Käänteinen ongelma…

Käänteinen ongelma…

Itselleni on viime aikoina ilmaantunut hieman haasteita ajan käytön suhteen. Ongelma on siinä mielessä käänteinen, että aika moni tuskailee omalla kohdallaan vuorokauden riittämättömiä tunteja. Itselläni ongelmia aiheuttaa tällä hetkellä liika ylimääräinen aika eli toisin sanoen mulla ei oo mitään tekemistä!

Boring…

Miten tähän tilanteeseen päädyttiin?

Muutama viikko sitten aloin heräillä öisin siihen, että jalkapöytää särkee. Kummallista kyllä, jalka ei oireillut mitenkään rasituksessa, ainoastaan öisin. Ymmärsin kyllä tässä kohtaa, että kaikki ei ole ihan kunnossa ja kevensin harjoittelua aika paljonkin. Koiran ulkoilutuksesta ja sauvakävelystä en kuitenkaan malttanut luopua… Virhe!

Lopulta jalka alkoi (tietenkin) oireilla liikkeessä, levossa ja ihan muuten vaan… Ei siinä sitten oikein auttanut muu, kuin ”konkata” lääkärin puheille. Lääkärin määräys: viikko ihan totaalista lepoa jalalle (ihan järkeen käypää) ja mikäli oireet eivät helpota, viikon päästä röntgeniin. Lääkäri nimittäin epäili oireiden perusteella rasitusmurtumaa.

Mihinhän koirakin katos, just kun tarttis leikkikaveria…

Viikko lepoa on tosi lyhyt aika ja ennen kaikkea olen kiitollinen, mikäli selviän säikähdyksellä, eikä jalasta löydy rasitusmurtumaa. Toivotaan parasta, perjantaina asia selviää, kun käyn kuvauttamassa jalan… Mutta se asian varsinainen ydin… Koska olen tottunut käyttämään paljon aikaa liikkumiseen, ennen kaikkea hölkkäämiseen ja koiran lenkittämiseen, jättää näiden aktiviteettien pois jääminen päiväjärjestykseeni melkoisen tyhjiön.

Toisin sanoen, en keksi itselleni mitään tekemistä… Kaikki talon työt on tehty, uusia remppaprojekteja ei ole suunnitteilla, joululahjat on hankittu ja paketoitu, nuorella herralla on omat menonsa, siippani on työreissussa ja kavereilla on omat arjen aikatauluttamisen haasteensa…

No nyt se sitten haluis leikkiä…

Uskoisin, että aika monikin saattaa, arjen kiireiden keskellä, haaveilla juuri tämän kaltaisesta tilanteesta… Kerrankin aikaa löhöillä sohvalla, lukea kirjaa tai uppoutua Netflixin maailmaan… Yritin, pitkästyin tunnissa. Lopulta päädyin internetin ihmeelliseen maailmaan ja google haulla Christmas, löytyi hetkellinen helpotus ajan käytön ongelmiini😊

Printattavat joulukalenterin laatikot löysin täältä

Vähän jäi vielä nuoren herran joulukalenterissa askarreltavaa huomiselle mutta mitäs sitten keksis…

Kinttua särkee edelleen siihen malliin, että hieman on vaikea kuvitella ensi viikollakaan vielä lenkkipoluilla risteilevänsä mutta toivottavasti voin ainakin kuluttaa aikaani vesijuoksun tai kevyen salitreenin parissa, ennen kuin ”sorrun” pelaamaan aikani kuluksi Fortnitea😉

Haluatko saada uunituoreeltaan tiedon keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän seuraavasta blogipostauksesta. Mikäli haluat seurata edesottamuksiani urheiluharrastuksen parissa, ota seurantaan Facebook-profiilini

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

Voit seurata blogiani myös   https://www.blogit.fi/susannak

Follow my blog with Bloglovin

Please follow and like us:
Historian havinaa – Nainen ja ruumiilliset ponnistukset…

Historian havinaa – Nainen ja ruumiilliset ponnistukset…

Syksy on ehdottomasti minun mielestäni vuodenajoista paras. Nautin suunnattomasti ulkoilusta niin harmaan tihkusateisina päivinä kuin kuulaan kirpakoina aurinkoisina päivinäkin. Niinpä olenkin suunnitellut osallistuvani syksyn aikana vielä erinäisiin juoksu- tai ulkoilutapahtumiin… Mutta syksy on kaikessa ihanuudessaan myös se otollisin aika saada flunssa ja nyt näyttäisi siltä, että tänäkään vuonna asialta ei voi välttyä.

Ensi viikonloppuna oli suunnitteilla lähteä kavereiden kanssa hölkkä,- kävely- ja retkeilymeiningillä Poron polulle. Seurueesta 3/3 näyttäisi potevan tällä hetkellä ainakin jonkin asteista flunssaa eli saattaapa olla, että tämä suunnitelma jää nyt toteuttamatta. Harmi sinänsä, muutama vuosi sitten oltiin mukana kyseisessä ulkoilutapahtumassa ja tykättiin kovasti. Mikäli ensi viikonlopulle ei vielä ole ohjelmaa, eikä maantieteellinen sijainti aiheuta ylitsepääsemättömiä haasteita niin suosittelen. Tapahtuman kotisivut löytyvät täältä

Nenä vuotaa, kurkkua korventaa ja päätä särkee… Niinpä tämän päivän kuntonyrkkeilytunti on ehdottomasti jätettävä väliin (harmi tietysti tämäkin, sillä kuntonyrkkeily on oikeesti tosi hauskaa ja tiistain tunti viikon odotetuin treeni). Kuntonyrkkeilyn sijaan päätin siis käydä käsiksi viime viikonlopun kirpputorilöytöihin. Kirpputorilla käsiini osui aika metka pieni kirjanen – Pieni urheiluopas naisille ja tytöille. Oppaan on julkaissut Suomen Naisten Liikuntakasvatusliitto vuonna 1930 ja sen on kirjoittanut suomalaisen naisvoimistelun ja -urheilun sekä partiotyttötoiminnan uranuurtaja Anni Collan. Tarina kertoo, että Anni Collan vastusti kilpaurheilua ja suhtautui erittäin kriittisesti miesten kilpailukiihkoon.

Lottien 4×60 metrin viestin ensimmäisellä vaihtopaikalla / Jääski 1943

Naisille soveltuvat urheilulajit herättivät muutenkin 1930-luvulla kiivasta keskustelua. Löysin nimittäin myös erään artikkelin, jossa fil. tri Martti Jukola pohtii tätä tematiikkaa vuonna 1943 otsikolla Nainen ja ruumiilliset ponnistukset. Artikkeli alkaa seuraavasti:

”Naisten urheilu on herättänyt väittelyä vielä senkin jälkeen, kun nainen yhteiskunnallisesti oli tunnustettu tasavertaiseksi miehen rinnalla. Toisten ihanteena oli kotilieden pyhään piiriin sulkeutunut ateenalainen nainen, joka ei edes saanut tulla katsomaan miesten kilpailuja. Toiset taas ihailivat reipasta ja jäntevää spartalaista tyttöä, joka juoksi julkisissakin kilpailuissa vain kevyt lannevaate verhonaan.

Suomessa ovat vanhoillisten ennakkoluulojen muurit olleet aina lujat. Täällä naisten sallittiin vain voimistella ja jonkin verran uida samaan aikaan, kun he muissa urheilumaissa jo vuosia sitten olivat astuneet miehen rinnalle myös yleisurheilun kilpakentille.”

Lotta Kekki saa kapulan ja lähtee ankkuriosuudelle / Jääski 1943

Sotavuosien myötä, ennakkoluulot naisten urheiluharrastuksia kohtaan, onneksi alkoivat laimentua ja vähitellen yleinen asenneilmapiiri muuttui yhä useamman urheilulajin parissa suvaitsevammaksi myös naisurheilijoita ja harrastajia kohtaan. Tämä johtui ainakin osittain siitä, että sota-aikana naisten ja miesten perinteiset roolit ja työtehtävät sekoittuivat olosuhteiden pakosta.

Yhä useampi nainen työskenteli muun muassa raskaissa maataloustöissä, mottitalkoiden parissa, lottakomennuksella sotatoimialueella tai sotateollisuuden palveluksessa. Muun muassa näissä työtehtävissä naiset näyttivät, että heidän fysiikkansa kestää hyvin voimallistakin rasitusta. Näin ollen ei enää ollut mitään järkevää perustetta ”varjella” naisia kieltämällä heiltä raskaammat urheilulajit ja harrasteet.

Lotta Kekki saapumassa maaliin 60 metrin juojsussa. Hänen maaliin tulonsa on aivan erikoislaatuinen / Jääski 1943

Hyvä näin, sillä 1930-luvun argumentointi naisten urheiluun liittyen kuulostaa nykypäivän kontekstista käsin varsin ”hurjalta”. Tokihan aina tulee muistaa suhteuttaa asiat kyseiseen historialliseen aikaan, asenteisiin, olosuhteisiin ja aatemaailmaan. Mutta siltikin…

”Kiistakysymys naisten urheilusta ei ole enää niin polttava kuin esim. 10 vuotta sitten. Silloinhan oltiin melko tuimasti sotajalalla ihan julkisesti. Naisvoimistelumme silmäntekevät tuomitsivat rata- ja kenttäurheilun väittäen sen turmelevan naisen elimistön siinä määrin, ettei hän enää kykenisi täyttämään luonnonmukaista velvollisuuttaan – tulemaan äidiksi… ”

Sen voin kuitenkin omalta kohdaltani todeta, että onneksi en elä aikakautta, jolloin naisille soveliaiksi urheilumuodoiksi katsottiin nuo aikaisemmin mainitut voimistelu ja vähäisemmissä määrin uinti. Olisi tainnut allekirjoittaneen urheiluharrastukset jäädä aika vähiin… En oikein näe itseäni (jo pelkästään fyysisten ominaisuuksieni vuoksi) kuntoilemassa naisvoimistelun parissa, joka on kiistatta hieno ja taitoa vaativa laji.

Tämä tarina ”ajautui” nyt hieman sivuraiteille, sillä alkuperäinen ajatukseni oli siteerata ja pohtia Pienessä urheiluoppaassa annettuja ohjeita, liittyen juoksemiseen. Ehkä palaan vielä joku toinen kerta uudelleen 1930-luvulle….

Haluatko saada uunituoreeltaan tiedon keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän seuraavasta blogipostauksesta. Mikäli haluat seurata edesottamuksiani urheiluharrastuksen parissa, ota seurantaan Facebook-profiilini 🙂

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

Voit seurata blogiani myös   https://www.blogit.fi/susannak

Follow my blog with Bloglovin

Tekstilähde: Martti Jukolan kirjoittama artikkeli Nainen ja ruumiilliset ponnistukset. Julkaistu Lotta Svärd -lehdessä No 15 vuonna 1943.

Kuvat: Sa-kuva / Rintamatyöläisten urheilukilpailut – Jääski 1943

Please follow and like us:
Terveiset Tallinnasta!

Terveiset Tallinnasta!

Ensin ajattelin, että olen pettynyt, sillä tällä kertaa en päässyt lähellekään asettamaani aikatavoitetta. Toisaalta aikatavoite oli varmasti melko optimistisesti, eikä edes kovin realistisesti asetettu. Eikä ehkä niinkään omista lähtökohdista käsin vaan puhtaasti kilpailuhengessä (sisarusten välisestä kilpailusta kirjoitin viime viikolla otsikolla Hävettää). Lähdin siis tavoittelemaan samaa aikaa 2:07 puolikkaalla, jonka pikkuveljeni oli juossut viikkoa aikaisemmin. Oma tulokseni Tallinnassa oli 2:15 ja joitain sekunteja päälle ja nettoaika 2:11 ja joitain sekunteja päälle, että kauaksi jäi toteutuma tavoitteesta. Oma ennätyksenikin (kesältä 2017) kyseiseltä matkalta on muutamia minuutteja parempi kuin Tallinnan uunituore tulos.

Muutaman tunnin kuluttua maaliin tulosta kuivat kamat päällä, hyvin ravittuna ja nesteytettynä alkoi päivän juoksusta tulla ihan oikeasti ”voittajafiilis”. Kun ryhdyin päivän juoksua hiljaa mielessäni käymään läpi, ymmärsin, että loppuaika ei oikeastaan aina olekaan se tärkein mittari. Mikä siis teki minusta (oman itseni) voittajan Tallinnassa viime sunnuntaina?

Lähdin liikkeelle lähtöryhmän D hänniltä. Alkumatka oli aika ruuhkainen, enkä oikein löytänyt sopivaa väliä, jossa olisin päässyt etenemään omaa ”matkavauhtiani”. Koska olin kuitenkin maisemien katselun sijaan päättänyt juosta aikaa vastaan lähdin heti kättelyssä ”napsimaan” selkiä. Aikamoista siksakkiahan juoksu sitten oli, johtuen juoksijoiden runsaasta lukumäärästä. Lisäksi vauhti oli aika tempoilevaa, kun jouduin etsimään itselleni sopivaa väliä edetä ja tähän väliin osuikin sitten muutama vauhdin suhteen melko hidas kilometri.

Ensimmäinen kymmenen kilometriä meni helposti siitäkin huolimatta, että pidin lähes koko ajan omaan kuntotasooni nähden ihan hyvää vauhtia yllä ja annoin sykkeiden nousta reilusti vauhtikestävyyden puolelle. Toki tiesinkin, että ensimmäinen kymppi menee helposti, eniten jännitti, paljonko ensimmäisen kympin vauhti verottaa voimia esim. 15 tai 18 kilometrin kohdalla. Olen kuitenkin suhteellisen vahvasti sisäistänyt ajatuksen siitä, että alkumatka on syytä ottaa rauhallisesti ja ei se matka tapa vaan vauhti. Ensimmäistä kertaa koko hölkkähistoriani aikana uskalsin lähteä matkaan hieman rehvakkaammin.

Lauantaina käytiin fiilistelemässä kympin lähtöä

Kuten todettu, vähän uumoilin, että alkumatkan vauhti ”kostautuu” 15 kilometrin viimeistään 18 kilometrin kohdalla. Tästäkin huolimatta päätin yrittää pitää yllä 6 min kilometrivauhtia niin kauan, kuin kantti kestää. Tässä onnistuinkin melko hyvin, lukuun ottamatta muutamia ruuhkaisia paikkoja ja juomapisteitä, joille pysähdyin ihan suosista ottamaan huikkaa.

Sitten tapahtui jotain täysin odottamatonta… Oikeastaan niitä tuntemuksia on aika vaikea pukea sanoiksi mutta yritän kuitenkin. 15 kilometrin kohdalla huomasin, että alkumatkan vauhdista huolimatta juoksu kulkee, fiilis on aivan loistava, eikä minkäänlaisia väsymisen merkkejä ole ilmassa. Yleensä viimeistään 17 kilometrin kohdalla alkaa matka painaa jaloissa ja näitä tuttuja tuntemuksia aloin odottaa. Toisin kuitenkin kävi…

Jokaisen alkavan kilometrin kohdalla ajattelin, että kyllä tässä nyt vielä yksi nopea kilometri menee, ennen kuin hyydyn ja ihmeekseni menihän niitä useampia. 18 kilometrin kohdalla sain näköpiiriini 2:15 jäniksen. Edelleen väsymisen merkkejä ei tuntunut, joten päätin juosta jäniksen kiinni ja ohittaa hänet. Tämä tarkoitti tietenkin vauhdin nostamista ja viimeiset kolme kilometriä pystyinkin juoksemaan suht ongelmitta kiihtyvällä vauhdilla. Ikinä vielä ei puolikkaalla ole käynyt niin, että se viimeinen kilometri olisi ollut koko matkan nopein… Nyt kävi.

Ensimmäistä kertaa ikinä kävi myös niin, että maaliin tullessa tuntui siltä, kuin matka vain yksinkertaisesti olisi loppunut kesken. Normaalisti tunne on lähinnä helpotus siitä, että matkasta on selvitty omin jaloin 😊 Ikinä elämässäni en ole juossut yhtä helppoa ja vaivatonta puolikasta (ja tähän vertailun vuoksi, toukokuussa Helsingissä matkaa tein 2:30 ja joitakin sekunteja päälle eli paljon hitaammin ja huomattavasti tuskaisemmin😊).

Niinpä päivän juoksusta päällimmäisenä mieleen jäi ihmetys siitä, miten helposti kilometrit taittuivat. Kertaakaan en matkan aikana joutunut miettimään jäljellä olevien kilometrien määrää vaan tunsin pikemminkin jonkinlaista ”voimaantumista” matkan edetessä.

Niinpä niin, vaikka loppuaika ei ”päätä huimaa” haluan uskoa, että tunnollinen treenaaminen näkyi sunnuntaina juuri tuona juoksun ”helppoutena”. Optimaalisesta hetkellisestä vireystilastakaan tuskin on kyse, sillä jännitän aika kovasti näitä juoksutapahtumia. Jännityksen vuoksi edellisen yön unet jäivät melko vähäiselle, eikä aamupalan syömisestäkään oikein meinannut mitään tulla 😊

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Please follow and like us:
Viisas vai tyhmä, tyhmä vai viisas?

Viisas vai tyhmä, tyhmä vai viisas?

Tänään oli siis tarkoitus juosta Hämeenlinnan kaupunkimaratonilla puolikas, sen sijaan, että kirjoitan tätä blogia kotisohvalla. Mitä tapahtui?

Torstaiaamuna heräsin viiltävään kipuun, joka paikantui pääosin lonkan ulkosyrjään ja säteili sieltä lonkan koukistajaan ja takamukseen. Tässä kohtaa olin vielä toiveikas, että kyse olisi nopeasti ohimenevästä hermopinteestä tai lihaskrampista. Niinpä ajattelin lämmitellä lihaksia leppoisan rauhallisella koiralenkillä ja venytellä sen jälkeen ”paikkoja auki”. Valitettavasti nämä toimenpiteet eivät tuoneet toivottua lopputulosta.

Perjantaiaamuna lonkkaa viilsi edelleen. Niinpä oli aika ryhtyä ihan tosissaan pohtimaan osallistumista Hämeenlinnan puolikkaalle. Optimisti minussa ajatteli edelleen, että voihan se, mahdollinen hermopinne aueta vielä tai viimeistään, kun lihakset kunnolla lämpenevät lauantain puolikkaalla. Realisti minussa kyllä ymmärsi, että olisi suhteellisen järjetöntä lähteä puolikasta juoksemaan, jos jo lähtöviivalla sattuu…

Vaikka olen omasta mielestäni suhteellisen normaalilla maalaisjärjellä varustettu ihminen, on se kumma juttu, mihin tuo maalaisjärki tuntuu katoavan, kun kyse on asetettujen tavoitteiden saavuttamisesta. ”Karhun paini” optimistin ja realistin välillä siis jatkui koko perjantaipäivän. Kumpikaan ei tuntunut pääsevän voitolle ja lopulta halusin ”pallotella” ajatuksiani jonkun kanssa. Päädyin soittamaan parhaalle ystävälleni, joka onneksi ymmärtää, itsekin aktiivisesti urheilua harrastavana, tämän kaltaiset dilemmat varsin hyvin.

Pitkään puitiin yhdessä asian laitaa. Lopputulema oli tietenkin ja ennalta-arvattavasti piste realistille. Loppujen lopuksi asianhan voi kiteyttää varsin lyhyesti ja ytimekkäästi kysymykseksi: Haluanko olla viisas vai tyhmä? Kyllähän ”ihmeparantumisia” sattuu mutta aika paljon todennäköisempää kuitenkin olisi, että jo valmiiksi kipeä lonkka kipeytyisi entisestään puolikkaalla tai viimeistään sen jälkeen ja pahimmassa tapauksessa jotakin lonkasta menisi ihan oikeasti rikki.

Lauantaiaamuna lonkkaa viilsi edelleen… Päätin siis olla viisas ja jättää Hämeenlinnan puolikkaan juoksematta. Päätöstäni hieman helpotti se, että olen myös ilmoittautunut Tallinnan puolikkaalle. Ajatukseni tietenkin oli, että jos nyt ajoissa hieman ”huilin” niin Tallinnassa pääsisi lähtöviivalle hyvissä sielun- ja ruumiin voimissa.

Tästä hyvin ilmiselvästä järkeilystä huolimatta mieltäni edelleen täällä kotisohvalla kalvaa ajatus: Oliko päätökseni sittenkin tyhmä? Annoinko liian helposti periksi? Olisinko kuitenkin pystynyt tuon puolikkaan tänään juoksemaan, ilman suurempia vaurioita? Olisiko kuitenkin pitänyt lähteä edes yrittämään?

Milloin on hyvä hetki ja järkevää antaa periksi? Milloin luovuttaminen on luonteen heikkoutta tai kykenemättömyyttä toimia omalla epämukavuusalueellaan? Kysymyksiä, joita jokainen omaan harrastamiseensa tavoitteellisesti suhtautuva joutuu varmasti joskus omalla kohdallaan pohtimaan…

Tänään juoksutapahtumaan valmistautuminen vaihtui siis koiran kanssa ”köpöttelyyn” ja elokuisen maalaismaiseman ihailuun… Jonka jälkeen ”jalat kohti kattoa”. Ensi viikolla (lonkan ehdoilla) vesijuoksun ja kehonhuollon pariin. Toivottavasti mahdollisimman nopeasti näiden toimenpiteiden johdosta myös takaisin lenkkipoluille…

Tsemppiä kaikille tänään Hämeenlinnassa juokseville 🙂

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Please follow and like us:
Välitilinpäätös…

Välitilinpäätös…

Ensi lauantaina juostava Hämeenlinnan kaupunkimaraton sysäsi liikkeelle ajatusketjun, josta muotoutui lopulta jonkinlainen sunnuntaihölkkääjän välitilinpäätös…

Se hetki, kun ajatusketju sai alkunsa…

Hämeenlinnan kaupunkimaraton on minulle juoksutapahtumana erityisen merkityksellinen kahdesta syystä. Ensinnäkin olen nuoruuteni viettänyt ja aikuisuuteen kasvanut Hämeenlinnassa. Kaupunkimaratonin reitti tarjoaa siis minulle runsain määrin nostalgiaa ja nuoruusmuistoja. Väistämättä tulee mieleen Vanajaveden rannalla hölkätessä ensimmäiset teinivuosien pussikaljat ja ihastukset. Toki, aikakauteen liittyy asiaan kuuluvasti ripaus teiniangstia mutta kaiken kaikkiaan hauskoja nuoruusmuistoja.

Toisekseen Hämeenlinnassa hölkkäsin ihan ensimmäisen puolikkaani ikinä kesällä 2016. Hölkkäämisen olin aloittanut tammikuussa 2016 ihan ”puhtaalta pöydältä” eli koskaan aikaisemmin elämässäni en ollut hölkännyt. Toki, urheilua olin harrastanut jo vuosia ryhmäliikuntatuntien ja kävelyn merkeissä. Elämäni ensimmäisen puolikkaan hölköttelin aikaan 2:30 ja joitakin sekunteja päälle. 17-18 kilometrin kohdalla reitti kulki terassin ohitse ja koska päivä oli aurinkoinen ja lämmin, oli terassille kertynyt melkoinen joukko väkeä. Terassin ohittaessani sain asiaan kuuluvaa kannustusta: ”Hyvin menee. Jaksaa, jaksaa, jokainen juoksee omaa juoksuaan…” Olin niin fiiliksissä siitä, että edelleen tässä kohtaa matkaa taitoin, että ymmärsin vasta paljon myöhemmin, mistä tuo kannustus oikeastaan kertoi 😊

Ekalla puolikkaalla ikinä Hämeenlinnassa kesällä 2016…

Minä todellakin juoksin omaa juoksuani, sillä lähes kaikki tapahtumaan osallistujat olivat menneet menojaan jo aika päiviä sitten. Isommissa juoksutapahtumissa maaliin tulee väkeä vielä aika paljonkin tuon 2:30 jälkeenkin mutta Hämeenlinnassa olin kyllä ihan suvereenisti viimeisten joukossa. Ei haitannut, olin tästä huolimatta varsin tyytyväinen itseeni. Ensimmäinen puolikas oli hölkätty läpi ja maaliin tulin hyvin voivana ja hyvän tuulisena. Kaiken kaikkiaan ensimmäinen juoksutapahtumani ikinä oli hieno kokemus, joka motivoi jatkamaan hölkkäharrastusta entistä tavoitteellisemmin.

Kesällä 2017 suuntasin jälleen Hämeenlinnan kaupunkimaratonille ja matka oli tuo samainen puolikas. Päivä oli helteinen. En ole laisinkaan parhaimmillani kuumalla kelillä ja niinpä kotoa lähtiessä minulla ei ollut muita tavoitteita, kuin selvitä omin jaloin maaliin. Huoltojoukoiksi olin saanut puhutettua pikkuveljeni, joka kysyi lähdössä: ”Osaatko yhtään arvioida, mihin aikaan mun kannattais olla sua vastassa maalialueella?” En vielä tänä päivänäkään osaa selittää, mistä vakaa päätökseni juuri siinä hetkessä syntyi mutta vastasin hänelle käyttäväni reitillä aikaa 2:15. Aika tarkkaan pysyin päätöksessäni, maaliviivan ylitin ajassa 2:14 ja joitakin sekunteja päälle. Hyvä suoritus helteisessä säässä omaan kuntotasooni nähden ja aika parani edellisvuodesta 15 minuuttia.

Omalta kohdalta täydellisesti onnistuneen juoksutapahtuman jälkimainingeissa kesällä 2017…

Kesällä 2018 päätin skipata Hämeenlinnan (virhe) ja asettaa päätavoitteekseni Tallinnan maratonin puolikkaan. Tarkoitus oli tietenkin omaa ennätystä puolikkaalla parantaa. Valitettavasti sairastuin aivan ”jäätävään” flunssaan juuri ennen Tallinnan reissua. Niinpä Tallinnassa vierailin lopulta kisaturistin ominaisuudessa. Vuoden 2018 osalta jäi virallinen tulos puolikkaalta siis vain haaveeksi. Tätä en jäänyt kuitenkaan sen enempää harmittelemaan ja loppusyksyn treenit sujuivat suunnitelmien mukaan ja askel tuntui eteenpäin vievältä ja kevyeltä (syksy on itselleni aina vuodesta se paras aika treenata). Kaikki kiva kuitenkin loppuu aikanaan… Omat hyvin sujuneet treenini keskeytti melkoisen ”kipakka” välilevyn pullistuma ja tähän vielä päälle onnistuin murtamaan varpaani. Näin ollen kevät 2019 menikin pitkälti selkää kuntouttaessa eli reilut kolme kuukautta vesijuoksun parissa.

Odottavissa tunnelmissa Helsingissä toukokuussa 2019…

Tätä taustaa vasten toukokuussa 2019 Helsinki City Running Dayn puolikkaalle ei nyt hirveästi kannattanut odotuksia ja tavoitteita ”ladata”. Tapahtuman hölköttelin läpi ajassa 2:30 ja joitakin sekunteja päälle eli ajan suhteen olin palannut lähtöruutuun kesän 2016 suoritustasolle. Useimmiten ainakin positiivisena ihmisenä, ymmärrän kyllä, että selkäongelmien jälkeen oli ihan hyvä suoritus jo ylipäätään se, että kykenin tuon puolikkaan hölkkäämään. Sitä paitsi omaksi iloksenihan minä tätä teen mutta toisaalta aina ne onnistumiset (jotka nyt antavat odottaa itseään) tuovat kuitenkin harjoitteluun lisää motivaatiota.

Helsinki City Runnin Dayn jälkeen olen onnistunut omasta mielestäni treenaamaan ahkerasti, monipuolisesti ja jopa suhteellisen järkevästi. Nähtäväksi jää, mihin tämä riittää lauantaina Hämeenlinnassa… Olipa tulos mikä tahansa (tai ei tulosta ollenkaan), en ole pettynyt. Olen kuitenkin lopulta sitä mieltä, että yrittänyttä ei laiteta. Toisaalta tiedän, että pienikin parannus tuohon 2:30 aikaan, toisi tullessaan edes jonkinlaista uskoa siihen omaan tekemiseen ja mahdollisuuksiin kehittyä lajin parissa…

Näillä mietteillä kohti Hämeenlinnan kaupunkimaratonin puolikasta 🙂

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Please follow and like us:
Elämäni ensimmäiset barefoot -kengät

Elämäni ensimmäiset barefoot -kengät

Eräs, erittäin aktiivisesti liikuntaa ja retkeilyä harrastava ystäväni vannoo paljasjalkakenkien nimeen. Hän on minuakin houkutellut jo pitkään kokeilemaan kyseisiä jalkineita. Yleensä suhtaudun melko avoimin mielin itselleni uusiin juttuihin ja mielelläni kaikenlaista kokeilen, joskus kokeiluista tulee osa treenirutiiniani, toisinaan taas huomaan, että tämä nyt ei mitenkään ollut ”minun juttuni”. Paljasjalkakenkiä lähdin lähestymään täysin teoreettisesta näkökulmasta eli luin erilaisten asiantuntijoiden kirjoituksia aiheesta sekä monenlaisia käyttökokemuksia. Konkretiaksi paljasjalkakengät muuttuivat omalla kohdallani vasta, kun lähdin viime viikolla juoksukenkäasioissa apua kysymään Hyvinkään Intersportista. Tarina juoksukenkien valitsemisesta löytyy täältä

Itselleni sopivia juoksukenkiä valitessa yhdessä Hyvinkään Intersportin fysioterapeutti Villen kanssa kääntyi keskustelu jossakin vaiheessa paljasjalkakenkiin. Tilaisuuden ollessa otollinen asian suhteen halusin tietenkin paljasjalkakenkiä sovitella omaan jalkaani.

Vasempaan jalkaan sujautin erittäin ohutpohjaisen paljasjalkakengän, jossa vaimennus oli minimaalinen. Oikeaan jalkaan sovitin barefoot -kenkää, jossa on kunnon pohja. Näin tottumattomalle vasemman jalan minimalistinen kenkä tuntui jalkaan niin vieraalta, että päätin paljasjalkakenkäkokeiluni aloittaa hieman helpommin lähestyttävästä vaihtoehdosta. Luulenpa, että erittäin minimalistisella vaimennuksella varustetulla kengällä aloittaminen olisi vain ollut itselleni hieman liian suuri haaste kerralla ”pureskeltavaksi”. Niinpä valitsin ensimmäisiksi paljasjalkakengikseni Merrelin barefoot -kengät, jotka eivät oikeastaan edes ole puhtaasti paljasjalkakengät. Ajattelin kuitenkin, että niillä pääsisi asian tiimoilta alkuun. Toimiikohan ”porttiteoria” tässä asiassa?

Sain kuitenkin kuulla, että vaikka valitsemani barefoot -kengät eivät olekaan tyylipuhtaat paljasjalkakengät, saattaa niillä lenkkeilystä olla monenlaista hyötyä. Barefoot -kengissä kantapää ja päkiä ovat samalla tasolle eli kantakorotusta ei ole, ja tämän vuoksi näillä kengillä liikkuminen kuulemma tehostaa pohkeiden työskentelyä ja varmistaa jalan hyvän tuntuman alustaan. Lisäksi ohutpohjainen jalkine aktivoi ja vahvistaa jalkapohjien pieniä lihaksia.

Valinta on tehty… Vielä, kun löytyy oikea koko…

Ohjeeksi sain vielä, totutella vähitellen uusiin barefoot -kenkiini. Jälleen kerran tuumasta toimeen… Tuntumaa uusiin kenkiini hain kävelemällä. Kävellessä kengät tuntuivat tosi miellyttäviltä jalkaan, eikä jalat tai mikään muukaan paikka kipeytynyt. Ensimmäinen havaintoni barefoot -kengistäni oli siis se, että ne ovat aivan loistavat koiran lenkkittämiseen.

Seuraava askel olikin sitten kokeilla hölkkäämistä kyseisillä kengillä. Helpommin sanottu, kuin tehty… Omassa juoksukengässäni on 6 mm droppia eli kannan ja päkiän välistä korkeuseroa. Nyt, kun lähdin hölkkäämään kengillä, joista tämä korkeusero puuttui, ensimmäinen tuntuma oli, että juoksuaskel ja rytmi katoaa ihan kokonaan. Oikeastaan oli vaikea jopa hahmottaa, miten jalkaterän tulisi maanpintaan osua. Käsittämätöntä, miten (ainakin maallikosta) aika pieneltä tuntuva 6 mm:n muutos jalkineessa, saattaa ”horjuttaa” näinkin rajusti lihasmuistia. Yht`äkkiä hölkkääminen ei enää ollutkaan itsestään selvä taito, automatisoitu liikesarja, joka vie eteenpäin hitaasti mutta varmasti 😊

Ensimmäinen lenkki barefoot -kengillä tehty ja seuraavaksi järveen viilentymään…

Ensimmäinen lenkkini barefoot -kengillä oli siis varsin ”hapuileva” eli omalta kohdaltani allekirjoitan, että kenkiin todellakin kannattaa totutella vähitellen. Ensimmäinen barefoot -lenkkini oli vain muutaman kilometrin mittainen ja siltikin seuraavana aamuna akillesjänteissä, jalkapohjissa ja jopa ahterissa oli tuntemuksia, joista tiesi, jotain normaalista poikkeavaa tehneensä. Näitä kaikkia edellä kuvattuja lieveilmiöitä pidin kuitenkin hyvänä asiana, ehkä kroppani kaipasikin jo hieman ”ravistelua” kaikesta tutusta ja turvallisesta rutiinista. Totuttelu barefoot -kenkiin jatkuu ja neljännellä lenkillä alkoi jo (ainakin omasta mielestäni) askellus ja rytmi hieman löytyä. Mene ja tiedä, kuinka suuren osan lenkeistäni innostun tulevaisuudessa barefoot -kengillä juoksemaan (osan ainakin) tai vakuuttaako kokeiluni niin vahvasti, että päädyn ihan oikeita minimalistisia paljasjalkakenkiäkin vielä joskus kokeilemaan. Aika näyttää…

Suuret kiitokset Hyvinkään Intersportille ja fysioterapeutti Villelle kenkien valinnassa avustamisesta ja hyvästä ohjeistuksesta 😊

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Please follow and like us:

Ei voi mitään… Mä vihaan hellettä…

Ja annan siihen itselleni luvan. Annan itselleni myös luvan valittaa helteisestä säästä (ihan vähän vaan), sillä en koskaan valita talviolosuhteista. En ainakaan suostu myöntämään, että olisin niitä ihmisiä, joille mitkään sääolosuhteet eivät kelpaa. Juoksen syksyllä, talvella ja keväällä lähestulkoon säässä kuin säässä. Iltalehden otsikoima ”valkoinen kurittajakaan” ei ollut minulle liikaa mutta helle on. Tulen yksinkertaisesti helteestä todella herkästi huonovointiseksi ja myöskin kiukkuiseksi ja usein on käynyt niin, että vaikka kuinka hissukseen olen helteellä yrittänyt treenata, treenistä on jäänyt suuhun vain ”paska maku”. Totta kai, niinhän se on, että kaikki treenit ei aina kulje yhtä hyvin ja sekin on osa urheiluharrastusta mutta helle-treeniyhdistelmän jälkeinen kiukutus lähes poikkeuksetta kertonee sen, että vika ei ole yksittäisestä huonosti sujuneesta treenistä vaan kropan kyvystä kestää lämpökuormaa. Uskon, että tämä johtuu henkilökohtaisista fysiologisista ominaisuuksista ja vähintään yhtä paljon harjoittelun puutteesta.

Talvikelejä odotellessa…

Niin tai näin olen tullut siihen tulokseen, että treenin suhteen hellerajani on aivan ehdottomasti 25 astetta. Luin tuossa viikolla hyvän blogikirjoituksen http://juoksuaskeleet.blogspot.com/2019/06/juoksu-helteella.html siitä, miten juoksun harjoittelemiseen kuuluu olennaisena osana myös totuttautuminen juoksemaan erilaisissa olosuhteissa. Erittäin ansiokas kirjoitus ja tunnen todella suurta kunnioitusta niitä ihmisiä kohtaan, joiden määrätietoisuus ja motivaatio on niin korkealla tasolla, että he toteuttavat myös tämän osan juoksuharjoittelusta. Vaikka kuvittelen olevani suhteellisen määrätietoinen, tunnollinen ja motivoitunut harjoittelija, totuus lienee kuitenkin hieman toinen, sillä minä vain yksinkertaisesti en halua treenata helteellä ja se siitä. Ehkäpä todellinen ongelma ei olekaan helle vaan motivaatio ja kyvyttömyys mennä ihan oikeasti sille omalle epämukavuusalueelle… Voinko siis olettaa, että tulokseni paranevat, mielestäni en, eikä minun ainakaan missään olosuhteissa tule hitaasta kehityksestä lajin parissa ryhtyä ”marisemaan”… Valintoja… Valintoja… Niitähän elämä on…

Eipä käy kiistäminen… Suomen kesä on ehdottomasti myös kaunis ja idyllinen.

En halua olla epäreilu. Ilman muuta suon kaikille helteen ystäville nämä kauniit kesäpäivät ja olen heidän puolestaan iloinen, sillä kuitenkin meille sateen, kylmän ja viiman ystäville riittää täällä Suomessa hyviä treenipäiviä ”vaikka muille jakaa”. Itse keskityn viettämään hellepäiviä sisällä, auringolta suojassa. Sen verran itsekäs kuitenkin olen, että viime kesäisen ”käristyskupolin” toistumista en toivo. Hieman hymyilyttää iltapäivälehtien otsikointi (taisi, joku muukin, kuin minä ottaa ”osumaa” viimekesän käristyskupolista) aika useinhan helteen sattuessa otsikointi kuuluu jotakuinkin – Nyt helle hellii suomalaisia – viime viikolla silmiini pisti kuitenkin otsikko – Käristyskupolin paluu

Tällä viikolla treeniohjelma meni siis uusiksi vallitsevien sääolosuhteiden vuoksi.

Kaunis ajatus – totuus

Maanatai: Tunnin PK lenkki hölkäten – Sauvakävely/hölkkä – yhdistelmä 1h 20 min.

Tiistai: Juoksuklinikka – Juoksuklinikka

Keskiviikko: Lepopäivä – Lepopäivä

Torstai: Vauhtileikittely – Lepopäivä

Perjantai: Lepopäivä – Lepopäivä

Lauantai: Tunnin PK lenkki hölkäten – Vesijuoksu 1 h

Sunnuntai: Pitkis 2 h – Sauvakävely/hölkkä -yhdistelmä 1 h 14 min.

Suhtaudun muuten suurella mielenkiinnolla ajatukseen, että ihmisen suosikkivuodenaika valikoituu sillä, mihin vuodenaikaan hän on syntynyt. Aika monesti, jos tulee puhetta vuodenajoista, utelen ihmisiltä mihin vuodenaikaa he ovat syntyneet ja mikä on heidän suosikki vuodenaikansa. Aika monesti vastaukset tukevat tätä teoriaa. Niin, itse olen syntynyt tammikuussa ja tarina kertoo, että kyseisen vuoden talvi oli erittäin pitkä ja kylmä…

Aika syvällisesti mietin nyt, onko minusta sittenkään ja ihan oikeasti tavoitteelliseksi juoksunharrastajaksi…

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Please follow and like us:

Katse eteenpäin ja suupielet ylöspäin…

Tänä keväänä vierailin ensimmäistä kertaa juoksuklinikalla. Kokemus oli varsin antoisa monestakin syystä.  Ensinnäkin yhdessä tekeminen… Juoksen mielelläni yksin ja ”tuuletan” ajatuksiani. Koska olen luonteeltani varsin sosiaalinen ja puhelias tuntuu juoksuharrastus joskus hieman yksinäiseltä ja kaipaan vuorovaikutusta asian tiimoilta. Ensimmäisellä kerralla juoksuklinikalla oli mukana minun lisäkseni kaksi muuta juoksunharrastajaa ohjaajan lisäksi. Käyn kyllä säännöllisen epäsäännöllisesti esimerkiksi ryhmäliikuntatunneilla ja sauvakävelen kaverin kanssa mutta juoksukaveri minulta puuttuu. Niinpä yhdessä tekeminen juuri sen itselle mieluisimman lajin tiimoilta motivoi valtavasti ja olihan se ihan älyttömän hauskaakin.

Toisekseen aloitin juoksuharrastuksen 3,5 vuotta sitten käytännöllisesti katsoen ”tyhjältä pöydältä”. Enkä tarkoita tätä vain kuntotason suhteen vaan ennen kaikkea tiedollisesta näkökulmasta. Esimerkiksi sykealueisiin ”törmäsin” tuolloin vasta ensimmäisen kerran (aika ansiokkaasti olin onnistunut pitämään itseni pimennossa 40 vuoden ikää asti 😊). Kolmen ja puolen vuoden matkalla juoksuharrastuksen parissa olen ollut siinä mielessä onnellisessa asemassa, että minulla on ollut mahdollisuus ”ammentaa” tietämystä useammaltakin tosi pätevältä liikunta-alan ammattilaiselta. Niinpä ymmärrykseni asian suhteen on hitaasti mutta varmasti lisääntynyt.

Ajattelen kuitenkin, että tässä asiassa olen edelleen ihan siellä ”polun” alkupäässä ja opittavaa on vielä valtavasti. Niinpä kaikki neuvot, ohjeet ja vinkit juoksuharrastukseen liittyen ovatkin enemmän kuin tervetulleita. Etenkin juoksutekniikan ja sen parantamiseen tähtäävien harjoitteiden suhteen olen aivan alkutekijöissä. Tiedän, tähän olisi tietenkin pitänyt käydä ”käsiksi” jo paljon aikaisemmin mutta ehkä en oikein ole löytänyt sopivaa tilaisuutta, ennen kuin nyt.

Juoksuklinikan hienous ja paras anti oli mielestäni se, että sieltä sain selkeitä ja riittävän yksinkertaisia harjoituksia ”omaan työkalupakkiini”. Nämä olenkin nyt sisällyttänyt harjoitusohjelmaani. Kun on kokonaan uuden asian edessä, mielestäni nimenomaan riittävän ”matala kynnys” aloittamiseen ja tekemiseen on se perusta, jolle jatkuvuutta ja rutiinia asian tiimoilta on mahdollista rakentaa.

Liikkuvuuteni, tasapainoni ja koordinaationi eivät ole mitenkään erityisen hyvissä kantimissa ja kuten edellä tuli todettua juoksuklinikalta saamieni harjoitteiden hienous oli juuri siinä, että ne olivat riittävän helposti lähestyttäviä. Kaikkia klinikalla kokeiltuja juttuja en todellakaan vielä hallitse, sillä osa harjoitteiden liikeradoista oli sen verran vieraita, että niiden oikein tekeminen vaatii kyllä vielä ohjattua harjoittelua. Helpoimmat harjoitteet pystyin kuitenkin sisällyttämään omaan treeniohjelmaani. Valitsin siis viikko-ohjelmaani vain ne liikkeet, jotka osaan tehdä ainakin suurin piirtein oikein ja jätin vielä toistaiseksi haastavammat osiot pois. Aikomuksenani on tietenkin lisätä vähitellen niitä haastavampiakin juttuja harjoitusohjelmaani, kunhan osaamiseni toistojen kautta lisääntyy ja (toivottavasti) tekniikka kehittyy näiden vaativimpienkin juttujen osalta.

Maanantaisin harjoittelupaikkani määrittää nuoren herramme futistreenit eli oma treeni sijoittuu futiskentän laitamille. Aika usein tulee kierrettyä hölkäten futiskenttien ympärillä kulkevaa noin kilometrin mittaista hiekkatietä tai tehtyä samaisella hiekkatien pätkällä vauhtileikittelyä. Juoksuklinikan innoittamana päätin kuitenkin tällä viikolla ”kasata” maanantaille vähän erilaisen treenin. Lämmittelin sauvakävellen noin puoli tuntia, jonka jälkeen tein avaavia liikkeitä: Jalkojen heilautuksia eteen,- taakse ja sivulle sekä aitajuoksijan pyörityksiä eteen ja taaksepäin. Lihaskuntoliikkeistä tein pakarapunnerruksia korokkeella, akillesjumppaa, yhden jalan kyykkyjä, selkälihaksia sekä vinoja,- ja suoria vatsoja. Seuraavaksi olikin sitten vuorossa kahta erilaista versiota polvennostokävelystä, 3×50 metriä helpompi versio ja 3×50 metriä haastavampi versio. Päivän treenin kruunasi ikään kuin ”sokerina pohjalla” 10×50 metrin rennot vedot paljain jaloin.

Paljon kokeiltiin juoksuklinikalla muitakin harjoitteita mutta nämä nyt pystyin parin ensimmäisen kerran jälkeen ottamaan tässä kohtaa haltuun. Vähitellen ja pala kerrallaan… Niinhän sitä tavataan sanoa, että Jokainen pienikin pisara muovaa kiveä… 😊

Nuori herramme on muuten keksinyt oivan tulonlähteen: ”Äiti, tarviiks sä kuvia blogiin?” Edelliset kuvat sain hintaan 2 euroa, näistä ”pulitinkin” sitten jo 4 euroa…

Juoksuklinikan löysin täältä http://suviselvenius.com/

Ja kivan treenin päälle voi aina vähän tuulettaa…

Please follow and like us:

Just for fun!

Jokaisella meillä on varmasti omat vahvuutemme suhteessa juoksun harrastamiseen ja omiin tavoitteisiimme. Vastapainoksi tietenkin ne vähän enemmän työtä ja kehittämistä vaativat osa-alueet…

Minulle treeniviikon kohokohta on aina ollut se hidas pitkä (juoksukunnon mukaan se on joskus ollut pidempi joskus taas lyhyempi) mutta aina yhtä mieleinen. Olen hitaasti lämpenävää sorttia ja monesti juoksu (omassa tapauksessa enemmänkin rauhallinen köpöttely) alkaa oikeasti tuntua hyvältä vasta jossain 7-8 kilometrin kohdalla. Ehkä osittain tästä johtuen treeniohjelman lyhyemmät ja vauhdiltaan hieman nopeammat lenkit eivät aina ole oikein huokutelleet.

Mennen…

Viime vuonna lisäsin viikottaiseen treeniohjelmaani juoksijan ”herkkupäivän”, joka tarkoittaa siis sitä, että kyseisenä päivänä voi edetä ihan miten huvittaa, vaikka takaperin tai kontaten, jos siltä tuntuu (kunhan etenee). Käytännössä ”riisuin” siis kaiken tavoitteellisuuden pois juoksijan ”herkkupäivän” treenistä.

Eräällä jo eläkkeellä olevalla kollegallani oli tapana huomauttaa joka viikko maanantaiaamuna kahvipöydässä, että ei ole maanantai yhtään niin hyvä päivä kuin perjantai… Tästä olen hänen kanssaan vahvasti samaa mieltä ja monesti itselleni juuri maanantai on se päivä viikosta, jolloin kiusaus jäädä sohvan nurkkaan treenaamisen sijaan käy aika suureksi (joskus jopa ylivoimaiseksi ja Salkkaritkin jäi jännään kohtaan edellisessä jaksossa😊). Niinpä sijoitin juoksijan ”herkkupäivän” treeniohjelmaani maanantaille.

….Tullen

Vuoden lopussa selasin juoksupäiväkirjaani ja en yllätyksekseni mutta ilokseni kylläkin huomasin, että ehdottomasti parhaiten juoksu oli kulkenut juuri noina juoksijan ”herkkupäivinä”. Muutamana maanantaina olin tehnyt pitkän hitaan lenkin maisemista nauttien (eli pysynyt vahvasti sillä omalla mukavuusalueellani) mutta useimmiten kyseiset treenit olivat olleet vauhdillisesti niitä itselleni kaikkein nopeimpia, muutaman kilometrin lämmittelyn jälkeen olin rallatellut menemään niin paljon kuin jaloista lähti. Kertaakaan en muuten kokeillut tuota konttaamalla etenemistä talven aikana…

Niinpä niin, kun päästin irti ajatuksesta – ”tänään pitää juosta se, vähän vauhdikkaampi lenkki, nyt ei olla kyllä yhtään mun osaamisalueella” – asiat alkoivatkin sujua näiden lenkkien suhteen melkein huomaamatta ja vähän jopa ”puolivahingossa”.

Itselleni omaan tasooni nähden tavoitteellinen treenaaminen on tärkeä ja merkityksellinen asia ja onhan se huikea tunne, jos ja kun pitkän ja useimmiten tunnollisestikin suoritetun treenikauden jälkeen osuu se onnistuminenkin kohdalle… Siitäkin huolimatta sometimes something just for fun!

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Please follow and like us:

Nostalgiaa

Kyllä meidän suvussa on aina urheilusuoritusten päälle ymmärretty…

Kun (silloin vielä tuleva) aviomieheni vieraili ensimmäistä kertaa isovanhempieni luona, oli hänen hämmästyksensä suhteellisen sanoin kuvaamaton, kun heti eteisessä hänelle esiteltiin erinäinen määrä palkintolusikoita. En ollut huomannut tästä talon tapoihin kuuluvasta rituaalista tulevaa siippaani varoittaa etukäteen… Olihan se minulle jo lapsuudesta tuttu ja jotenkin itsestään selvästi asiaan kuuluva tapa, että ensin esitellään palkintolusikat ja sitten vasta tullaan tutuiksi…

Nämä sukuni suuresti arvostamat palkintolusikat ovat 1930-luvulta peräisin ja kuuluivat aikoinaan keskimatkojen juoksijalle Toivo Hoppanialle. Toivo Hoppania oli siis minun taatani (vaarini) äidin veli ja tarinat hänen urheilusuorituksistaan ovat kulkeneet suvussamme sukupolvelta toiselle.

Isältäni muistan kuulleeni jo ihan pienenä tyttönä tarinan siitä, kuinka Toivo Hoppanian tie olympialaisiin katkesi siihen, että hieroja ei osannut asiaansa… Isäni puolestaan oli kuullut tarinan isotädiltään eli Toivo Hoppanian sisarelta, joka oli kuulemma ollut suunnattoman närkästynyt asiasta. Mene ja tiedä, mihin olympia-asia lopun perin kaatui mutta tarina hierojan osuudesta asiaan elää suvussani sitkeästi.

Kuvituskuvaa

Tosiasia on kuitenkin se, että Toivo Hoppanian bravuurimatkoja oli aikanaan 1500 ja 3000 metriä. Vuonna 1937 hänen nimissään oli Suomen toiseksi paras tulos 1500 metriltä, aika kyseiseltä matkalta oli 3.53,8. Tulos 800 metrin matkalla oli 1.56,5 ja 3000 metrin matkalla 8.18,6.

Muutamaa vuotta aikaisemmin vuonna 1934 Toivo Hoppania oli voittanut tunnetun puolalaisen juoksijan Kusocińskin Viipurin keskuskentällä järjestetyissä kilpailuissa. Ennen kyseistä kilpailua Paavo Nurmi oli kuulemma antanut Toivolle ohjeen, että ohitse ei kannata pyrkiä ennen kuin viimeisillä metreillä.

Kuvituskuvaa

Jatkosodan aikana Toivo kuului samaan konekiväärikomppaniaan pikajuoksija Åke Lindforsin kanssa. Miehet sopivat keskenään, että jos ja kun Sortavalaan päästään niin siellä sitten järjestetään keskinäinen juoksukilpailu.

Kolme päivää Sortavalan valtauksen jälkeen elokuussa 1941 sovittu kilpailu sitten järjestettiin Sortavalan urheilukentällä. 300 metrin rata juostiin kaksi kertaa ja kilvan voitti pikajuoksija ajalla 1.35,9 kun Toivon aika oli 1.36,1.Toivo Hoppania kaatui Aunuksessa vain kuukautta myöhemmin 21.9.1941.

Kuva kirjasta Talo Joutselässä

Sukuni tarinoihin kuuluu myös kertomus siitä, miten Toivo Hoppania harjoitti kuntoaan nuorena miehenä. Kesällä, kun talon väki oli ollut koko päivän pellolla töissä ja lähti päivän päätteeksi uimaan, jäi Toivo  kiertämään juosten peltoa ympäri. Harmi vain, että tarina ei kerro tarkemmin harjoittelun laadusta…

Juoksiko Toivo peltoa ympäri PK- vai VK -sykkeellä, tekikö hän väliin maksimisykevetoja tai vauhtileikittelyjä? Rytmittikö hän harjoitteluaan jotenkin? Näin juoksun harrastajana se kyllä harmittaa, että tämä tieto on kadonnut vuosikymmenten saatossa tai toisaalta saattaahan se olla, että Toivo Hoppania ei halunnut ulkopuolisille harjoitusmetodeistaan tarkemmin kertoa….

Käy tykkäämässä https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/ niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista 🙂

(Teksti lähde: Eeva Korjula, Marja-Liisa Koski: Talo Joutselässä)

Please follow and like us: