Kesäloman treenejä ja elvyttävä jalkakylpy

Vihdoin se on täällä… Kauan odotettu ja kaivattu kesäloma! Monesti lomalla asioilla on lupa ”venyä ja paukkua”, kun pahin kiire (toivottavasti ainakin useimmilla meistä) hellittää. Pitkiä aamuja, myöhäisiä lounaita, remontointia ilman aikataulua ja yhteisiä iltoja ilman nukkumaanmenoaikaa. Tämä sama ihana kiireettömyys näkyy myös kesäloman treeneissäni.

Ystävyyttä

Se mistä olen (kaiken muun ohessa) kiitollinen on paras ystäväni. Minulla ja parhaalla ystävälläni on takana 36 vuotta yhteistä taivalta eli yhdessä on ehditty kokea aika paljon niin iloja kuin surujakin. Asumme eri paikkakunnilla ja valitettavasti ehdimme nähdä aivan liian harvoin. Kesälomalla on onneksi aikaa korjata tämäkin epäkohta. Paras ystäväni tuli siis heti ensimmäisenä kesälomapäivänä kylään ja suunnitelmissa oli pieni sauvakävelylenkki ja yhteinen lounas.

Ensimmäinen tunti sauvakävelylenkistä kului päivittäessä joka päiväisiä kuulumisia ja kun keski-ikäisten naisten elämän ”kipupisteitä” päästiin pohtimaan vasta tämän jälkeen, on sanomattakin selvää, että lenkistä tulikin sitten aika paljon aiottua pidempi. Hyvä niin, tulihan taas laitettua ”maailma mallilleen”… Ensi viikolle suunnitelmissa taas yhteinen sauvakävely 😊

Parhaat ystävät edelleen… Tää kuva löyty jostain arkistojen kätköistä ja se on otettu melkein 25 vuotta sitten jostain kasaribileistä…

Pokemoneja

Onpa tässä hyvinkin vierähtänyt ainakin vuosi, kun nuori herramme viimeksi oli innostunut pelaamaan Pokemon Go:ta. Nyt ilmeisesti peliin oli tehty joitain uusia päivityksiä ja näiden myötä, sekä muutaman tubettajan myötävaikutuksella, nuori herramme innostui jälleen ko. pelistä. Aivan huippu juttu! Yleensä minä olen se, joka ”rankuu” seuraa, kun tulee aika lenkittää koiraa. Nyt tilanne onkin yllättäen se, että nuori herramme pyytää meitä (minua ja Himalajan Hullua) kaveriksi metsästämään Pokemoneja. Niinpä ollaan kesälomalla tehty, tällä seurueella, joka päivä 1,5 – 2,5 tunnin mittainen kävelylenkki Pokemonien ”jalan jäljillä”.

Jolkottelua ja uusia lenkkireittejä

Kesälomalla on kiva etsiä syksyn ja talven varalle uusia lenkkireittejä, kun elämä ei ole aikatauluihin sidottu (tai on mutta hyvin väljästi). Niinpä hauskinta onkin lähteä siitä tutusta risteyksestä ihan toiseen suuntaan, kuin yleensä ja katsoa mihin päätyy. Tällä metodilla lenkit kyllä yleensä ”venyy” normaalia pidemmiksi mutta mitä väliä, kun rauhakseen etenee ja tutkii uusia maisemia. Lomaan on mahtunut myös hyvän mielen retkeilyä koko perheen voimin.

Raivojuoksua

Aiemmin olenkin jo kertonut, että olen kovasti juoksuklinikan innoittamana innostunut tekemään erilaisia juoksutekniikkaan liittyviä harjoitteita ja lyhyitä vetoja paljain jaloin. Yleensä vien nuoren herran futistreeneihin ja teen viereisellä kentällä oman treenin (jos kenttä on vapaana niin kuin yleensä onneksi on). Hyvin hoidetulla futiskentän nurmella on kiva tehdä treeni paljain jaloin. Viimeksi nuori herramme tosin kysyi minulta treenien jälkeen: ” Äiti, miks sä raivojuoksit tuolla viereisellä kentällä” 😊 Niin, että on vissiin siinä juoksutekniikassa vielä vähän parantamisen varaa…

Lihaskuntoa ja kehonhuoltoa

Nyt on häpeäkseni tunnustettava, että nämä kaksi tuiki tärkeää asiaa on näin kesäloman alkajaisiksi jäänyt ihan totaalisesti paitsioon ja kyllä todellakin tiedän, että nämä unohtamalla kohta on se hetki ”Ettei nyt vaan sattuis mitään…” Tämän tiedostaen, aionkin kesäloman edetessä skarpata asian suhteen. Siippani on ollut aika tavalla ”kiinni” tekeillä olevassa lattiaremontissa ja siitä olen hänelle kiitollinen (ihan oikeasti inhosin suhteellisen syvästi vanhan lattiamme väriä). Jahka lattia valmistuu (ei paljon enää puutu) niin otan siippani kaveriksi kuntosalille. En oikein tykkää käydä itsekseni salilla mutta pariharjoitteluna salitreenistäkin saa ihan kivan eli suunnitelmissa olisi lähteä siipan kanssa salille vielä kesäloman kuluessa.

Ennen…

Jälkeen…

Elvyttävä jalkakylpy

Kiinnostukseni kotikosmetiikkaa kohtaan heräsi jo useita vuosia sitten ja tietoa asiasta on tullut vähitellen kerättyä vähän sieltä sun täältä. Kaikenlaisia ”keitoksia” on myös tullut vuosien saatossa kokeiltua ja ehkä eniten juuri vähitellen kertyneen kokemuksen myötä on myös löytynyt ne itselleni sopivat ja mieluisat raaka-aineet. Kotikosmetiikan valmistamisessahan on aina huomioitava se seikka, että monet raaka-aineista ovat varsin allergisoivia ja se mikä sopii toiselle, ei välttämättä olekaan hyvä jollekulle muulle.

Kesälomalla on tullut liikuttua varsin paljon, joten kintutkin alkavat olla vähän väsyneet. Niinpä päätin hemmotella kinttujani elvyttävällä jalkakylvyllä. Tämä jalkakylpy on myös aivan erinomainen syksyllä ja talvella, jos jalkoja paleltaa. Omaan suosikki jalkakylpyyni olen valinnut seuraavat ainesosat:

Hunaja

Hunajassa kerrotaan olevan ihoa suojaavia ja hoitavia entsyymejä sekä lihasten palautumista edistäviä ainesosia. Hunaja on antimikrobista ja sitä onkin käytetty jo satoja, ellei tuhansia vuosia haavanhoidossa.

Sitruuna

Sitruunan sisältämät luonnolliset hapot ja öljyt kuorivat, puhdistavat, desifioivat ja uudistavat ihoa. Sitruuna myös tasapainottaa ihon PH-arvoa.

Rosmariini

Vahvistaa ihoa ja tehostaa ääreisverenkiertoa. Rosmariini on myös lievästi antiseptinen ja näin estää ihon tulehduksia.

(Suola)

Suolaa jalkakylvyssäni käytän vain, mikäli jalkojen iho ei juuri sillä hetkellä satu olemaan mistään rikki tai rakoilla. Suola vilkastuttaa tehokkaasti ääreisverenkiertoa ja etenkin, jos lenkillä on tullut varpaista kylmä tai on juossut osan matkaa märissä kengissä, lämmittää suolaa sisältävä jalkakylpy ihanasti palelevat varpaat.

Hunajan (ja mahdollisesti suolan) liotan lämpimään, lähes kuumaan veteen ja lisään joukkoon sitruunoista puristetun mehun. Jalkakylpyyn lisään myös eteeristä piparminttuöljyä muutamia tippoja, sillä pidän raikkaasta tuoksusta. Tämän jälkeen lisään vielä jalkakylpyyn sitruunan viipaleita ja tuoreita rosmariinin oksia.

Mene ja tiedä, kuinka paljon näiden ainesosien terveyshyödyt oikeasti vaikuttavat jalkakylvyn muodossa mutta ainakin itselläni jalat lämpenevät ja virkistyvät. Lisäksi jalkakylvystä tulee hyvä ja rentoutunut mieli 😊

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Käykö kenellekään muulle koskaan näin, Osa II

Tänään olin ajatellut kirjoittaa kesäloman puuhista mutta, koska hieman mieleni ehdin jo päivän aikana pahoittaa, taidan ”avautua” aiheesta treenivaatteita hieman ylipainoisille. Ihan ensimmäiseksi toivon, että kukaan ei pahoita mieltään siitä, että kerron omasta harmituksestani. Meitä kun on niin moneen junaan, kullakin on omat mieltymyksensä, kaikilla on oma tyylinsä ja jokainen meistä viihtyy omanlaisissaan vaatteissa.

Treenivaatteeni alkavat toden teolla ”vedellä” viimeisiään ja vaikka en kovin välitäkään shoppailusta, päätin tänään lähteä asian tiimoilta katsastamaan alennusmyyntejä. Olen siis hieman ylipainoinen ja edustan hyvin tyylipuhtaasti muotokieleltäni omanavartaloa. Tiedän, tiedän, oma vikahan se on… Tästä tiedosta huolimatta, olen kyllä hieman harmissani nykyisestä treenivaatevalikoimasta.

Kokeiltu on, tää vaatekappale tietää omalla kohdallani sisäreisituskaa…

Ensinnäkin puserot näyttäisivät olevan pääpiirteittäin kahta mallia, joko täysin tyköistuvia tai sitten täysin leikkaukseltaan muodottomia ”säkkejä”. Itselläni ei valitettavasti näillä muodoilla itsetunto riitä siihen, että treenaisin täysin tyköistuvissa vaatteissa. Tiedän, että hyvin erikokoiset ja näköiset ihmiset näin tekevät ja arvostan jokaista heistä, sillä he ovat varmasti enemmän tai vähemmän sisäistäneet kehopositiivisen ajattelun. Itse en kuitenkaan tunne oloani kotoisaksi vaatteissa, jotka eivät jätä yhtäkään ”mahamakkaraa” arvailujen varaan. Löytyihän kaupasta toki myös väljän mallisia puseroita mutta kuten edellä todettu ne olivat malliltaan ”jätesäkki”. Toki nykyiset tekniset materiaalit hengittävät varmasti paremmin kuin tuo kyseinen jätesäkki ja väreissäkin on valinnan varaa mutta silti en halua pukeutua ”jätesäkkiin”, johon on leikattu pään reikä ja kädentiet. Mitä siis oikein toivon treenipuseroltani? Tahtoisin kauniisti leikatun, nätisti istuvan, hieman A-linjaisen mallin, jossa olisi pienet hihat (myös pitkähihaiselle olisi käyttöä) ja joka peittäisi edes osan ahteristani. Mission impossible…

Tälle hame / trikoo yhdistelmälle lähdin etsimään korvaavaa tai korvaavia tuotteita…

Toisekseen juoksushortsit tai hameet eivät ole missään nimessä suunniteltu hieman ylipainoisille urheilun harrastajille. Naisten juoksushortseissa ja hameissa on järjestäen niin lyhyet lahkeet, että sisäreidet hankaavat väistämättä yhteen juostessa. Miesten puolelta löysin yhden mallin, jossa juoksushortsien sisäosan lahkeet ulottuivat polven yläpuolelle mutta näistäkin oli koot loppuneet. Aikaisemmin olen ratkaissut tämän ongelman niin, että minulla on ollut erikseen ¾ pituiset trikoot ja hieman levenevä hame, jonka olen pukenut trikoiden päälle. Miksikö haluan ylipäätään pukea hameen trikoiden päälle, enkä juokse vain pelkissä trikoissa? Syy on sama, kuin urheilupuseroidenkin kohdalla, en tunne oloani viihtyisäksi, jos ahterini kaunistelematon siluetti on kaiken kansan nähtävillä. Useammassa urheilukaupassa kävin, eikä yhdenkään valikoimista löytynyt erillistä hametta vaan kaikissa oli nuo jo puheena olleet erittäin lyhyt lahkeiset trikoot sisään ommeltuina. Luulenpa, että aika lämmin tulee, jos yrittää pukea ensin ¾ trikoot ja sitten siihen päälle hameen, jossa on sisään ommellut lyhyet trikoot. Tämäkin asia siis jäi ratkaisematta. Ihmettelenkin nyt, onko niin, että se on vaan ylipainoisen liikunnanharrastajan osa, kärsiä hiertyneistä sisäreisistä ja ylöspäin rullaavista lyhyistä lahkeista?

Tänään siis ihan hyvillä mielin lähdin aamusella treenivaatteitani päivittämään mutta pidä siinä nyt sitten yllä kehopositiivista ajattelua, kun kaupassa lopulta joudut toteamaan, että edes L-koon treenivaatteet eivät ”istu” nätisti päälle. Eikä strategiset mittani mikään salaisuus ole. Olen 162 cm pitkä ja painan 70 kg, joten oletin kyllä, että lievästä ylipainostani huolimatta, löytäisin itselleni jotakin nättiä päälle pantavaa. Onko nyt niin, että mikäli haluan pukeutua omasta mielestäni nätisti ja asiallisesti esimerkiksi juoksulenkeille ja kuntosalille, pitää minun ensin laihtuakseni illan hämärtyessä treenata salaa ”pimeillä kujilla”, jotta saan itselleni istuvia treenivaatteita.

Hyvillä mielin lähdin siis tänään shoppailemaan ja takaisin kotiin palatessa päällimmäinen ajatukseni oli (tämä ei ollut lähtiessä edes juolahtanut mieleeni): No niin, eipä tarvi läskin ostaa uusia treenivaatteita eli ”romukoppaan” lensi ainakin hetkellisesti kaikki kehopositiivisuus ja hieman ylipainoinen muuttui läskiksi. Huomenna taas uuteen päivään positiivisemmin miettein hieman ylipainoisena mutta tänään kyllä harmittaa…

Vähän jouduin tän päivän päälle ”lohtusyömään”. Onneksi kesän maut ei oo kovin ”syntisiä”…

Harvemmin tulee otettua kovin voimakkaasti kantaa asioihin mutta nyt olen kyllä sitä mieltä, että kehopositiivisuus jää pelkäksi kivaksi sanahelinäksi, mikäli esimerkiksi vaatevalmistajat eivät kykene huomioimaan eri näköisiä, eri muotoisia, eri kokoisia ja eri ikäisiä ihmisiä paremmin.

Mikäli jollakulla on hyviä vinkkejä, mistä edellä kuvailtuja vaatekappaleita tai ylipäätään asiallisia, nättejä ja mukavia treenivaatteita hieman ylipainoisille löytyisi, niin kaikki vinkit ovat enemmän kuin tervetulleita😊

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Vihdoinkin keksin koiralleni käyttöä…

Meille muutti tiibetinterrieri Himalajan hullu maaliskuussa 2018 (Koiran lempinimi kertonee jo jotakin 😊). Koirarodun valintaan vaikutti hyvin vahvasti se, että tiesin tiibettiläisen olevan lähes kyltymätön lenkkeilijä, kokemusta tiibettiläisen omistamisesta oli siis jo entuudestaan.

Tiibetissä vallitsevat ankarat sääolosuhteet. Talvet ovat purevan kylmiä, mutta kesällä voi olla paahtava helle. Kotimaansa säälimättömissä luonnonolosuhteissa on tiibetinterrieristä kehittynyt uskomattoman kestävä ja erittäin sopeutumiskykyinen rotu.”

Tämän rotumääritelmässä mainitun luonnehdinnan allekirjoitan oman kokemukseni pohjalta. Tiibettiläinen on kompaktin kokoinen, uskollinen seuralainen haastavissakin sääolosuhteissa. Kaunis ajatukseni siis oli ottaa nuorelle herrallemme kaveri, ettei hänen tarvitse olla koulun jälkeen yksin kotona ja olihan minulla tietenkin ”oma lehmä ojassa” eli lenkkikaveria itselleni myös tiibettiläisestä kaavailin.

Pentu tuli siis taloon maaliskuussa ja seuraavana syksynä aloitimme koirakoulun, sillä ajatuksenani tosiaan oli opettaa koiralle perustaidot ja ennen kaikkea tavoitteena oli opettaa koira kulkemaan nätisti rinnalla. Ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Koira oli kyllä tosi innokas ja ilahtunut uudesta ”harrastuksestaan” ja tekikin kaikki koirakoulun harjoitukset tosi mallikkaasti yhden kerran, jonka jälkeen oli ilmeisesti sitä mieltä, että ”homma” tuli hoidettua ja nyt on aika pitää hauskaa eli ”painia” omistajan kanssa. Tätä rataa jatkettiin siis koirakoulussa koko syyskausi, jonka jälkeen totesimme hyvässä yhteisymmärryksessä kouluttajan kanssa, että meidän kannattanee nyt pitää vähän taukoa.

”Joskus itsenäinen, itsepäinenkin tiibetinterrieri saattaa vaatia kouluttajaltaan hieman huumorintajua. Tibbe on hengailija, jonka mielestä yksi suorituskerta on riittävä…”

Eli tämänkin väittämän joudun kokemuksen kautta allekirjoittamaan. Oli koirakoulusta oikeasti hyötyäkin, koira ”toimii” kotioloissa ihan hyvin, ainakin useimmiten. Himalajan hullu on luonteeltaan ehkä kaikkein uskollisin, sydämellisin ja kiltein koira, joka minulla on koskaan ollut mutta myös kaikkein villein ja keskittymiskyky on kyllä rehellisyyden nimissä lähellä nollaa.

Tässä kohtaa haluan huomauttaa, että ymmärrän kyllä ongelman olevan talutushihnan siinä päässä, jossa itse ”roikun” = Haasteellinen koulutettava ja liian kokematon kouluttaja lienee yhtälö, johon tarvittiin ratkaisu…

Kovasti me kuitenkin yritettiin löytää ”yhteinen sävel” hölkkälenkeille…

Näillä pohjilla lähdimme sitten yhteisiä hölkkälenkkejä harjoittelemaan. Kävin ostamassa vyötärölle kiinnitettävän talutushihnan. Hieman ääneen ihmettelin lemmikkieläintarvikeliikkeessä, että kuinkahan tässä mahtaa käydä mutta myyjä vakuutti minulle, että kyllä se koira nopeasti oppii asemoitumaan suhteessa hölkkääjään. Voin kertoa, ei asemoitunut, sitkeästä harjoittelusta huolimatta. Tai asemoitui kyllä vasemmalle, oikealle, vasemmalla, jalkojen väliin, eteen, vasemmalle, taakse, oikealle… Lopulta päätin lähestyä asiaa hieman toisenlaisesta näkökulmasta.

”Myös köyhillä paimentolaisilla oli näitä koiria – ne polveutuivat samoista kantavanhemmista kuin luostarikoiratkin, mutta olivat edellisiä vankkarakenteisempia ja kookkaampia. Niiden tärkeimpänä tehtävänä oli palvella isäntäväkensä apuna lammaspaimenina, sekä vaeltelevien paimentolaisheimojen turvana ja johdattelijoina vaikeakulkuisilla vuoristopoluilla.”

Päätin siis heittäytyä vaeltavaksi paimentolaisheimon edustajaksi vaikeakulkuisille vuoristopoluille. Josko koira näin saisi jonkin etiäisen esi-isiensä toimista. Uskokaa tai älkää mutta tämä toimi. Ilman minkäänlaista ”häröilyä” ja täysin suoraviivaisesti mäkeä ylös ja alas toistuvasti ja koirastakin näki, että oli aika päättäväisen touhuissaan asian suhteen.

Totta kyllä, kokeneempi, sinnikkäämpi ja huumorintajuisempi koiranomistaja olisi varmasti onnistunut koiran kouluttamaan juoksukaveriksi myös tasamaalla. Itseltäni taisi hieman loppua huumorintaju ja sinnikkyys asian suhteen…

Koirakoulu- ja tasamaanjuoksu -kokeilujen jälkeen löytyi siis minulle ja Himalajan hullulle yhteinen harrastus. Me ollaan, vaikka itse sanonkin, tosi hyvä tiimi tunkkauksessa ja nykyään treenataan hyvillä mielin yhdessä. Aina se, ennalta suunniteltu vaihtoehto ei olekaan toimivin vaan hyvien käytänteiden löytyminen vaatii useita yrityksiä, erehdyksiä ja ennen kaikkea kykyä tehdä kompromisseja. Enpä osannut ennalta arvata, että se meidän yhteinen harrastus tulee olemaan tunkkaus… Pääasia kai kuitenkin on, että meillä molemmilla on kivaa ja uskoisin, että tämän tyyppinen oheistreeni tekee ihan hyvää sunnuntaihölkkääjälle 😊

Tunkkaus

”Mäen hidasta kapuamista ja erityisesti ylöspäin menemistä. Tunkkaukseen yleensä liittyy hankala maasto ja/tai jyrkät ei-juostavat mäet. Lisäksi voi melkein 100% varmuudella kuvitella tunkkaajalle käteen sauvat , joihin on kiva nojailla. Tunkkaukseen ei yleisesti liity juokseminen, vaan se on kävelyä tai kävelyn ja kiipeämisen sekoitusta. Kiipeäminen harvoin kuitenkaan niin hankalaa, että sitä voisi mitenkään rinnastaa kalliokiipeämiseen. Tunkkaus on yleensä myös pitkäkestoista.” – Antti Niinikoski

”Termi tulee sanasta tunkki, joka on työkalu raskaiden taakkojen nostamiseen. Tunkilla saa vähitellen veivattua lihasvoimin vaikka auton ylös renkaanvaihtoa varten. Joku on siis joskus keksinyt kutsua vastaavaa nitkutusta lihasvoimalla ylämäkeen tunkkaukseksi. Alun perin maastofillaripuolelta, kun on tunkattu (talutettu) ajopeliä jyrkkää mäkeä ylös vähitellen.” – Terho Lahtinen
”Tunkkaus on polkujuoksun ankkakävely, vrt. murtsikkahiihto.” – Eetu Nordman”

Tekstilähteet:

http://www.trailrunning.fi/polkujuoksusanasto/

https://tiibetinterrierit.weebly.com/tiibetinterrieri.html

http://www.hompotin.com/tiibetinterrierit/

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Jaksaa, jaksaa vai jaksaako sittenkään…

Niin, aikaisemmin olen jo kertonut, että olen oikeastaan aika huono haastamaan itseäni, johtuen siitä, että ihan oikeasti taidan hieman pelätä epäonnistumista. Kuitenkin, mikäli aion kulkea tavoitettani kohti on väistämättä lähdettävä uuden äärelle ja tehtävä asioita, joita ei ole ennen tehnyt (vaikka epäonnistumisen mahdollisuus olisikin olemassa).

Tänään lähdin siis ensimmäistä kertaa elämässäni ikinä puolikasta pidemmälle lenkille. Asiasta oli sovittu jo kuukautta aikaisemmin yhden naisen ”huoltojoukon” kanssa, joten eipä siinä sitten oikein auttanut muu, kuin lähteä rohkeasti yrittämään. Huoltojoukot otin mukaan kahdesta syystä, ensinnäkin itseni tuntien hyvin oletettavaa olisi, että ellei asiasta olisi huoltojoukkojen kanssa etukäteen sovittu, olisi lenkin pidentäminen siirtynyt ”ajasta ikuisuuteen” eli ensi keväälle sitten ensi syksylle ja sitten taas ensi keväälle. Toisekseen, ajattelin, että eka kerta (kävi, miten kävi) olisi kiva jakaa jonkun kanssa 😊

Näillä eväillä kohti uusia haasteita…

Samalla oli tarkoitus vähän miettiä ja testailla juoksun aikaista ”tankkausta”. Tässä olen oikeasti tosi noviisi ja kaikki pitkät lenkkini ja puolikkaani olen aina juossut veden voimalla. Jotenkin ajatus energiageeleistä tuntuu itselleni vieraalta, joten yritin valita (ei varmaankaan kovin järkevästi), minulle itselleni ”helposti lähestyttäviä” energianlähteitä mukaan. Mukaan lähti lopulta hetkellisen pohdinnan jälkeen Mehukattia, suolapähkinöitä ja ”kettukarkkeja”. Enpä usko, että 25 kilometrin pitkikselle nyt oikeasti tarvitsisi evästä mukaan mutta testimielessä halusin kokeilla, mistä sitä energiaa kannatta ottaa, jos vaikka joskus vielä pidemmällekin hölkkäilisin😊

No niin ja sitten suhteellisen pitkän johdannon jälkeen itse asiaan…

Ikinä, ikinä elämässäni en ole juossut yhtä vaikeaa kymppiä, kuin tämän päiväisen lenkin ensimmäinen kymppi oli. Reitin ensimmäinen 8 kilometriä oli asfalttisuoraa, aurinko porotti niskaan, eikä tuulen vireestä ollut tietoakaan. Kyllä siinä hetken oli usko koetuksella, kun näin vaikeaksi meni jo ensimmäinen kymppi ja matkaa oli edessä vielä se 15 kilometriä. Kyllä, tässä kohtaa todella kävi ihan vakavasti mielessä jättää ”leikki kesken”.

11  kilometrin kohdalla jouduin ”taipumaan” ja kävelemään reitin varrelle osuneen loivan ja todella pitkän ylämäen. Harmitti mutta jälkeen päin ajateltuna uskon, että ratkaisuni oli oikea, sillä jos tuossa kohtaa olisin ”väkisin runtannut” mäen ylös, olisi matkan teko saattanut loppua hyvinkin ennen aikojaan. Kävelin siis noin puoli kilometriä mäkeä ylös, join ja söin muutaman suolapähkinän. Pieni kävelypätkä selvästi helpotti ja kroppa ehti ainakin vähän ”jäähtyä”, eikä olo auringon porotuksen vuoksi ollut enää ihan yhtä tukala.

Mäen päälle päästyäni sain taas hyvin hölkkärytmistä kiinni. Reitti kaartui seuraavaksi varsin kansallisromanttisiin maalaismaisemiin peltojen väliin ja kun aurinkokin meni hetkeksi pilveen, alkoi matka vihdoin ja viimein edetä melko vaivattomasti. Kilometrien 11-23 välissä hölkkä tuntui hyvältä, jaloissa tai selässä (joka on se heikko kohtani) ei tuntunut väsymystä ja fiiliskin parani kummasti alun hankaluuksien jälkeen… Ehkä minulla sittenkin olisi mahdollisuus onnistua?

Kahden viimeisen kilometrin aikana alkoi väsymys tuntua kropassa. Se pelastuksen aiemmilla kilometreillä tuonut pilvikin oli kadonnut johonkin ja sykkeet alkoivat nousta. Varmasti osin johtuen kuumuudesta mutta myös jo taitetun matkan rasitusten vuoksi. Se on kyllä kumma juttu, miten se viimeinen kilometri ennen tavoitteen saavuttamista voi olla niin jumalattoman pitkä😊

Se oli siinä…

Se oli sitten siinä, mun eka puolikasta pidempi lenkki ikinä. Vajaa neljä kilometriä kuulostaa ehkä sanottuna lyhyeltä matkalta mutta jos lenkin pidentämistä miettii prosentuaaliselta kannalta niin aika paljon pidemmälle pääsin, kuin koskaan ennen. Kahdesta asiasta olen erityisen hyvilläni. Ensinnäkin viimeisen ja vähän vaikeankin kilometrin aikana ajattelin, että mikäli olosuhteet (varsin lämmin keli ja auringonporotus) olisivat olleet vähän helpommat niin mahdollisuuden 30 kilometrin rajapyykin saavuttamiseen olisivat olleet olemassa. Toisekseen kymmenen minuuttia sen jälkeen, kun olin lopettanut treenin, ryhdyin jo suunnittelemaan seuraavaa välietappia matkalla kohti tavoitettani. Olen kai lajini löytänyt…

Matkaan ottamani eväät toimivat todella hyvin, nestettä meni normaali lenkkiin nähden enemmän puoli litraa mehukattia ja litra vettä. Matkan varrella söin muutamaan otteeseen kourallisen suolapähkinöitä ja 2 ”kettukarkkia” ja näillä pärjäsi kyllä varsin hyvin.

Tänään olisi voinut käydä onnistumisen suhteen ihan miten vaan, niin kuin elämässä yleensäkin. Tänään onnistuin mutta tiedän, että sekin päivä tulee ”pommin varmasti” että epäonnistuminen on vain ”sulatettava” ja siitä on noustava kohti uusia haasteita 😊

Ja lenkin päälle päätin valmistaa yhtä mun lemppariruuista. Nyt, kun kotimaiset tomaatit on tosi edullisia ja maukkaita tätä tulee tehtyä jos ei nyt ihan viikoittain niin melkein ainakin…

Täydellinen Tomaattirisotto

1 sipuli

1 yksikyntinen valkosipuli

3 dl risottoriisiä

kasvislientä

tomaattimehua

suolaa

pippuria

8 tuoretta tomaattia

tuoretta basilikaa

Pilko tomaatit pieniksi kuutioiksi. Keitä kasvisliemi ja lisää joukkoon tomaattimehua. Nesteestä noin puolet kasvislientä ja puolet tomaattimehua. Kuullota sipuleita ja valkosipulia öljyssä miedolla lämmöllä noin 20 minuuttia. Lisää riisi ja kuullota hetki. Lisää nestettä desi kerrallaan niin kauan, kunnes riisi on kypsää, eikä nestettä enää imeydy. Lisää suolaa ja pippuria maun mukaan. Ota kattila pois liedeltä ja lisää joukkoon tuoreet, kuutioidut tomaatit sekä basilika. Anna tekeytyä hetki.

Tämän reseptin löysin joskus vuosia sitten jostain Painonvartijoiden reseptikirjasta. Kirja on jo kadonnut, enkä sen nimeä enää tarkemmin muista mutta tämä risotto on jäänyt pysyvästi meidän perheen ruokalistalle. Eikä suinkaan niiden Painonvartijoiden pienten pisteiden vuoksi vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että se on vaan niin hyvää ja maistuu meillä kaikille😊

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Mun Top 5 smoothiet…

Tämä on ensimmäinen ja luultavasti viimeinen ruoka-aiheinen blogikirjoitukseni, sillä minä en todellakaan viihdy keittiössä. Nyt kuitenkin ”hiipi” mieleen kaikki ihanan raikkaat smoothiet, kun aika lämpimässä kelissä on saanut hölkkäillä. Yleensä erilaiset smoothiet ovat olennainen osa arkiaamujani mutta näin lämpimällä säällä ennen treeniä jääkaappiin valmiiksi tehty smoothie todella alkaa houkutella jo puolessa välissä lenkkiä. Itselleni käy monesti niin, että lämpimällä säällä treenatessa ei treenin jälkeen tee moneen tuntiin mieli oikein syödä mitään ja tässäkin suhteessa koen smoothiet ”helposti lähestyttäväksi” energiaksi 🙂

Omat suosikkismoothieni ovat valikoituneet pitkälti niiden ”pyhän” yksinkertaisuuden vuoksi. Kaikki ne valmistuvat muutamasta hyvästä raaka-aineesta ja suurin osa aineksista löytyy ihan oman kotikylän ruokakaupasta. Mitä helpompaa ja vaivattomampaa, sen parempi mielestäni. Ja sitten pieni varoituksen sana… Minä olen makean ystävä eli aika ”imeliä” ovat nämä minun suosikkini 🙂

Täyteläinen avocado

Avocadoa

Mangoa

Sitruunamehua

Kivennäisvettä

Kanelilla maustettu mustikka

Mustikoita

Omenamehua

Sitruunamehua

Loraus hunajaa

Hyppysellinen kanelia

Makea mansikka

Mansikkaa

Verigreippiä

Loraus hunajaa

Kivennäisvettä

Kirsikka-Mustikka

Mustikoita

Kirsikoita

Banaania

Omenamehua

Luumu unelma

Kuivattuja luumuja

Maapähkinää

Omenamehua

Nämä smoothiet olen noukkinut joskus aikoinani joululahjaksi saamastani Elig Maranikin kirjasta Smoothiet – Makuja, vitamiineja ja virkeyttä omaan käyttööni ja omien mieltymysteni mukaan. Turhamaisuuksissani halusin blogin kuvitusta varten laittaa smoothiet vähän nätimmin esille. Todellisuudessahan smoothie nautitaan hyvän treenin päälle näin 🙂

Viikon päästä sunnuntaina minulla on suunnitelmissa hölkätä ensimmäistä kertaa ikinä puolikasta pidempi matka. Ajatuksena on tehdä 25 kilometrin lenkki ihan vaan testimielessä, pystynkö tämän pidemmän matkan hölkkäämään ja miltä se oikeastaan tuntuu, kun matkan teko ei lopukaan sen tutun ja vähän jo turvallisenkin tuntuisen 21 kilometrin jälkeen. Ensi viikolla siis tarinaa siitä, miten ”eukon” käy testilenkillä…

Uudelleen orientoitumista…

Tämän jutun julkaisemista mietin aika pitkään, sillä aihe tuntuu jotenkin kovin henkilökohtaiselta. Blogia ryhdyin kuitenkin kirjoittamaan ajatuksella, että oma arkielämäni saattaisi tarjota jonkinlaista vertaistukea jollekulle ja luulenpa, että aihe, jonka pariin hetken kuluttua ”sukellan” on herättänyt, herättää tai tulee herättämään monissa meistä erilaisia tunnetiloja ja ajatuksia.

Aika paljon esimerkiksi sosiaalisen median keskustelufoorumeilla ja ainakin naisten lehtien artikkeleissa sivutaan aihetta ruuhkavuodet. Itse en voi parhaalla tahdollakaan puhua omalla kohdallani ruuhkavuosista, sillä minulle on siunaantunut lapsia kokonaista yksi kappale. Kuitenkin, jos mietin kuluneita vuosia taaksepäin, on arkeani määrittänyt aika pitkälti aikatauluttaminen, useimmiten aika tiiviskin sellainen. Meidän perheessä kaikki harrastavat aktiivisesti ja tähän vielä lisättynä molempien vanhempien työmatka-ajot niin sovittelua aikataulujen suhteen on kyllä riittänyt ja omaa treeniaikaa on tullut ”varastettua” vähän sieltä ja täältä.

Vähän reilu vuosi sitten aloin alitajuisesti ounastella, että asiat tulevat lähitulevaisuudessa muuttumaan. Ehkä sekin oli jollakin tavalla alitajuista, että halusin vielä pienen hetken elää ”vanhaa aikakautta” ennen kuin siirryn seuraavaan elämän vaiheeseen, sillä päädyin hankkimaan perheeseemme koiran (ehkä tosiaankin elääkseni vielä pienen hetken ”ruuhkavuosissa”). Edellinen koirani eli 14 vuotta ja tämän jälkeen olin 2 vuotta ilman koiraa eli edellisen kerran minulla oli ollut koiranpentu 16 vuotta sitten. Aika todella kultaa muistot, ihan en muistanut, minkälaista arki on koiranpennun kanssa. Etenkin, kun kohdalleni osui ihan ”kevyesti” vilkkaampi yksilö. Koirani luonteenlaadusta kertoo ehkä jotakin se, että koirakoulussa kouluttaja antoi koiralleni lempinimen Pyörremyrsky. 🙂

Pyörremyrsky, Himalajan hullu, Maailman paras pikkusisko, Pokemon… 🙂

Pidän siitä, että elämä pitää puuhakkaana ja kyllähän juoksuharrastukseen saa aikaa uppoamaan ihan kiitettävästi. Treenaan tällä hetkellä kolmen viikon sykleissä eli joka kolmas viikko on melko kevyt treenin suhteen. Tämän kevyemmän treeniviikon perjantaina ajauduin häkellyttävään tilanteeseen. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen huomasin istuvani sohvalla ja miettiväni, että minulla ei ole mitään tekemistä. Nuori herramme on yht`äkkiä kasvanut niin isoksi, että suurin osa ajasta kuluu kavereiden kanssa futiskentällä. Hyvä niin, olen äärimmäisen onnellinen, että kavereita ja tekemistä riittää. Koira oli lenkitetty, kämppä siivottu, eikä kesken ollut mitään ”tuunausprojektiakaan”. Niin, ei siis mitään tekemistä… Tässä kohtaa havahduin ensimmäistä kertaa tietoisesti siihen tosiseikkaan, että ”pikkulapsiaika” alkaa omalta kohdaltani olla ohi ja uusi elämänvaihe uusine mahdollisuuksineen ja haasteineen on väistämättä edessä.

Nyt taisi käydä niin, että en osannut, ymmärtänyt tai yksinkertaisesti vain ehtinyt asennoitua ”ruuhkavuosien” päättymiseen. En koe itseäni iloiseksi (jippii, vihdoinkin lisää omaa aikaa) enkä surulliseksi (paluuta kiireiseen mutta myös hauskaan elämänvaiheeseen ei ole) mutta tunnen itseni ehkä hieman haikeaksi ja ennen kaikkea hämmentyneeksi.

Seuraavalla viikolla tuli vähän sanomista siippani kanssa. Meillä on sellanen ”tosi aikuismainen” tapa riidellä, että ensin mökötetään 2-4 päivää, jonka jälkeen ”nostetaan kissa pöydälle”, neuvotellaan ja sovitaan. Tällä kertaa neuvotteluvaiheessa siippani totesi (tietämättä edellisen viikon hiljaisesta pohdinnastani asian tiimoilta): ”Kuule, me ei varmaan oikein olla osattu varautua nuoren herran itsenäistymiseen”. Niinpä niin, onneksi vielä ei ole liian myöhäistä ryhtyä asennoitumaan ja kyllähän nuori herramme edelleen vanhempiaan tarvitsee mutta ehkä hieman erilailla kuin muutama vuosi takaperin.

Aikaisemminhan tilanne treenaamisen suhteen meidän perheessä (niin kuin varmaan monessa muussakin perheessä) on ollut sen sorttinen, että treenivuoroa vaihdetaan ”läpsystä” ulko-ovella. Nyt toivoisin kovasti, että lisääntyneen vapaa-ajan myötä saisin siipastani itselleni ainakin silloin tällöin treenikaverin (muutenhan me jo kavereita ollaankin :)). Harrastamme kovasti erityyppisiä lajeja mutta tuskin hyvästä lihaskuntotreenistä tai kehonhuollosta on koskaan haittaa, olipa oma laji mikä hyvänsä. Neuvottelut yhteistreeneistä on vielä kesken…

Kesälomaprojekti…

Onneksi kiltti, kiltimpi, kiltein kollegani järjesti minulle pienen aikalisän asioiden tuumailua varten, lahjoittamalla minulle vanhan ruokapöytänsä. Nyt on lepopäiviksi vähäksi aikaa projektia niin, että ehdin hieman järjestellä ajatuksiani. Rakastan värejä… Silloin kauan sitten,kun olimme vielä nuoria ja ostimme siippani kanssa ensimmäisen asuntomme, maalasimme olohuoneen seinät ”aurinkorannan keltaisiksi”, sillä tiesimme, että ihan oikealle aurinkorannalle ei ole vähään aikaan asiaa juuri ”kuitatun” asuntolainan vuoksi. Ehkä vähän nostalgisissa tunnelmissa päätin palata tämän tematiikan pariin ja maalata ruokapöydän ”välimeren turkoosiksi”.

Näillä mietteillä taidan ”valua” vähitellen Juhannuksen viettoon…

Rauhaisaa Juhannuksen aikaa toivotellen. SusannaK

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Kahvakuula on jeppis…

En oikein koe kuntosaliharjoittelua omakseni ja niinpä pyrin talviaikaan ”kuittaamaan” tarpeellisen lihaskuntotreenin ohjatuilla kahvakuulatunneilla. Jokaisella ryhmäliikuntatuntien ”kuluttajalla” on varmasti omat mieltymyksensä ja tätä myöten tietenkin ne omat suosikkiohjaajat. Oma suosikkiohjaajani luottaa kahvakuulatunneillaan pääosin kahvakuulaharjoittelun perinteisiin perusliikkeisiin heilautuksiin, rinnallevetoihin, työntöihin ja tempauksiin. Tehokkaita koko kehon liikkeitä, jotka edistävät lihasten kykyä työskennellä yhdessä (näin minulle on kerrottu 😊). Lisäksi suosikkiohjaajani suosii pitkiä sarjoja. Tämä on tietenkin minulle (kestävyysjuoksun harrastajana) mieleistä ja ehkä mieltymykseni kahvakuulaharjoitteluun johtuukin juuri siitä, että tämän tyyppinen harjoittelu on luonteeltaan enemmänkin kestävyysharjoittelua kuin voimaharjoittelua?

Tietenkin juoksun harrastaja tarvitsee myös voimaa kehittyäkseen. Tässäpä tullaankin sitten sen kysymyksen äärelle, että nousujohteinen kahvakuulaharjoittelu ”jumittaa” ainakin oman kokemukseni pohjalta lähes koko kropan aika tehokkaasti useammaksi päiväksi ja tämähän tietenkin ”syö” melko tavalla seuraavien päivien juoksuharjoitusten tehoja ja hyötyjä. Kahvakuulaharjoittelun ja juoksun yhdistämisestä kävinkin tuossa taannoin keskustelua jo alussa mainitun kahvakuulaohjaajan kanssa. Hän ehdotti asiaan seuraavanlaista lähestymistapaa: Kahvakuulaharjoittelu kannattaisi tehdä pääosin omaan kuntotasoon nähden maltillisen painoisella kahvakuulalla, jolloin harjoittelu ei vie tehoja ainakaan kovin monen seuraavan päivän juoksutreeniltä. Hän myös ehdotti, että harjoittelua voisi rytmittää niin, että talvikauden treeniohjelmaan sijoittaisi erillisiä voimaviikkoja, jolloin kahvakuulaharjoittelun voisi tehdä intensiivisemmin ja suuremmalla painolla.

Pidin ideaa erillisistä voimaviikoista oikeastaan aika hyvänä. Asia tuli puheeksi tässä ”kevään korvalla”, joten voimaviikkoja osana harjoitusohjelmaa en ole ehtinyt vielä kokeilla mutta aioin kyllä syksyn saapuessa kokeilla, miltä tämän tyyppinen treenin rytmittäminen tuntuisi ja tietenkin palaan taas ohjattujen kahvakuulatuntien pariin syksyn saapuessa mutta näin kesäaikaankaan (kun ryhmäliikuntatunnit on kesätauolla) en kahvakuulaa suinkaan hylkää.

Olen ”kuluttanut” ohjattuja kahvakuulatunteja useiden vuosien ajan, joten olen aika luottavainen sen suhteen, että perusliikkeiden tekniikka on ainakin jotakuinkin hallussa ja muistissa on ihan hyvä määrä erilaisia liikepattereita omatoimista kahvakuulatreeniä varten. Parina edellisenä kesänä olen lihaskuntotreenin tehnytkin 1-2 kertaa viikossa maltillisen kokoisella kahvakuulalla omalla takapihalla, enkä oikeastaan näe mitään syytä tältä osin treeniohjelmaani täksi kesäksi muuttaa eli kahvakuula kainaloon ja takapihalle hyttysten ja paarmojen armoille 😊

”Kumpaa aiot ulkoiluttaa ensin, perheen koiraa vai kahvakuulaa…”

Ulkoilmaihmisenä ja talvikelien ystävänä nostan kahvakuulaharjoittelun suureksi eduksi myös sen, että treenin voi tehdä raikkaassa ulkoilmassa myös syksyllä ja talvella, kun treeniä varten ei tarvita muuta välineistöä, kuin kätevästi mukana kulkeva kahvakuula.

Kahvakuulasta…

Pavel Tsatsoulinen mukaan kahvakuula eli girya esiintyi venäläisessä sanakirjassa ensimmäistä kertaa jo lähes 300 vuotta sitten. Kahvakuula on alun perin ollut maanviljelyyn liittyvä punnus, jonka nostelussa alettiin kisailla, koska punnuksen muoto oli niin sopiva nosteluun. Myös monissa muissa maissa on ollut käytössä kahvallisia punnuksia mutta kahvakuulaharjoittelu siinä muodossaan, missä se meillä Suomessa tällä hetkellä esiintyy, näyttäisi pohjautuvan aika pitkälti venäläiseen perinteeseen.

Kahvakuulilla on kilpailtu Neuvostoliiton alueella ainakin 100 vuoden ajan, lähinnä siitä kuinka monta toistoa pystytään eri nostoissa tekemään. Tämä on sinänsä luonnollista, koska kahvakuulan paino ei ole säädettävä, kuten levytanko tai käsipaino. Vuonna 1888 Karl Fazer, suomalainen sokerileipuri, voitti painonnostokilpailun Venäjällä työntämällä yhden puudan (16 kg) painoista kahvakuulaa 197 kertaa.

Kuvassa Kouvolan museon kokoelmiin kuuluva punnus. Punnuksessa on mittayksikkö 1 n eli puuta, joka on vanha venäläinen painomitta. Yksi puuta on 16,38 kg. Punnuksessa lukee venäjäksi SORMOVO. Vastaavanlainen esine löytyy myös Suomen Metsästysmuseon kokoelmista. Metsästysmuseo on ajoittanut painokuulan vuosien 1850-1910 välille.

Tekstilähteet:

http://www.kahvakuulaurheilu.net/suomalaisen-kahvakuulaurheilun-historia-lyhyesti/

https://keho.net/artikkelit/Kahvakuula-osa-1-kuulan-juuret

http://museoaarteita.blogspot.com/2013/05/kahvakuulan-historiaa.html

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Ei voi mitään… Mä vihaan hellettä…

Ja annan siihen itselleni luvan. Annan itselleni myös luvan valittaa helteisestä säästä (ihan vähän vaan), sillä en koskaan valita talviolosuhteista. En ainakaan suostu myöntämään, että olisin niitä ihmisiä, joille mitkään sääolosuhteet eivät kelpaa. Juoksen syksyllä, talvella ja keväällä lähestulkoon säässä kuin säässä. Iltalehden otsikoima ”valkoinen kurittajakaan” ei ollut minulle liikaa mutta helle on. Tulen yksinkertaisesti helteestä todella herkästi huonovointiseksi ja myöskin kiukkuiseksi ja usein on käynyt niin, että vaikka kuinka hissukseen olen helteellä yrittänyt treenata, treenistä on jäänyt suuhun vain ”paska maku”. Totta kai, niinhän se on, että kaikki treenit ei aina kulje yhtä hyvin ja sekin on osa urheiluharrastusta mutta helle-treeniyhdistelmän jälkeinen kiukutus lähes poikkeuksetta kertonee sen, että vika ei ole yksittäisestä huonosti sujuneesta treenistä vaan kropan kyvystä kestää lämpökuormaa. Uskon, että tämä johtuu henkilökohtaisista fysiologisista ominaisuuksista ja vähintään yhtä paljon harjoittelun puutteesta.

Talvikelejä odotellessa…

Niin tai näin olen tullut siihen tulokseen, että treenin suhteen hellerajani on aivan ehdottomasti 25 astetta. Luin tuossa viikolla hyvän blogikirjoituksen http://juoksuaskeleet.blogspot.com/2019/06/juoksu-helteella.html siitä, miten juoksun harjoittelemiseen kuuluu olennaisena osana myös totuttautuminen juoksemaan erilaisissa olosuhteissa. Erittäin ansiokas kirjoitus ja tunnen todella suurta kunnioitusta niitä ihmisiä kohtaan, joiden määrätietoisuus ja motivaatio on niin korkealla tasolla, että he toteuttavat myös tämän osan juoksuharjoittelusta. Vaikka kuvittelen olevani suhteellisen määrätietoinen, tunnollinen ja motivoitunut harjoittelija, totuus lienee kuitenkin hieman toinen, sillä minä vain yksinkertaisesti en halua treenata helteellä ja se siitä. Ehkäpä todellinen ongelma ei olekaan helle vaan motivaatio ja kyvyttömyys mennä ihan oikeasti sille omalle epämukavuusalueelle… Voinko siis olettaa, että tulokseni paranevat, mielestäni en, eikä minun ainakaan missään olosuhteissa tule hitaasta kehityksestä lajin parissa ryhtyä ”marisemaan”… Valintoja… Valintoja… Niitähän elämä on…

Eipä käy kiistäminen… Suomen kesä on ehdottomasti myös kaunis ja idyllinen.

En halua olla epäreilu. Ilman muuta suon kaikille helteen ystäville nämä kauniit kesäpäivät ja olen heidän puolestaan iloinen, sillä kuitenkin meille sateen, kylmän ja viiman ystäville riittää täällä Suomessa hyviä treenipäiviä ”vaikka muille jakaa”. Itse keskityn viettämään hellepäiviä sisällä, auringolta suojassa. Sen verran itsekäs kuitenkin olen, että viime kesäisen ”käristyskupolin” toistumista en toivo. Hieman hymyilyttää iltapäivälehtien otsikointi (taisi, joku muukin, kuin minä ottaa ”osumaa” viimekesän käristyskupolista) aika useinhan helteen sattuessa otsikointi kuuluu jotakuinkin – Nyt helle hellii suomalaisia – viime viikolla silmiini pisti kuitenkin otsikko – Käristyskupolin paluu

Tällä viikolla treeniohjelma meni siis uusiksi vallitsevien sääolosuhteiden vuoksi.

Kaunis ajatus – totuus

Maanatai: Tunnin PK lenkki hölkäten – Sauvakävely/hölkkä – yhdistelmä 1h 20 min.

Tiistai: Juoksuklinikka – Juoksuklinikka

Keskiviikko: Lepopäivä – Lepopäivä

Torstai: Vauhtileikittely – Lepopäivä

Perjantai: Lepopäivä – Lepopäivä

Lauantai: Tunnin PK lenkki hölkäten – Vesijuoksu 1 h

Sunnuntai: Pitkis 2 h – Sauvakävely/hölkkä -yhdistelmä 1 h 14 min.

Suhtaudun muuten suurella mielenkiinnolla ajatukseen, että ihmisen suosikkivuodenaika valikoituu sillä, mihin vuodenaikaan hän on syntynyt. Aika monesti, jos tulee puhetta vuodenajoista, utelen ihmisiltä mihin vuodenaikaa he ovat syntyneet ja mikä on heidän suosikki vuodenaikansa. Aika monesti vastaukset tukevat tätä teoriaa. Niin, itse olen syntynyt tammikuussa ja tarina kertoo, että kyseisen vuoden talvi oli erittäin pitkä ja kylmä…

Aika syvällisesti mietin nyt, onko minusta sittenkään ja ihan oikeasti tavoitteelliseksi juoksunharrastajaksi…

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Vaihtelu virkistää…

Mielestäni rutiinit on oikeastaan aika hyvä juttu. Usein ne helpottavat arjen aikatauluttamista ja tulee lähdettyä liikkeelle sen kummemmin pohtimatta lähtisikö sitä vai eikö lähtisi ja yleensä aina, kun tulee takaisin tietää, että kannatti lähteä liikkeelle tälläkin kertaa. Omiin rutiineihini (niin kuin varmasti monen muunkin) on jo useamman vuoden ajan kuulunut sunnuntain pitkis (juoksukunnosta riippuen, välillä pidempänä ja välillä lyhyempänä) ja mainittakoon vielä, että pitkis on aina ollut juoksuharjoittelussa se ehdoton suosikkini.

Niinpä ”hälytyskelloni” alkoivat soida, kun huomasin, että jo perjantai-iltana mietin hiukan tympääntyneenä tulevan sunnuntain pitkistä. Tätä tympääntymistä pohtiessani tulin siihen lopputulokseen, että on korkea aika (ainakin hetkellisesti) rikkoa omia rutiinejaan.

Tuumasta toimeen… Kaivoin esille Juoksija-lehden listauksen kesän juoksutapahtumista ja toivoin, että löytäisin jonkun kivan juoksutapahtuman kohtuullisen matkan päästä kotoa ja löytyihän se… Ahveniston polkujuoksu. Minä pidän historian havinasta ja niinpä polkujuoksutapahtumassa kiehtoi myös se, että reitti oli osittain sama, kuin vuoden 1952 olympialaisten maastojuoksukilpailussa. Sivuhuomautuksena todettakoon, että minulla on muuten hyvä tarina koskien juuri kyseisten olympialaisten ruokahuollon järjestämistä, ehkä joku kerta kirjoitan myös tuosta tarinasta blogiini…

Kannatti todellakin lähteä kyseinen juoksutapahtuma katsastamaan. Ahveniston polkujuoksu järjestettiin tänä vuonna kolmannen kerran ja osallistujia oli noin viitisenkymmentä. Lähtöpaikalla hieman arvelin, että ”letka” tulee hajoamaan loppupäästä niin paljon, että ihan itsekseen saa varmasti matkaa melko pitkälti taittaa. Toisaalta hyvä niin, kun polku ei ruuhkaannu… Mutta aina tässä kohtaa sitä rupeaa suhteellisen paljon toivomaan, että reitti on todellakin merkitty niin, että jokainen jonnekin (viittaan tällä itseeni) maaliin löytää. Olen osallistunut aikaisemmin muutamiin polkujuoksutapahtumiin ja ainahan reitit on merkattu niin, että minäkin olen maaliin asti selvinnyt mutta tällä kertaa reitti oli aivan poikkeuksellisen huolellisesti ja hyvin merkitty. Lisäksi reitin varrella oli runsaasti hyväntuulisia opastajia eli mitään vaaraa reitiltä eksymisestä ei todellakaan ollut. Tapahtumajärjestelyjä ei siis voi kyllin kiittää… Kymmenen pistettä ja papukaijamerkki!

Aina se vähän lähtöä odotellessa pistää mietteliääksi…

Olinkin jo ennakolta saanut tiedon, että reitti on melko haastava.  Tästä olen kyllä samaa mieltä, sillä harjumaisessa maisemassa korkeuserot olivat aika suuria eli jyrkkää ylä- ja alamäkeä mahtui reitin varrelle melko paljon mutta toisaalta maisema reitin varrella oli todella kaunis. Matkaa reitille kertyi 7,3 kilometriä.

Ylä- ja alamäkien väliin vähän tasaisempaakin maastoa…

Näinpä sunnuntain pitkis vaihtui polulla juostuun VK-lenkkiin, enkä oikein jaksa asiasta huonoa omaatuntoa ”kantaa” sillä ihan oikeasti vaihtelu virkistää. Kiva päivä, huippu hienosti järjestetty juoksutapahtuma ja minulle kävi vielä niin hyvä tuuri, että sain hyvän peesin kahdesta mukavasta kanssajuoksijasta. Ihan ex tempore lähdin tähän juoksutapahtumaan mukaan ja valtavan paljon hyvää mieltä sain kotiin tuomisiksi… Vahva suositus Ahveniston polkujuoksutapahtumalle 😊

Ensi sunnuntaina sitten taas takaisin tuttujen rutiinien pariin…

Iso kiitos Marko ja Marja loistavasta peesistä… Kiva, kun ei tarttenu ihan ittekseen yksikseen juosta 🙂

Ahveniston maauimala rakennettiin 1952 Helsingin olympialaisiin.  Ahveniston alueella järjestettiin vuoden 1952 olympialaisissa nykyaikainen viisottelu, joka koostui viidestä eri lajista: ammunnasta, esteratsastuksesta, maastojuoksusta, miekkailusta sekä uinnista. Maauimala toimi uintikilpailun areenana ja nykyisen kahvilarakennuksen vieressä olivat jo puretut miekkailutilat. Nykyinen kahvilarakennus toimi olympialaisten kisakeskuksena. Erittäin vaativa maastojuoksureitti kulki Ahvenistonjärven ympäri ja mittaa sillä oli 3 870 m. Reitti on nykyään raivattu ja lähes sentilleen tiedossa sekä paalutettu, jotta se on helpommin löydettävissä maastosta. Viisottelun lajit olivat suosittuja sotilaiden keskuudessa, mikä varmasti olikin yksi syistä järjestää olympialaisten viisottelu Hämeenlinnassa.

https://www.ahvenisto.fi/fi/maauimalan-historia

Vuoden 1952 olympialaisten viisottelun kisakeskus, nykyinen kahvila.

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Juostako vai eikö juosta, siinä vasta pulma…

Niin se kaukainen haave on joskus juosta maraton… Itselleni on nyt kyllä käynyt vähän niin, että tavoite on ”luisunut” johonkin kaukaisuuteen. Tavoite tuntuu olevan liian iso, liian kaukana ja jotenkin saavuttamattomissa.

Jos ja kun joskus juoksen maratonin, haluan olla ehdottoman varma siitä, että olen harjoitellut riittävästi tulevaa koitosta varten. Olen aina ollut tarkka siitä, että valmistaudun hyvin, olipa kyseessä sitten lapsen kaverisynttärit, tärkeä presentaatio töissä tai juoksumatka. Lukioaikaisella englanninopettajallani (jota kaikki ihan oikeasti vähän pelkäsivät) oli tapana aina sanoa, että kotona harjoitellaan ja tänne tullaan esittämään parasta osaamista… Tämä lausahdus on jotenkin jäänyt minulle mielen päälle (No, onhan nämä toki myös luonne kysymyksiä)… Tässä piilee myös se akilleen kantapää. Tietenkin on hyvä valmistautua asianmukaisesti mutta jos valmistautumisesta tulee ”ikuisuusprojekti” tai huonoimmassa tapauksessa asioita jää tekemättä ihan vaan sen vuoksi, että ei omasta mielestään ole onnistunut valmistautumisessa riittävän hyvin, kannattanee hieman kyseenalaistaa omia ajatusmallejaan…

Nyt on ison pohdinnan paikka…

Maratonin läpi juokseminen on ollut mielenpäällä kohta kaksi vuotta, jälleen kerran päätin asiaa lykätä ensi kevääseen, jotta ehtisin valmistautua paremmin. Tämä siitäkin huolimatta, että useampikin tuttu liikunta-alan ammattilainen on minulle vakuutellut, että minulla on kaikki edellytykset matkasta suoriutua (ja nämä ihmiset ovat siis seuranneet harjoitteluani pidemmän aikaa eli ovat kyllä tietoisia kuntotasostani).

Suunnitelmastani lykätä maratonin juoksemista ensi kevääseen kerroin eräälle tutulle niin ikään liikunnan ammattilaiselle, joka ajatuksia herättävästi kyseenalaisti suunnitelmani ja laittoi kyllä pohtimaan asioiden todellista laitaa. Hän nimittäin totesi, ettei epäile hetkeäkään, ettenkö matkasta jo syksyllä Tallinnassa selviäisi hienosti, joten miksi lykätä asiaa ja tehdä valmistautumisesta ”ikuisuusprojekti”. Keväällähän asiaa voi helposti taas siirtää seuraavaan syksyyn… Kieltämättä, totuuden sanoja. Hän myös kehotti hyvin lämpimästi miettimään, kuinka kauheaa se nyt lopun perin olisi, jos joutuisi keskeyttämään juoksun kesken matkan. Joka tapauksessa sunnuntaihölkkääjälle matka on pitkä, eikä kaikkia muuttuvia tekijöitä tai päivän kuntoa voi etukäteen analysoida ja näin täydellinen ”riskinhallinta” on mahdotonta. Ja, jos se pelätty keskeyttäminen sitten osuisi kohdalle, niin eikö sitä olisi vain yhtä kokemusta rikkaampi ja ehkä siitä voisi oppia jotakin seuraavaa yritystä ”silmällä pitäen”.

Niinpä niin, se päätöksen tekemisen vaikeus… Jotakin kuitenkin sain päätettyä. Päätin nimittäin seuraavaksi tehdä ensin 25 kilometrin ja sitten siitä palauduttuani 30 kilometrin testilenkin ja niiden tuntemusten pohjalta päätöksen juoksenko täyden matkan syksyllä vai siirränkö asian ensi kevääseen…

Tein myös tulevaa harjoittelua varten itselleni 10 muistisääntöä. Nämähän ovat itsestään selvyyksiä mutta itseltäni saattaa joskus nämäkin itsestään selvyydet unohtua.

  1. Pidä kroppa ”kasassa”, omalla kohdallani ainakin rasitusvammat on tähän asti ollut ihan omaa tyhmyyttä
  2. Muista, tämä on kuitenkin vain harrastus vaikkakin tärkeä sellainen, joten sen pitää antaa enemmän kuin ottaa
  3. Jokaisen pitkiksen jälkeen ei ole pakko syödä pitsaa
  4. Työtoverini eivät treenaa maratonille, älä piinaa heitä juoksujutuillasi
  5. Muista, juoksukenkiä on jo ihan riittävästi kaapissa tätä treenikautta ja suoritusta varten
  6. Kunnioita päämäärää ja matkaa mutta älä pelkää sitä
  7. Osallista aviomies pyytämällä pohjehieronta riittävän usein
  8. Muista, koira ei treenaa maratonille – Himalajan hullun ei tarvitse lähteä henkiseksi tueksi sateella, jota se inhoaa yli kaiken – ihan katastrofi, kun tassut kastuu
  9. Tunnusta, olet amatööri sunnuntaihölkkääjä – älä vertaa suorituksiasi muiden parempiin suorituksiin
  10. Yritä parhaasi ja muista, että se ei ole laisinkaan vähän

Sadepäivä, en oo lähdössä mihinkään…

Isot tsempit kaikille Tukholmaan matkaaville, etenkin niille, jotka lähtevät ihan ensimmäistä kertaa täydelle matkalle 🙂

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak