Se hetki, kun pinna palaa (ihan totaalisesti)…

Se hetki, kun pinna palaa (ihan totaalisesti)…

Tiedättekö sen ihmistyypin, joka venyttää pinnaa viimeiseen asti ja sitten kuuluu POKS… Itse valitettavasti edustan juurikin tätä ihmistyyppiä. Yritän (ainakin omasta mielestäni) aina viimeiseen asti pysyä positiivisena, ratkaista asiat sopuisesti ja välttää konflikteja.

Se, miksi pidän tätä hieman harmillisena luonteenpiirteenä tai ainakin vahvana kehityskohteena johtuu siitä, että monesti jos olisin harmitukseni tuonut julki aikaisemmin, olisin välttynyt tilanteeseen nähden melko dramaattisiltakin juonenkäänteiltä. Onneksi se totaalinen ”repeäminen” omalla kohdallani kuitenkin kulminoituu toimintaan, joka tähtää vallitsevan tilanteen korjaamiseen, eikä esimerkiksi agressiiviseen käyttäytymiseen tai toisen ihmisen solvaamiseen.

Niin, kyse on jälleen kerran niistä hiivatin omenoista. Puutarhastamme löytyy 12 valtavan suurta omenapuuta, joista osa lähes kaksi ja puolikerroksisen talomme korkuisia. Satokausi on tänä vuonna, sanoisinko melko runsas ja omenaa tulee valehtelematta satoja kiloja.

Kolmen viikon ajan olen kiltisti joka päivä töiden jälkeen käyttänyt kaksi tai kolme tuntia omenoiden keräämiseen maasta, puusta, autotallin katolta käsin ja teleskooppivarrella. Omenoita on toimitettu peuroille, hevosille, sukulaisille, tuttaville, kylän miehille ja tutulle kahvilan pitäjälle… Eikä loppua näy!

Kaikilla meillä on tietenkin omat kiireemme, enkä ole tohtinut oikein pyytää apua omenaongelmaani. Niinpä tilanteesta on päässyt kehkeytymään yhden naisen taisto, joka kulminoitui eilen illalla siihen, että totaalisen kyllästyneenä omenoiden poimimiseen (ja ehkä vähän kiukuspäissänikin) hain varastosta sahan ja ryhdyin ”ylimääräisiä” omenapuita ihan omin pikkukätösin kaatamaan.

Siippani olikin jo aikaisemmin ehtinyt todeta puiden kasvaneen niin valtaviksi, että niiden kaataminen moottorisahallakin on melkoinen urakka… Voin kertoa, että kyllä se riittävän kiukun voimalla onnistui, puun kaataminen, ihan käsisahallakin. Olen nimittäin niin ”nössö”, etten uskalla käyttää moottorisahaa, joten lihasvoimalla työhön oli ryhdyttävä.

Nyt tilanne puutarhassa on se, että omenoiden poiminta jatkuu entiseen malliin ja sen lisäksi työlistalla on erinäinen määrä sahattavia omenapuun oksia ja siivottavaa risukkoa. Ihan vain tässä mietin, että olisikohan ollut järkevää nöyrtyä ja pyytää apua omenoiden kanssa hieman ennen kuin se ”pinna paloi” aivan totaalisesti…

Niin, että ihan vähän vain on omassa luonteenlaadussani kehittämisen varaa, mutta kuten huomaatte, jonkinlaista itsetutkiskelua asian tiimoilta olen kuitenkin harrastanut ja kukapa meistä lopulta on täydellinen…

Aurinkoista viikonloppua toivotellen, SusannaK

Haluatko saada uunituoreeltaan tiedon seuraavasta blogipostauksesta. Mikäli haluat lukea pieniä tarinoita kukkulan päälle rakennetusta keltaisesta talosta, sen ympäristöstä ja asukkaista, ota seurantaan Facebook-profiilini

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

Voit seurata blogiani myös   https://www.blogit.fi/susannak

Please follow and like us:
Ruusunpunaisia kuvitelmia ja tahmea todellisuus…

Ruusunpunaisia kuvitelmia ja tahmea todellisuus…

Mielestäni hölkkäharrastuksen ehdottomasti vaikein osuus on toistuvasti uudelleen aloittaminen. Edellisen kerran olen ollut harrastuksen parissa 30.10., jonka jälkeen olen ollut ongelmissa kintun kanssa ja tähän päälle vielä onnistuin sairastumaan flunssaan.

Tällä kertaa en siis kuitenkaan ole joutunut olemaan edes kovin pitkään poissa lenkkipoluilta. Siitäkin huolimatta, se aloittamisen vaikeus…

Kinttu tuntuu jo paremmalta. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että ei vielä ihan hyvältä, mutta paremmalta ja flunssakin on ollut jo useamman päivän oireeton. Niinpä päätin alkuviikosta lähteä varovasti kokeilemaan, josko sitä voisi tehdä pikkuhiljaa paluun lenkkipoluille.

Viime aikoina urheiluharrastus on ollut käytännön syistä lähinnä koiran kanssa kipsuttelua…

Seuraan suhteellisen aktiivisesti erilaisia harrastukseeni liittyviä keskustelufoorumeita. Aika usein näkee päivityksiä siitä, miten ihanaa on päästä tauon jälkeen taas juoksemaan ja hyvä niin, näitä päivityksiä on aina kiva lukea. Omalla kohdallani tilanne on kuitenkin varsin päinvastainen. Telakallahan sitä odottaa enemmän, kuin kuuta nousevaa, että pääsisi takaisin lenkkipoluille. Muistelee niitä hyviä hetkiä harrastuksen parissa ja etenkin sitä hetkeä, kun kulku on ”höyhenen kevyttä” ja tuntuu, että vain taivas on kattona. Niinpä niin, mukavia muistoja ja sitten todellisuus ”iskee päin näköä”.

Maanantaina lähdin siis kuuden viikon tauon jälkeen hölkälle. Ajattelin ”pelata varman päälle” ja edetä, joka toisen kilometrin kävellen ja joka toisen hölkäten. Ikinä ja tarkoitan todellakin ikinä, ei hölkkääminen ole tuntunut yhtä työläältä, ei edes silloin, kun aloitin lähes tyhjästä. Keskivauhti hölkkäosuuksilla oli melkein 8 minuuttia kilometrillä ja siltikin kulku tuntui siltä, kuin olisi edennyt tahmaisen liisterin päällä.

Maanantain lenkillä kiertelin paikallisen uhheilupuiston ympäristössä…

Syke pysyi kyllä hienosti samalla tasolla, kuin esimerkiksi normaalisti kävellessä eli ongelma tuskin oli tällä saralla. Miksi siis tuntuma oli, kuin olisi hölkännyt rautasaappaat jalassa? Kaikenlainen (ja odotettu) liikunnan riemu, mihin se katosi? Ihan, kuin siitä olisi valovuosi (todellisuudessa 6 viikkoa) aikaa, kun vielä kykenin suhteellisen vaivattomasti ja ennen kaikkea hyvällä fiiliksellä juoksemaan kympin tuntiin…

No, näitä huonompia ja parempia lenkkejä tulee… Totesin kuitenkin, että turha tässä kohtaa ”on runnoa väkisin” menemään ja päädyin suosilla keventämään vielä entisestään menoa. Niinpä, kun kaveri pyysi paria päivää myöhemmin kuntoportaisiin, niin mikäs siinä. Olin kuitenkin ehdottomasti vailla raitista ilmaa ja iloluontoista seuraa. Ystävääni varoitin kuitenkin etukäteen, että tällä kertaa ”paukut” tuskin riittävät muuhun, kuin kävelyvauhtiseen ylöspäin kipuamiseen ja peruskestävyystreeniin. Näin siis sovittiin…

”Tosta vaan mennään ton alikulkukäytävän alitse ja sitten ne kuntoportaat onkin suoraan edessä…”

Tällä kertaa alkulämmittelyn reitittäminen oli poikkeuksellisesti minun vastuullani, sillä olin kulkenut aikaisemmin ystävääni enemmän kuntoportaiden ympäristössä. Melkein suoriuduinkin tehtävästä, vasta viimeisessä mutkassa ryhdyin väittämään ”kiven kovaa”, että kuntoportaat ovat nyt kohta suoraan edessämme.

Tässä kohtaa ystäväni puhkesi nauruun ja totesi: ”Ethän sä nyt voi ihan tosissas tollasta väittää, kun ne hiton portaat näkyy tuolla meidän selän takana.” Väitin kuitenkin… Suuntavaistoni on kautta aikojen tunnetusti ollut suhteellisen heikko (lievästi ilmaistuna), mutta tätä voin kyllä pitää jo yhtenä parhaista suorituksistani ”katoamisen” saralla😊

Olipahan liukkaassa kunnossa portaat tällä kertaa…

Kuntoportaille saavuttuamme olikin sitten ihan selvää, että kävelyvauhti on ainoa oikea ja järkevä valinta, ei ainoastaan kuntotasoon nähden, vaan myös olosuhteiden pakosta. Portaiden pinta oli nimittäin edellisen päivän sateen ja kyseessä olevan päivän pienen pakkasen johdosta suhteellisen liukas.

Ylöspäin homma eteni vielä suhteellisen turvallisesti, mutta alaspäin tultaessa syke nousi ihan jo pelkästä kauhusta ja kaiteessa tuli roikuttua paikoitellen kaksin käsin. Ei se mitään, kivaa oli… Raitis ilma virkisti, mukava seura sai hyvälle tuulelle ja taas olemme ystäväni kanssa yhtä kokemusta rikkaampia…

Tasapainoilua ”kieli keskellä suuta” ihan vaan turvallisuussyistä 🙂

Näillä mentiin tällä viikolla (tänään vielä vähän kehonhuoltoa) ja toivotaan, että ensi viikolla tai ehkä sitä seuraavalla tai joskus hölkkäkin vielä kulkee ja tuntuu mukavalta…

Mukavaa Joulun aikaa toivotellen, SusannaK

Ruusukuva: Pixabay

Muut kuvat: Melontamania -blogin Taija

Haluatko saada uunituoreeltaan tiedon keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän seuraavasta blogipostauksesta. Mikäli haluat seurata edesottamuksiani urheiluharrastuksen parissa, ota seurantaan Facebook-profiilini

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

Voit seurata blogiani myös   https://www.blogit.fi/susannak

Follow my blog with Bloglovin

Please follow and like us:
Menetetty unelma…

Menetetty unelma…

Yritän parhaani mukaan pysyä tässä blogissa asian ytimessä eli keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän kuulumisissa juoksun (lue hölkän) tiimoilta. Elämä on kuitenkin paljon muutakin, kuin harrastus ja väistämättä elämän hyvät ja huonot hetket heijastuvat myös harrastamiseen… Tavalla tai toisella…. Siksi siis poikkean tässä kirjoituksessa hieman aiheen ytimestä… Suonette anteeksi😊

Taas alkaa olla se aika vuodesta, kun valoa saa etsimällä etsiä…

Yli 30 vuotta olen haaveillut vanhasta talosta. Muistan, kun rippileirillä aikoinaan (lähes ikuisuus sitten) oli tehtävä, jossa piti kuvailla oma unelmien koti. Tehtävästä sain palautteen, että kirjoitukseni unelma kodista sopi täydellisesti yhteen sen mielikuvan kanssa, jonka ihmiset olivat ehtineet luoda persoonastani lyhyen tuttavuuden jälkeen.

Unelma vanhasta talosta on elänyt kaikki nämä vuodet sisälläni, joskus voimakkaampana, joskus taas vain kalpeana kaipuuna. Viimeiset kymmenen vuotta olemme siippani kanssa etsineet enemmän ja vähemmän aktiivisesti sitä juuri meille täydellistä taloa. Kymmeneen vuoteen on mahtunut aika monta asuntonäyttöä, aikaa etsintään on siis kulunut ja käytetty aika paljon. Monien talojen potentiaalia on pohdittu ihan tosissaan ja lopulta päädytty kielteiseen ratkaisuun. Tämä johtunee osaltaan haluttomuudesta tehdä kompromisseja, kun tietää tarkalleen, mitä etsii ja mitä haluaa.

Jo lenkille lähtiessä… Katulamppujen valossa…

Vihdoin ja viimein heinäkuussa ”kolahti”, se oli rakkautta ensisilmäyksellä… Meidän täydellinen talo (se talo, jonka kuvailin rippileirillä lähes 30 vuotta sitten). Teimme talosta tarjouksen ja laitoimme oman asuntomme myyntiin. Pettymys oli aika suuri, kun jouduimme syksyn iltojen pimetessä toteamaan, että emme saa omaa asuntoamme kaupaksi ja siitä meidän täydellisestä talosta tuli menetetty unelma.

Tiedän, kyse on lopulta vain talosta ja asioita pitää osata suhteuttaa. Tavallaan ymmärrän, että on täysin kohtuutonta surra menetettyä unelmaa, kun monilla ihmisillä on ihan oikeasti tosi vaikeita ja traagisia asioita, joiden kanssa on elettävä. Toisaalta en voi sille mitään, että olen surullinen. Pahinta kaikessa on oikeastaan se, että en kehtaa kertoa kenellekään, kuinka paljon asia oikeastaan tekee kipeää tai olla avoimesti surullinen, koska tiedän olevani pikkumainen omien pienten murheideni kanssa.  Ehkä juuri siksi koin tarvetta kirjoittaa asiasta…

Millä mittarilla voidaan arvottaa asiat, joista ihmisen sopii olla surullinen? Onko aina pakko ryhdistäytyä, olla reipas ja uudelleen orientoitua? Mitä jos ei juuri tällä hetkellä keksi mitään, mikä korvaisi menetetyn unelman? Kuinkahan monta kilometriä pitää juosta, ennen kuin pahimmasta pettymyksestä pääsee ylitse? Kuinkahan monta rasitusvammaa tulee hankittua, ennen kuin pystyn hyväksymään, että en voi asua siinä meille täydellisessä talossa?

Lenkiltä palatessa edelleen katulamppujen loisteessa…

Niin ja pienenä vinkkinä… Jos asut maalla, etkä halua ”kylähullun” mainetta, älä laula juoksulenkillä (ainakaan kovin kovaäänisesti) vaikka kuvittelisitkin olevasi yksin, keskellä ei mitään… Itselleni kävi nimittäin eilen niin, että olin hölkkäillyt keskellä ei mitään lähes yhdeksän kilometriä näkemättä koko matkan aikana ketään muuta. Niinpä olin matkan aikana laulanut soittolistani biisejä juoksun tahtiin, eipä tarvinnut kurkkia sykemittaria, kun varmistin PK-sykkeillä pysymisen perinteisellä pitää pystyä puhumaan (tai omassa tapauksessani laulamaan) konstilla.

Suht suurella antaumuksella annoin mennä ”istun puiston penkillä, joka valtion omaa on. Mul on rakkauden väriset housut ja paita hihaton. Kuluneet kulmahampaat loput kynsistä syö, kun tuo perkeleen pohjoistuuli huulet lyö”, kun melkein törmäsin tiukan mutkan takaa ilmestyvään koiranulkoiluttajaan. Ilmeestä päätellen tuo Dingon biisissäkin mainittu pohjoistuuli oli kantanut sulosointuni myös kyseisen koiran ulkoiluttajan korviin. Eipä siinä auttanut muu, kuin tervehtiä ystävällisesti ja hymyillä vienosti….

Niinpä niin, juoksu kulkee ja laulu raikaa, että eipä kai ne asiat kovin kummoisella tolalla lopun perin ole, vaikka hetkellisesti tuntuukin kurjalta 😊

Haluatko saada uunituoreeltaan tiedon keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän seuraavasta blogipostauksesta. Mikäli haluat seurata edesottamuksiani urheiluharrastuksen parissa, ota seurantaan Facebook-profiilini

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

Voit seurata blogiani myös   https://www.blogit.fi/susannak

Follow my blog with Bloglovin

Please follow and like us:

Käykö kenellekään muulle koskaan näin, Osa II

Tänään olin ajatellut kirjoittaa kesäloman puuhista mutta, koska hieman mieleni ehdin jo päivän aikana pahoittaa, taidan ”avautua” aiheesta treenivaatteita hieman ylipainoisille. Ihan ensimmäiseksi toivon, että kukaan ei pahoita mieltään siitä, että kerron omasta harmituksestani. Meitä kun on niin moneen junaan, kullakin on omat mieltymyksensä, kaikilla on oma tyylinsä ja jokainen meistä viihtyy omanlaisissaan vaatteissa.

Treenivaatteeni alkavat toden teolla ”vedellä” viimeisiään ja vaikka en kovin välitäkään shoppailusta, päätin tänään lähteä asian tiimoilta katsastamaan alennusmyyntejä. Olen siis hieman ylipainoinen ja edustan hyvin tyylipuhtaasti muotokieleltäni omanavartaloa. Tiedän, tiedän, oma vikahan se on… Tästä tiedosta huolimatta, olen kyllä hieman harmissani nykyisestä treenivaatevalikoimasta.

Kokeiltu on, tää vaatekappale tietää omalla kohdallani sisäreisituskaa…

Ensinnäkin puserot näyttäisivät olevan pääpiirteittäin kahta mallia, joko täysin tyköistuvia tai sitten täysin leikkaukseltaan muodottomia ”säkkejä”. Itselläni ei valitettavasti näillä muodoilla itsetunto riitä siihen, että treenaisin täysin tyköistuvissa vaatteissa. Tiedän, että hyvin erikokoiset ja näköiset ihmiset näin tekevät ja arvostan jokaista heistä, sillä he ovat varmasti enemmän tai vähemmän sisäistäneet kehopositiivisen ajattelun. Itse en kuitenkaan tunne oloani kotoisaksi vaatteissa, jotka eivät jätä yhtäkään ”mahamakkaraa” arvailujen varaan. Löytyihän kaupasta toki myös väljän mallisia puseroita mutta kuten edellä todettu ne olivat malliltaan ”jätesäkki”. Toki nykyiset tekniset materiaalit hengittävät varmasti paremmin kuin tuo kyseinen jätesäkki ja väreissäkin on valinnan varaa mutta silti en halua pukeutua ”jätesäkkiin”, johon on leikattu pään reikä ja kädentiet. Mitä siis oikein toivon treenipuseroltani? Tahtoisin kauniisti leikatun, nätisti istuvan, hieman A-linjaisen mallin, jossa olisi pienet hihat (myös pitkähihaiselle olisi käyttöä) ja joka peittäisi edes osan ahteristani. Mission impossible…

Tälle hame / trikoo yhdistelmälle lähdin etsimään korvaavaa tai korvaavia tuotteita…

Toisekseen juoksushortsit tai hameet eivät ole missään nimessä suunniteltu hieman ylipainoisille urheilun harrastajille. Naisten juoksushortseissa ja hameissa on järjestäen niin lyhyet lahkeet, että sisäreidet hankaavat väistämättä yhteen juostessa. Miesten puolelta löysin yhden mallin, jossa juoksushortsien sisäosan lahkeet ulottuivat polven yläpuolelle mutta näistäkin oli koot loppuneet. Aikaisemmin olen ratkaissut tämän ongelman niin, että minulla on ollut erikseen ¾ pituiset trikoot ja hieman levenevä hame, jonka olen pukenut trikoiden päälle. Miksikö haluan ylipäätään pukea hameen trikoiden päälle, enkä juokse vain pelkissä trikoissa? Syy on sama, kuin urheilupuseroidenkin kohdalla, en tunne oloani viihtyisäksi, jos ahterini kaunistelematon siluetti on kaiken kansan nähtävillä. Useammassa urheilukaupassa kävin, eikä yhdenkään valikoimista löytynyt erillistä hametta vaan kaikissa oli nuo jo puheena olleet erittäin lyhyt lahkeiset trikoot sisään ommeltuina. Luulenpa, että aika lämmin tulee, jos yrittää pukea ensin ¾ trikoot ja sitten siihen päälle hameen, jossa on sisään ommellut lyhyet trikoot. Tämäkin asia siis jäi ratkaisematta. Ihmettelenkin nyt, onko niin, että se on vaan ylipainoisen liikunnanharrastajan osa, kärsiä hiertyneistä sisäreisistä ja ylöspäin rullaavista lyhyistä lahkeista?

Tänään siis ihan hyvillä mielin lähdin aamusella treenivaatteitani päivittämään mutta pidä siinä nyt sitten yllä kehopositiivista ajattelua, kun kaupassa lopulta joudut toteamaan, että edes L-koon treenivaatteet eivät ”istu” nätisti päälle. Eikä strategiset mittani mikään salaisuus ole. Olen 162 cm pitkä ja painan 70 kg, joten oletin kyllä, että lievästä ylipainostani huolimatta, löytäisin itselleni jotakin nättiä päälle pantavaa. Onko nyt niin, että mikäli haluan pukeutua omasta mielestäni nätisti ja asiallisesti esimerkiksi juoksulenkeille ja kuntosalille, pitää minun ensin laihtuakseni illan hämärtyessä treenata salaa ”pimeillä kujilla”, jotta saan itselleni istuvia treenivaatteita.

Hyvillä mielin lähdin siis tänään shoppailemaan ja takaisin kotiin palatessa päällimmäinen ajatukseni oli (tämä ei ollut lähtiessä edes juolahtanut mieleeni): No niin, eipä tarvi läskin ostaa uusia treenivaatteita eli ”romukoppaan” lensi ainakin hetkellisesti kaikki kehopositiivisuus ja hieman ylipainoinen muuttui läskiksi. Huomenna taas uuteen päivään positiivisemmin miettein hieman ylipainoisena mutta tänään kyllä harmittaa…

Vähän jouduin tän päivän päälle ”lohtusyömään”. Onneksi kesän maut ei oo kovin ”syntisiä”…

Harvemmin tulee otettua kovin voimakkaasti kantaa asioihin mutta nyt olen kyllä sitä mieltä, että kehopositiivisuus jää pelkäksi kivaksi sanahelinäksi, mikäli esimerkiksi vaatevalmistajat eivät kykene huomioimaan eri näköisiä, eri muotoisia, eri kokoisia ja eri ikäisiä ihmisiä paremmin.

Mikäli jollakulla on hyviä vinkkejä, mistä edellä kuvailtuja vaatekappaleita tai ylipäätään asiallisia, nättejä ja mukavia treenivaatteita hieman ylipainoisille löytyisi, niin kaikki vinkit ovat enemmän kuin tervetulleita😊

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Please follow and like us:

Käykö kenellekään muulle koskaan näin…

Tunnustan, vuosien saatossa painoindeksini on päässyt hitaasti mutta varmasti ”hiipimään” lievästi ylipainon puolelle. Tekosyitä asialle on ihan turha ryhtyä keksimään. Tosiasia on se, että minä olen AINA ruoka-aikaan kotona, en yleensä KOSKAAN kieltäydy santsikierroksesta ja RAKASTAN yösyömistä. Lievälle ylipainolleni on siis varsin loooginen ja järkeenkäypä selitys. Yleensä en jaksa tätä asiaa kovastikaan murehtia mutta näin kesän ”korvalla” sain lisääntyvistä kiloistani ikävän muistutuksen, kun lähdin kaivamaan kaapin perukoilta talven jäljiltä kesävaatteita. Hups, useimmat vaatekappaleet olivat kutistuneet ihan itsestään talven aikana vaatekaapissa.

Tämä laittoi kyllä hieman miettimään asian todellista laitaa. Painoindeksini on sen sorttinen, että hyvin voisin pudottaa 10 kiloa ja olisin edelleen suhteellisen turvallisesti siellä normaalipainon vyöhykkeellä. Eikä painonpudotus varmastikaan olisi pois lihasmassasta, sillä kyllä tuossa vyötärönympärillä on jotain ihan muuta kuin lihasta 😊

Hups…

Motivoidakseni itseäni ”uuden kevyemmän elämän” aloittamiseen, lähdin etsimään verkosta tietoa siitä, miten pienempi elopaino vaikuttaa juoksuharrastukseen. Jonkin verran löysin tietoa aiheesta, lähinnä taulukoita, joiden avulla voi laskea, paljonko juoksuaika tietyllä matkalla paranee painonpudotuksen myötä.

Olisin kuitenkin toivonut löytäväni jonkun ”elämänmakuisen” tarinan aiheesta. Henkilökohtaisen kokemuksen siitä, miten hienolta juoksun harrastaminen tuntuu kevyempänä ihmisenä. Tällaista tarinaa en verkosta äkkiseltään löytänyt, sen sijaan löysin kyllä lukemattomia tarinoita siitä, kuinka juoksuharrastus on auttanut painonpudotuksessa. Omalla kohdallani tilanne on se, kuten jo aiemmin kerroin, että syön valitettavasti liikaa treenimääriini nähden ja tämä näkyy keskivartalon alueella eli liikuntaharrastuksesta huolimatta minulla on painonhallintaongelmia.

Olen suhteellisen aktiivinen liikkuja, treenaan 3-5 kertaa viikossa riippuen siitä, mitä muuta aktiviteettia viikolle kertyy ja tähän vielä päälle koiran kanssa lenkkeilyä ja melko runsas määrä arkiliikuntaa. Arjen aikatauluttamisen puitteissa treenin määrää on hankala lisätä. Niinpä ratkaisu asiaan on järkevämpi syöminen. Omalla kohdallani tämä siis tarkoittaa ehdottomasti ja aivan ensimmäiseksi annoskokojen pienentämistä. Sunnuntai-iltana lähdin siis kauppaan täynnä hyviä aikeita. Pääosa ostoksista tulikin haalittua hedelmä- ja vihannesosastolta. Aikeenani oli lisätä päivääni pieniä välipaloja ja syödä aiempaa kevyemmin lounaalla ja illallisella sekä tietenkin juoda vettä aiempaa enemmän. Näillä eväillä olin valmis maanantain ”koitokseen”.

Ei alkanut ihan suunnitellusti ”uusi kevyempi elämä”. Maanantain saldo: Kaikki, mitä yleensäkin syön päivän aikana + terveelliset välipalat siihen vielä päälle ja runsaasti sitruunavettä. Tarkoituksenani oli syödä lounaaksi salaattia mutta itsehillintäni petti klo 11.23, kun työpaikan ruokalasta kantautui nenääni juuri paistettujen silakkapihvien tuoksu…

Tunnustan tämänkin, tahdonvoimani ei ole ihan sieltä rautaisimmasta päästä, kun puhutaan ruuasta. Loppuviikko sujui kyllä ”keventelyn” suhteen vähän paremmin mutta heikkouteni tuntien valitsin kuitenkin asian suhteen kaksoisstrategian, toisaalta päätin edelleen yrittää elää ruokavalion suhteen järkevämmin, toisaalta tilasin kuitenkin ihan varmuuden vuoksi uuden kesämekon 😊

Toivon kuitenkin, että voisin olla se henkilö, joka sitten joskus kirjoittaa sen ”elämänmakuisen” tarinan kevyemmällä elopainolla juoksemisen ihanuudesta…

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Please follow and like us:

Telakalla…

On ihan oikeesti vähän vaarallista. Sain marraskuun alussa välilevynpullistuman, jonka johdosta juoksu jäi pois päiväjärjestyksestäni vähäksi aikaa. Toki kuntoutin selkää (heti kun pahin kipu hellitti) vesijuoksemalla ja salilla. Siitä huolimatta jäi ylimääräistä aikaa ja energiaa. Niinpä päätin ylimääräistä tarmoa purkaa ryhtymällä remppahommiin.

Meillä on isot mäntypuiset portaat, jotka näin ”sieluni silmin” kauniin valkoisina. Maalikaupan mainosta mukaillen: Siitä se ajatus sitten lähti… Toki olisin harkinnut kahdesti, jos olisin arvannut lopputuleman.

Urakkahan ei sitten ollut mikään ihan pieni: hionta, pohjamaali ja kaksi kerrosta varsinaista maalia. Suurella kärsivällisyydellä kuitenkin missiotani toteutin ja kahden viikon kuluttua urakka alkoikin jo olla voiton puolella.

Sunnuntaiaamuna ryhdyin portaita viimeistelemään ja vähän isommalla kiirellä kun lähdin työtä toteuttamaan… Pum! Löin varpaani portaan kulmaan, sillä seurauksella, että varvas murtui. Tämä tosin selvisi vasta hieman myöhemmin, kun huomasin mustelman, turvotuksen ja sen kylmän tosiasian, että jalan päälle ei voi astua. Eipä siinä mitään, selkä oli toki jo parempi kahden kuukauden vesijuoksemisen jälkeen mutta varvas käyttökelvoton. Ei muuta, kun lisää vesijuoksua…

Kun portaat vihdoin valmistuivat, näytti varvas edelleen tältä…

Perjantai iltana istuskelin sohvalla ja taas oli jotenkin tuota ylimääräistä energiaa päässyt kertymään… Ryhdyin katsomaan YouTubesta laminaatin asennusohjeita. Tässä vaiheessa lähipiiristäni vihjaistiin; Mitä jos nyt kuitenkin kävisit ihan varovasti kokeilemassa, josko se varvas jo kestäisi juoksemista😊

Please follow and like us: