Vegaanihaaste – Miten menee noin niin kuin omasta mielestä…

Vegaanihaaste – Miten menee noin niin kuin omasta mielestä…

Tammikuun alussa päätin ottaa osaa vegaanihaasteeseen. Motiivini oli toisaalta uteliaisuus, toisaalta tarve ja halu olla tiedostavampi kuluttaja.

Mielestäni elämä pysyy mielenkiintoisena, kun hieman aina (omista rajoistaan käsin) haastaa itseään ja pyrkii oppimaan uusia asioita. Tammikuussa siis päätin opetella entistä tiedostavammaksi kuluttajaksi.

Tavoitteeni ei suinkaan ollut ryhtyä vegaaniksi kertaheitolla vaan tutustua uusiin raaka-aineisiin ja korvata mahdollisimman paljon eläinperäisiä tuotteita ekologisemmilla vaihtoehdoilla.

Alku aina hankalaa

En voi mitenkään puhtaalla omalla tunnolla kehuskella kokkaustaidoillani, olen korkeintaan keskinkertainen kotikokki, jos sitäkään. Tämän vuoksi kuukauden ensimmäiset vegaaniruokakokeilut olivat vähän sitä sun tätä. Päätin kuitenkin, että perheessämme laitetaan vain yksi ruokalaji kaikille ruokailijoille. Laskin nimittäin sen varaan, että siippani ja nuori herra pysyvät hengissä työpaikka- ja kouluruokailun ansiosta.

Henki kyllä pihisee edelleen molemmissa, mutta 14. tammikuuta nuori herramme puuskahti (eikä kovin ystävälliseen sävyyn) ”Äiti kauanko me vielä joudutaan syömään tätä vegekakkaa!” (korvasin sen rumemman sanan hieman lapsiystävällisemmällä😊) Sinnikkäästi päätin kuitenkin palautteesta huolimatta jatkaa valitsemallani tiellä…

Olipa ruoka enemmän tai vähemmän vegaanista ”Himalajan hullu” on aina uskollisesti ensimmäisenä ruokajonossa 🙂

Kaikki voittaa

Päivänä eräänä valmistin vegaanista tuorehernesosekeittoa. Tarjoilin sen pöytään nuorelle herralle ja lähdin viemään roskia. Palatessani koiralla oli kuono korvia myöten soppakulhossa ja nuori herra kannusti vieressä ”Hyvä koira, syö vaan kaikki pois hyvällä ruokahalulla.” Molemmat osapuolet vaikuttivat kovasti tyytyväisiltä keskinäiseen sopimukseensa siitä, miten tuorehernesosekeitto ”hävitetään” parempiin suihin.

Totuuden kaunistelua eli emävale

Jossain vaiheessa kuluvaa kuukautta totesin, että valmistamani ruoka on se pienempi ongelma ja todellisuudessa nuoren herran nenän nyrpistely johtunee enemmänkin asenteellisuudesta. Siitäkin huolimatta, että olen yrittänyt hänelle kertoa, minkä vuoksi kasviperäistä ravintoa tulisi suosia.

Niinpä päivänä eräänä, kun nuori herra kysyi mitä tänään syödään, vastasin hänelle, että täydellistä jauhelihakastiketta. Oikeasti tein Elovenen Muru kaurajauhiksesta kastikkeen. Tämä ei muuten ole kaupallinen yhteistyö, sattui vain silmiini mielenkiintoinen ja tarpeeksi helpon oloinen resepti kaurajauhispussin kyljessä, kun tutkin erilaisia vaihtoehtoja kaupassa. Hyvin maistui ”täydellinen jauhelihakastike”.

Ja kyllä, minulla on ihan aidosti huono omatunto siitä, että valehtelin silmää räpäyttämättä. En siis missään nimessä kannata valehtelua ja aionkin seuraavan kerran, kun kyseistä ruokalajia nautimme kertoa totuuden ruuan koostumuksesta.

Tän pussin kyljestä löyty mielestäni aika hyvä ja helppo kastikeresepti…

Miten menee noin niin kuin omasta mielestä…

Näin tammikuun lähestyessä loppuaan on aika hieman puntaroida, mitä vegaanihaasteesta itselleni ”jäi käteen”.

Kuukauden plussat: Suurin osa perheemme ruuista valmistettiin vegaanisina ja monenlaisia uusia reseptejä tuli kokeiltua (enemmän ja vähemmän hyvällä menestyksellä) tammikuun aikana. Suurimman osan maitotuotteista onnistuin korvaamaan kaurapohjaisilla tuotteilla. Vegaanihaasteen Facebookryhmästä ja uutiskirjeistä sain paljon uutta mielenkiintoista tietoa sekä ajattelemisen aihetta.

Kuukauden miinukset: Vähän piti kotijoukkoja sparrata mukaan kokeilemaan uusia asioita. Juustosta en vain yksinkertaisesti pystynyt kokonaan luopumaan ja kalaakin tuli rehellisyyden nimissä muutaman kerran työpaikan lounaalla syötyä. Toisaalta näistä en viitsi itseäni kovinkaan paljon soimata, olihan lähtökohtaisestikin tarkoitus oppia uusia asioita ja tehdä maltillisia muutoksia omiin tuttuihin ja turvallisiin rutiineihin.

”Täydellinen jauhelihakastike”

Nyt ja tulevaisuudessa

Tänään kaupassa käydessäni tiedostin oikeastaan ensimmäisen kerran (katsellessani ostoksiani kassahihnalla), kuinka erilaiset ostokseni olivat verrattuna kolmen viikon takaiseen. Hihnalta nimittäin löytyi paljon aikaisempaa enemmän erilaisia kasviksia ja hedelmiä sekä useita tuotteita, joiden olomassaolosta en aikaisemmin ollut edes tietoinen. Näistä muutoksista ruokaostoksissani aion pitää kiinni myös tulevaisuudessa.

Lihaa ei ole kertaakaan tehnyt edes mieli, johtuen ehkä siitä, että jo aikaisemmin ruokavalioni on koostunut pääosin kalasta ja kasviksista. Kalan syömistäkin olen vähentänyt reilusti, mutta totaalisesti ”kiellettyjen listalle” en kalaa kuitenkaan tässä vaiheessa siirrä, vaikkakin pyrkimykseni onkin tulevaisuudessa edelleen suosia vegaanisia vaihtoehtoja.

Maitotuotteiden korvaaminen kaurapohjaisilla tuotteilla on myös tuntunut ihan luontevalta ja hyvältä. Valikoimahan kaurapohjaisissa tuotteissa on varsin laaja ja ruuan valmistamiseenkin olen löytänyt varsin hyviä vaihtoehtoja. Tämän muutoksen pidän siis ehdottomasti myös tulevaisuudessa.

Juustosta en edelleenkään raaski luopua, sillä (noloa tietysti myöntää) ajatus kesän grillikaudesta ilman Halloumia on vaan itselleni täysin kestämätön😊

Terveisin, SusannaK

Haluatko saada uunituoreeltaan tiedon keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän seuraavasta blogipostauksesta. Mikäli haluat seurata edesottamuksiani urheiluharrastuksen parissa, ota seurantaan Facebook-profiilini

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

Voit seurata blogiani myös https://www.blogit.fi/susannak

Follow my blog with Bloglovin

Please follow and like us:

Jaksaa, jaksaa vai jaksaako sittenkään…

Niin, aikaisemmin olen jo kertonut, että olen oikeastaan aika huono haastamaan itseäni, johtuen siitä, että ihan oikeasti taidan hieman pelätä epäonnistumista. Kuitenkin, mikäli aion kulkea tavoitettani kohti on väistämättä lähdettävä uuden äärelle ja tehtävä asioita, joita ei ole ennen tehnyt (vaikka epäonnistumisen mahdollisuus olisikin olemassa).

Tänään lähdin siis ensimmäistä kertaa elämässäni ikinä puolikasta pidemmälle lenkille. Asiasta oli sovittu jo kuukautta aikaisemmin yhden naisen ”huoltojoukon” kanssa, joten eipä siinä sitten oikein auttanut muu, kuin lähteä rohkeasti yrittämään. Huoltojoukot otin mukaan kahdesta syystä, ensinnäkin itseni tuntien hyvin oletettavaa olisi, että ellei asiasta olisi huoltojoukkojen kanssa etukäteen sovittu, olisi lenkin pidentäminen siirtynyt ”ajasta ikuisuuteen” eli ensi keväälle sitten ensi syksylle ja sitten taas ensi keväälle. Toisekseen, ajattelin, että eka kerta (kävi, miten kävi) olisi kiva jakaa jonkun kanssa 😊

Näillä eväillä kohti uusia haasteita…

Samalla oli tarkoitus vähän miettiä ja testailla juoksun aikaista ”tankkausta”. Tässä olen oikeasti tosi noviisi ja kaikki pitkät lenkkini ja puolikkaani olen aina juossut veden voimalla. Jotenkin ajatus energiageeleistä tuntuu itselleni vieraalta, joten yritin valita (ei varmaankaan kovin järkevästi), minulle itselleni ”helposti lähestyttäviä” energianlähteitä mukaan. Mukaan lähti lopulta hetkellisen pohdinnan jälkeen Mehukattia, suolapähkinöitä ja ”kettukarkkeja”. Enpä usko, että 25 kilometrin pitkikselle nyt oikeasti tarvitsisi evästä mukaan mutta testimielessä halusin kokeilla, mistä sitä energiaa kannatta ottaa, jos vaikka joskus vielä pidemmällekin hölkkäilisin😊

No niin ja sitten suhteellisen pitkän johdannon jälkeen itse asiaan…

Ikinä, ikinä elämässäni en ole juossut yhtä vaikeaa kymppiä, kuin tämän päiväisen lenkin ensimmäinen kymppi oli. Reitin ensimmäinen 8 kilometriä oli asfalttisuoraa, aurinko porotti niskaan, eikä tuulen vireestä ollut tietoakaan. Kyllä siinä hetken oli usko koetuksella, kun näin vaikeaksi meni jo ensimmäinen kymppi ja matkaa oli edessä vielä se 15 kilometriä. Kyllä, tässä kohtaa todella kävi ihan vakavasti mielessä jättää ”leikki kesken”.

11  kilometrin kohdalla jouduin ”taipumaan” ja kävelemään reitin varrelle osuneen loivan ja todella pitkän ylämäen. Harmitti mutta jälkeen päin ajateltuna uskon, että ratkaisuni oli oikea, sillä jos tuossa kohtaa olisin ”väkisin runtannut” mäen ylös, olisi matkan teko saattanut loppua hyvinkin ennen aikojaan. Kävelin siis noin puoli kilometriä mäkeä ylös, join ja söin muutaman suolapähkinän. Pieni kävelypätkä selvästi helpotti ja kroppa ehti ainakin vähän ”jäähtyä”, eikä olo auringon porotuksen vuoksi ollut enää ihan yhtä tukala.

Mäen päälle päästyäni sain taas hyvin hölkkärytmistä kiinni. Reitti kaartui seuraavaksi varsin kansallisromanttisiin maalaismaisemiin peltojen väliin ja kun aurinkokin meni hetkeksi pilveen, alkoi matka vihdoin ja viimein edetä melko vaivattomasti. Kilometrien 11-23 välissä hölkkä tuntui hyvältä, jaloissa tai selässä (joka on se heikko kohtani) ei tuntunut väsymystä ja fiiliskin parani kummasti alun hankaluuksien jälkeen… Ehkä minulla sittenkin olisi mahdollisuus onnistua?

Kahden viimeisen kilometrin aikana alkoi väsymys tuntua kropassa. Se pelastuksen aiemmilla kilometreillä tuonut pilvikin oli kadonnut johonkin ja sykkeet alkoivat nousta. Varmasti osin johtuen kuumuudesta mutta myös jo taitetun matkan rasitusten vuoksi. Se on kyllä kumma juttu, miten se viimeinen kilometri ennen tavoitteen saavuttamista voi olla niin jumalattoman pitkä😊

Se oli siinä…

Se oli sitten siinä, mun eka puolikasta pidempi lenkki ikinä. Vajaa neljä kilometriä kuulostaa ehkä sanottuna lyhyeltä matkalta mutta jos lenkin pidentämistä miettii prosentuaaliselta kannalta niin aika paljon pidemmälle pääsin, kuin koskaan ennen. Kahdesta asiasta olen erityisen hyvilläni. Ensinnäkin viimeisen ja vähän vaikeankin kilometrin aikana ajattelin, että mikäli olosuhteet (varsin lämmin keli ja auringonporotus) olisivat olleet vähän helpommat niin mahdollisuuden 30 kilometrin rajapyykin saavuttamiseen olisivat olleet olemassa. Toisekseen kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun olin lopettanut treenin, ryhdyin jo suunnittelemaan seuraavaa välietappia matkalla kohti tavoitettani. Olen kai lajini löytänyt…

Matkaan ottamani eväät toimivat todella hyvin, nestettä meni normaali lenkkiin nähden enemmän puoli litraa mehukattia ja litra vettä. Matkan varrella söin muutamaan otteeseen kourallisen suolapähkinöitä ja 2 ”kettukarkkia” ja näillä pärjäsi kyllä varsin hyvin.

Tänään olisi voinut käydä onnistumisen suhteen ihan miten vaan, niin kuin elämässä yleensäkin. Tänään onnistuin mutta tiedän, että sekin päivä tulee ”pommin varmasti” että epäonnistuminen on vain ”sulatettava” ja siitä on noustava kohti uusia haasteita 😊

Ja lenkin päälle päätin valmistaa yhtä mun lemppariruuista. Nyt, kun kotimaiset tomaatit on tosi edullisia ja maukkaita tätä tulee tehtyä jos ei nyt ihan viikoittain niin melkein ainakin…

Täydellinen Tomaattirisotto

1 sipuli

1 yksikyntinen valkosipuli

3 dl risottoriisiä

kasvislientä

tomaattimehua

suolaa

pippuria

8 tuoretta tomaattia

tuoretta basilikaa

Pilko tomaatit pieniksi kuutioiksi. Keitä kasvisliemi ja lisää joukkoon tomaattimehua. Nesteestä noin puolet kasvislientä ja puolet tomaattimehua. Kuullota sipuleita ja valkosipulia öljyssä miedolla lämmöllä noin 20 minuuttia. Lisää riisi ja kuullota hetki. Lisää nestettä desi kerrallaan niin kauan, kunnes riisi on kypsää, eikä nestettä enää imeydy. Lisää suolaa ja pippuria maun mukaan. Ota kattila pois liedeltä ja lisää joukkoon tuoreet, kuutioidut tomaatit sekä basilika. Anna tekeytyä hetki.

Tämän reseptin löysin joskus vuosia sitten jostain Painonvartijoiden reseptikirjasta. Kirja on jo kadonnut, enkä sen nimeä enää tarkemmin muista mutta tämä risotto on jäänyt pysyvästi meidän perheen ruokalistalle. Eikä suinkaan niiden Painonvartijoiden pienten pisteiden vuoksi vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että se on vaan niin hyvää ja maistuu meillä kaikille😊

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Please follow and like us:

Juostako vai eikö juosta, siinä vasta pulma…

Niin se kaukainen haave on joskus juosta maraton… Itselleni on nyt kyllä käynyt vähän niin, että tavoite on ”luisunut” johonkin kaukaisuuteen. Tavoite tuntuu olevan liian iso, liian kaukana ja jotenkin saavuttamattomissa.

Jos ja kun joskus juoksen maratonin, haluan olla ehdottoman varma siitä, että olen harjoitellut riittävästi tulevaa koitosta varten. Olen aina ollut tarkka siitä, että valmistaudun hyvin, olipa kyseessä sitten lapsen kaverisynttärit, tärkeä presentaatio töissä tai juoksumatka. Lukioaikaisella englanninopettajallani (jota kaikki ihan oikeasti vähän pelkäsivät) oli tapana aina sanoa, että kotona harjoitellaan ja tänne tullaan esittämään parasta osaamista… Tämä lausahdus on jotenkin jäänyt minulle mielen päälle (No, onhan nämä toki myös luonne kysymyksiä)… Tässä piilee myös se akilleen kantapää. Tietenkin on hyvä valmistautua asianmukaisesti mutta jos valmistautumisesta tulee ”ikuisuusprojekti” tai huonoimmassa tapauksessa asioita jää tekemättä ihan vaan sen vuoksi, että ei omasta mielestään ole onnistunut valmistautumisessa riittävän hyvin, kannattanee hieman kyseenalaistaa omia ajatusmallejaan…

Nyt on ison pohdinnan paikka…

Maratonin läpi juokseminen on ollut mielenpäällä kohta kaksi vuotta, jälleen kerran päätin asiaa lykätä ensi kevääseen, jotta ehtisin valmistautua paremmin. Tämä siitäkin huolimatta, että useampikin tuttu liikunta-alan ammattilainen on minulle vakuutellut, että minulla on kaikki edellytykset matkasta suoriutua (ja nämä ihmiset ovat siis seuranneet harjoitteluani pidemmän aikaa eli ovat kyllä tietoisia kuntotasostani).

Suunnitelmastani lykätä maratonin juoksemista ensi kevääseen kerroin eräälle tutulle niin ikään liikunnan ammattilaiselle, joka ajatuksia herättävästi kyseenalaisti suunnitelmani ja laittoi kyllä pohtimaan asioiden todellista laitaa. Hän nimittäin totesi, ettei epäile hetkeäkään, ettenkö matkasta jo syksyllä Tallinnassa selviäisi hienosti, joten miksi lykätä asiaa ja tehdä valmistautumisesta ”ikuisuusprojekti”. Keväällähän asiaa voi helposti taas siirtää seuraavaan syksyyn… Kieltämättä, totuuden sanoja. Hän myös kehotti hyvin lämpimästi miettimään, kuinka kauheaa se nyt lopun perin olisi, jos joutuisi keskeyttämään juoksun kesken matkan. Joka tapauksessa sunnuntaihölkkääjälle matka on pitkä, eikä kaikkia muuttuvia tekijöitä tai päivän kuntoa voi etukäteen analysoida ja näin täydellinen ”riskinhallinta” on mahdotonta. Ja, jos se pelätty keskeyttäminen sitten osuisi kohdalle, niin eikö sitä olisi vain yhtä kokemusta rikkaampi ja ehkä siitä voisi oppia jotakin seuraavaa yritystä ”silmällä pitäen”.

Niinpä niin, se päätöksen tekemisen vaikeus… Jotakin kuitenkin sain päätettyä. Päätin nimittäin seuraavaksi tehdä ensin 25 kilometrin ja sitten siitä palauduttuani 30 kilometrin testilenkin ja niiden tuntemusten pohjalta päätöksen juoksenko täyden matkan syksyllä vai siirränkö asian ensi kevääseen…

Tein myös tulevaa harjoittelua varten itselleni 10 muistisääntöä. Nämähän ovat itsestään selvyyksiä mutta itseltäni saattaa joskus nämäkin itsestään selvyydet unohtua.

  1. Pidä kroppa ”kasassa”, omalla kohdallani ainakin rasitusvammat on tähän asti ollut ihan omaa tyhmyyttä
  2. Muista, tämä on kuitenkin vain harrastus vaikkakin tärkeä sellainen, joten sen pitää antaa enemmän kuin ottaa
  3. Jokaisen pitkiksen jälkeen ei ole pakko syödä pitsaa
  4. Työtoverini eivät treenaa maratonille, älä piinaa heitä juoksujutuillasi
  5. Muista, juoksukenkiä on jo ihan riittävästi kaapissa tätä treenikautta ja suoritusta varten
  6. Kunnioita päämäärää ja matkaa mutta älä pelkää sitä
  7. Osallista aviomies pyytämällä pohjehieronta riittävän usein
  8. Muista, koira ei treenaa maratonille – Himalajan hullun ei tarvitse lähteä henkiseksi tueksi sateella, jota se inhoaa yli kaiken – ihan katastrofi, kun tassut kastuu
  9. Tunnusta, olet amatööri sunnuntaihölkkääjä – älä vertaa suorituksiasi muiden parempiin suorituksiin
  10. Yritä parhaasi ja muista, että se ei ole laisinkaan vähän

Sadepäivä, en oo lähdössä mihinkään…

Isot tsempit kaikille Tukholmaan matkaaville, etenkin niille, jotka lähtevät ihan ensimmäistä kertaa täydelle matkalle 🙂

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Please follow and like us:

Myötä- ja vastamäessä…

Siippani onnistui ”pullikoimaan” 17 vuotta, ennen kuin vihdoin ja viimein purjehti avioliiton satamaan kanssani. Hänellä taisi olla jonkinlainen etiäinen siitä, että tulen jatkossa käyttämään hyväkseni tuota myötä ja vastamäessä momenttia kerran, jos toisenkin…

En oikein välitä energiageeleistä enkä urheilujuomista. Puolikkaan olen aina juossut veden voimalla mutta nyt, kun olen miettinyt pidemmän matkan juoksemista, olen alkanut myös pohtia, mitä sitä oikein pitäisi matkan aikana suuhunsa laittaa.

Urheilujuomia olen kokeillut mutta useimmiten tulen niistä, syystä tai toisesta huonovointiseksi. Juoksufoorumilta (en nyt muista keneltä), sain loistovinkin, joka toimii itselläni todella hyvin… Perinteinen Mehukatti, jota löytyykin nykyään aina kaapista 😊 Antaa hyvin puhtia pidemmille lenkeille, eikä aiheuta huonovointisuutta. Tästä huolimatta mietin, pitäisikö pidemmälle matkalle varata mukaan Mehukatin lisäksi vielä jotakin muutakin ”ekstraenergiaa”?

Verkkohan on täynnä erilaisia ohjeita itsetehtyjen energiapatukoiden valmistamiseksi. Selailin niitä läpi mutta, sitä mieleistä ohjetta ei tuntunut oikein löytyvät, kunnes löysin mielestäni erinomaisen ja ennen kaikkea inspiroivan kirjoituksen aiheesta:

https://www.outa.fi/joomla3/index.php?option=com_content&view=article&id=57&Itemid=27

Kirjoituksesta innostuneena päätin ryhtyä kokkaamaan, vaikka kokkaus sinällään onkin yksi suurimmista kehityskohteistani (”Äiti, miks meillä on aina makaronilaatikkoo tai makkarasoppaa”). Valitsin omiin energiapatukoihini makua tuomaan appelsiinimehua ja taatelia.

Mun energiapallot

1 dl siirappia

½ dl sokeria

1 dl kuohukermaa

Nämä aineet mittasin kattilaan ja keitin seosta kokoon noin puolituntia. Tämän jälkeen otin kattilan pois liedeltä ja lisäsin joukkoon:

150 g hienonnettua maapähkinää

1 ½ dl kaurahiutaleita

yhden appelsiinin mehun

1 dl taateleita

Valmiin seoksen pyöritin perunajauhoissa palloiksi ja käärin pallot elmukelmuun pakastamista varten. Niin, eihän niistä sitten lopulta patukoita tullut vaan palloja mutta maku oli kuitenkin omaan suuhuni ihan ok😊

Sitten oli ratkaistava vielä se suurin ongelma, kuka energiapalloja lähtee kokeilemaan käytännössä?  Itse en usko keittotaitoihini sen vertaa, että ajatus ensimmäisenä testaajana toimimisesta olisi varsinaisesti kiehtonut.

No mutta, myötä ja vastamäessä… Tarjosin siis siipalleni ruhtinaallisesti sitä kuuluisaa ”omaa aikaa”. Ehdotin hänelle vähintään kolmen tunnin pyöräilyä, vastineeksi pyysin vain, että hän söisi matkalla muutaman energiapallon… Kumma juttu, siippani kieltäytyi ehdottomasti toteuttamasta toivettani, vaikka tehostin tarjoustani vielä muistuttamalla, että toiseen taskuunhan voi ottaa reilusti vessapaperia… Koska itse olen kolmatta viikkoa flunssan kourissa, jää energiapåallojen varsinainen testaaminen tuonnemmaksi mutta ainakin ne toimii ihan kohtalaisesti ”siman” kyytipoikana 😊

Hyvää Vappua toivotellen, Susannak

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Please follow and like us:

Kulissien takana…

Viime kesänä olin ilmoittautunut erääseen pienehköön juoksutapahtumaan. Tapahtumapäivän aamuna selasin Facebookin uutisvirtaa aamukahvilla, kun huomasin uutisvirrasta kyseisen päivän juoksutapahtuman järjestäjien päivittäneen, noin kuuden tienoilla aamulla uutisen, että reitin merkkaajat ovat lähteneet matkaan. Alkoipa ihanasti pyöriä perhoset vatsan pohjassa uutisen luettuani… Odottava tunnelma päivän juoksun suhteen oli alkanut tuon Facebook -päivityksen myötä. Samalla jäin pohtimaan niitä kaikkia vapaaehtoisia, jotka mahdollistavat juoksuharrastuksen tavoitteellisuuden, kokemukset, elämykset, onnistumiset ja epäonnistumiset erilaisissa tapahtumissa.

Suomessa järjestetään vuosittain satoja erityyppisiä juoksutapahtumia, pelkästään Juoksijalehden tapahtumakalenteriin oli ilmoitettu kesäkaudelle 2019 (huhtikuu-elokuu) yli 350 juoksutapahtumaa. En oikein usko, että monikaan näistä tapahtumista toteutuisi ilman vapaaehtoisia talkoolaisia.

Minulle tarjoutui mahdollisuus esittää muutamia kysymyksiä juoksutapahtuman järjestämisen tiimoilta Erkki Helmiselle, joka toimii Tuusulanjärven maratonin järjestelytoimikunnan puheenjohtajana. Tuusulanjärven maraton järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 1994 ja Erkki Helminen on ollut alusta saakka mukana järjestämässä tapahtumaa. Nyt jo 25 vuotta hän on toiminut ratamestarina; Suunnitellut, mitannut ja tarkastanut radat, suunnitellut opasteet sekä kartoittanut kohdat, joissa tarvitaan liikenteen ja juoksijoiden opastusta.

Erkki Helminen kertoi minulle, että määrällisesti eniten vapaaehtoisia talkoolaisia tarvitaan Tuusulanjärven maratonia järjestettäessä liikenteen ohjauksessa ja juottoasemilla. Reitillä on yhteensä viisi juottoasemaa ja kullekin tarvitaan 3-6 henkilön miehitys.Niin ikään toimistossa riittää luonnollisesti kisa-aamuna vilskettä ja vipinää, kun kaikille sähköisen järjestelmän kautta ilmoittautuneille juoksijoille tehdään sirulliset numerolaput. Lähtö- ja maali eivät sinänsä työllistä vapaaehtoisia, sillä Tuusulanjärven maratonilla ulkopuolinen firma hoitaa ajanoton ja tulokset.

Yksi erittäin tärkeä osa juoksutapahtuman järjestämisessä, joka ei sinänsä tapahtumaan osallistujalle konkretisoidu, on hoitaa hyvissä ajoin ennen tapahtumaa kaikki lupa-asiat kuntoon. Viranomaisluvat tarvitaan kunnalta ja tilan haltijalta. Ilmoitus turvasuunnitelmasta tulee tehdä pelastuslaitokselle. Poliisille tulee puolestaan tehdä selvitys liikenteen järjestelyistä ja liikenteenohjauksesta. Jokainen henkilö reitinohjauksessa on ilmoitettava numeron kanssa.

Erityisesti Helmiselle on jäänyt mieleen vuosien varrelta vuoden 1995 juoksutapahtuman järjestäminen. Kyseisenä vuonna tapahtumapäiväksi oli valikoitunut äitienpäivä. Helminen oli muiden mukana heti aamusta merkkaamassa reittiä kalkkiviivalla asfalttiin, kun kello yhdeksän jälkeen alkoi sataa lunta. Ei tarvittu sinä vuonna valkoista kalkkia… Kun maraton oli käynnissä parhaimmillaan, valkeassa lumessa oli vain musta polku, jota pitkin juoksijat osasivat kulkea. Täyden matkan juoksijoita oli tuona kyseisenä vuonna noin sata ja vain yksi keskeytti vaikka olosuhteet olivat todella haastavat.

Juoksuharrastus on monesti myös suuria tunteita ja elämyksiä, joiden mahdollistajia sadat ja taas sadat vapaaehtoiset talkoolaiset ovat… Suuri kiitos heille ja keveitä kilometrejä kesän juoksutapahtumiin osallistuville 😊

Tuusulanjärven maraton juostaan 27.4.2019

Tuusulanjärven maraton juostaan luonnonkauniilla ja kulttuurisesti arvokkaalla Tuusulanjärven ja Tuusulan Rantatien reitillä. Matkavaihtoehdot ovat Maraton, Puolimaraton ja Rantatien kymppi. Lisäksi uutena matkana on viiden kilometrin juoksu. Myös perheen pienimmille on oma ilmainen ”minimaraton”. Yhteistyökumppanina toimii Tuusulan liikkuva seurakunta.

www.tuusulanjarvenmaraton.fi

Kuvalähde: https://tuusulanjarvenmaraton.fi/infosaannot/kuvia/

Please follow and like us:

Kriisistä ratkaisuun…

Miten olen päätynyt tähän tilanteeseen, haaveilen maratonin juoksemisesta… 42,195 kilometriä tuntuu vaan aika pitkältä matkalta. Toisaalta kolme vuotta takaperin kymppikin tuntui ihan mahdottoman pitkältä matkalta juosta… Onko kaikki siis vain suhteellista?

Kouluaikoina liikunnan numeroni oli aina seitsemän, ihan parhaassa tapauksessa joku vuosi saatoin yltää arvosana-asteikolla jopa kahdeksaiseen. Yläasteen seitsemännellä luokalla (Tämä tapahtui siis joskus 1990-luvun alussa) koko ikäryhmän piti juosta tuo ”kammoksuttu” 1500 metriä. Koska arkiliikunta oli jo tuolloin varsin suuresti mukana elämässäni, olin ilmeisesti onnistunut sen avulla jonkinmoisen peruskunnon itselleni kehittämään, sillä suureksi yllätyksekseni (ja monen muunkin yllätykseksi) pärjäsin matkalla melko hyvin. Liikunnan opettajani oli jopa sitä mieltä, että minun pitäisi osallistua koulujen välisiin maastojuoksukilpailuihin. En suostunut kilpailuihin osallistumaan, liikunnan numerooni (siihen tuttuun ja turvalliseen seitsikkoon) kuulemma vaikutti kyseisenä vuonna vahvasti heikko motivaationi 😊

Gotlannin ympäripyöräilyllä, joskus kauan sitten…

Kouluaikojen jälkeen harrastin liikuntaa melko aktiivisesti, lajeina vaeltaminen ja erilaiset ryhmäliikuntatunnit. Juokseminen tai hölkkääminen ei lajivalikoimaani kuulunut, kunnes päätin kolme vuotta sitten parantaa orastavan neljänkympin kriisini aloittamalla juoksuharrastuksen. Oikeastaan en päättänyt aloittaa juoksuharrastusta vaan palkkasin itselleni personal trainerin. Hänen aloitteestaan päädyin kokeilemaan juoksemista.

Olen aina ollut ulkoilmaihminen ja ehkä tämän vuoksi juoksu tuntui ensimmäisen alkukankeuden jälkeen melko luontevalta tavalta liikkua. Ensimmäinen tavoitteeni oli kolmen kuukauden harjoittelun jälkeen juosta 10 km.

Eihän se aina ihan helppoakaan ollut. Mieleeni on jäänyt marraskuinen, pimeä ja sateinen ilta… Sinä iltana tuon 10 kilometrin juokseminen tuntui lähes mahdottomalta tavoitteelta. Jaloissa painoi, eikä juoksu kulkenut ja löysin itseni 7,5 kilometrin kohdalta ojan pientareelta istumasta, kun jalat eivät vaan vieneet eteenpäin. Harjoitteluun kuuluu tietenkin niin hyvät kuin huonotkin hetket. Tuo marraskuinen ilta oli ehdottomasti se, vähän heikompi hetki. Kuitenkin kolmen kuukauden kuluttua saavutin asettamani tavoitteen, jonka jälkeen mieleeni hiipi salakavalasti ajatus; Miksi juosta kymppiä kun voi juosta puolikastakin?

Tuumasta toimeen… Kesällä 2016 juoksin Hämeenlinnassa ensimmäisen puolikkaani. Aika ei päätä huimannut, kaksi ja puolituntinen reissuhan se oli mutta itselleni tärkeintä oli todistaa, että pystyn tuosta 21 kilometrin matkasta selviytymään. Tämän jälkeen olen juossut tapahtumissa muutamia puolikkaita ja aikaakin olen onnistunut useaan otteeseen parantamaan sekä osallistunut erilaisiin polkujuoksutapahtumiin.

Nyt mieleeni on salakavalasti hiipinyt ajatus; Miksi juosta puolikasta kun voi juosta täyttä matkaakin? Ajatus maratonin juoksemisesta on kutkuttava mutta toisaalta niin ”pelottava”, etten ole varma uskallanko sitä edes tavoitella. Ainakin tuota tavoitetta kohti treenaan, se uskaltaudunko koskaan kyseiselle matkalle, selvinnee aikanaan.

Äiti juoksee hitaasti mutta hyvin…

Tämä on siis minun juoksuharrastukseni tausta ja ensimmäinen blogikirjoitukseni. Juoksu tasostani kertoo suhteellisen kattavasti 7-vuotiaalta pojaltani viime vuonna saatu äitienpäiväkortti. Kortissa luki: Äiti on hyvä juoksemaan. Äiti juoksee hiljaa mutta hyvin 😊

Paraniko orastava neljänkympin kriisini. Kyllä kai, ainakaan en ehdi sitä nykyään kovin usein pohtia, kun juoksuharrastus vei mukanaan iloineen ja suruineen…

Please follow and like us: