimaiseksi ja Salkkaritkin jäi jännään kohtaan edellisessä jaksossa😊). Niinpä sijoitin juoksijan ”herkkupäivän” treeniohjelmaani maanantaille.

….Tullen

Vuoden lopussa selasin juoksupäiväkirjaani ja en yllätyksekseni mutta ilokseni kylläkin huomasin, että ehdottomasti parhaiten juoksu oli kulkenut juuri noina juoksijan ”herkkupäivinä”. Muutamana maanantaina olin tehnyt pitkän hitaan lenkin maisemista nauttien (eli pysynyt vahvasti sillä omalla mukavuusalueellani) mutta useimmiten kyseiset treenit olivat olleet vauhdillisesti niitä itselleni kaikkein nopeimpia, muutaman kilometrin lämmittelyn jälkeen olin rallatellut menemään niin paljon kuin jaloista lähti. Kertaakaan en muuten kokeillut tuota konttaamalla etenemistä talven aikana…

Niinpä niin, kun päästin irti ajatuksesta – ”tänään pitää juosta se, vähän vauhdikkaampi lenkki, nyt ei olla kyllä yhtään mun osaamisalueella” – asiat alkoivatkin sujua näiden lenkkien suhteen melkein huomaamatta ja vähän jopa ”puolivahingossa”.

Itselleni omaan tasooni nähden tavoitteellinen treenaaminen on tärkeä ja merkityksellinen asia ja onhan se huikea tunne, jos ja kun pitkän ja useimmiten tunnollisestikin suoritetun treenikauden jälkeen osuu se onnistuminenkin kohdalle… Siitäkin huolimatta sometimes something just for fun!

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Please follow and like us:

Nostalgiaa

Kyllä meidän suvussa on aina urheilusuoritusten päälle ymmärretty…

Kun (silloin vielä tuleva) aviomieheni vieraili ensimmäistä kertaa isovanhempieni luona, oli hänen hämmästyksensä suhteellisen sanoin kuvaamaton, kun heti eteisessä hänelle esiteltiin erinäinen määrä palkintolusikoita. En ollut huomannut tästä talon tapoihin kuuluvasta rituaalista tulevaa siippaani varoittaa etukäteen… Olihan se minulle jo lapsuudesta tuttu ja jotenkin itsestään selvästi asiaan kuuluva tapa, että ensin esitellään palkintolusikat ja sitten vasta tullaan tutuiksi…

Nämä sukuni suuresti arvostamat palkintolusikat ovat 1930-luvulta peräisin ja kuuluivat aikoinaan keskimatkojen juoksijalle Toivo Hoppanialle. Toivo Hoppania oli siis minun taatani (vaarini) äidin veli ja tarinat hänen urheilusuorituksistaan ovat kulkeneet suvussamme sukupolvelta toiselle.

Isältäni muistan kuulleeni jo ihan pienenä tyttönä tarinan siitä, kuinka Toivo Hoppanian tie olympialaisiin katkesi siihen, että hieroja ei osannut asiaansa… Isäni puolestaan oli kuullut tarinan isotädiltään eli Toivo Hoppanian sisarelta, joka oli kuulemma ollut suunnattoman närkästynyt asiasta. Mene ja tiedä, mihin olympia-asia lopun perin kaatui mutta tarina hierojan osuudesta asiaan elää suvussani sitkeästi.

Kuvituskuvaa

Tosiasia on kuitenkin se, että Toivo Hoppanian bravuurimatkoja oli aikanaan 1500 ja 3000 metriä. Vuonna 1937 hänen nimissään oli Suomen toiseksi paras tulos 1500 metriltä, aika kyseiseltä matkalta oli 3.53,8. Tulos 800 metrin matkalla oli 1.56,5 ja 3000 metrin matkalla 8.18,6.

Muutamaa vuotta aikaisemmin vuonna 1934 Toivo Hoppania oli voittanut tunnetun puolalaisen juoksijan Kusocińskin Viipurin keskuskentällä järjestetyissä kilpailuissa. Ennen kyseistä kilpailua Paavo Nurmi oli kuulemma antanut Toivolle ohjeen, että ohitse ei kannata pyrkiä ennen kuin viimeisillä metreillä.

Kuvituskuvaa

Jatkosodan aikana Toivo kuului samaan konekiväärikomppaniaan pikajuoksija Åke Lindforsin kanssa. Miehet sopivat keskenään, että jos ja kun Sortavalaan päästään niin siellä sitten järjestetään keskinäinen juoksukilpailu.

Kolme päivää Sortavalan valtauksen jälkeen elokuussa 1941 sovittu kilpailu sitten järjestettiin Sortavalan urheilukentällä. 300 metrin rata juostiin kaksi kertaa ja kilvan voitti pikajuoksija ajalla 1.35,9 kun Toivon aika oli 1.36,1.Toivo Hoppania kaatui Aunuksessa vain kuukautta myöhemmin 21.9.1941.

Kuva kirjasta Talo Joutselässä

Sukuni tarinoihin kuuluu myös kertomus siitä, miten Toivo Hoppania harjoitti kuntoaan nuorena miehenä. Kesällä, kun talon väki oli ollut koko päivän pellolla töissä ja lähti päivän päätteeksi uimaan, jäi Toivo  kiertämään juosten peltoa ympäri. Harmi vain, että tarina ei kerro tarkemmin harjoittelun laadusta…

Juoksiko Toivo peltoa ympäri PK- vai VK -sykkeellä, tekikö hän väliin maksimisykevetoja tai vauhtileikittelyjä? Rytmittikö hän harjoitteluaan jotenkin? Näin juoksun harrastajana se kyllä harmittaa, että tämä tieto on kadonnut vuosikymmenten saatossa tai toisaalta saattaahan se olla, että Toivo Hoppania ei halunnut ulkopuolisille harjoitusmetodeistaan tarkemmin kertoa….

Käy tykkäämässä https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/ niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista 🙂

(Teksti lähde: Eeva Korjula, Marja-Liisa Koski: Talo Joutselässä)

Please follow and like us: