Terveiset Tallinnasta!

Ensin ajattelin, että olen pettynyt, sillä tällä kertaa en päässyt lähellekään asettamaani aikatavoitetta. Toisaalta aikatavoite oli varmasti melko optimistisesti, eikä edes kovin realistisesti asetettu. Eikä ehkä niinkään omista lähtökohdista käsin vaan puhtaasti kilpailuhengessä (sisarusten välisestä kilpailusta kirjoitin viime viikolla otsikolla Hävettää). Lähdin siis tavoittelemaan samaa aikaa 2:07 puolikkaalla, jonka pikkuveljeni oli juossut viikkoa aikaisemmin. Oma tulokseni Tallinnassa oli 2:15 ja joitain sekunteja päälle ja nettoaika 2:11 ja joitain sekunteja päälle, että kauaksi jäi toteutuma tavoitteesta. Oma ennätyksenikin (kesältä 2017) kyseiseltä matkalta on muutamia minuutteja parempi kuin Tallinnan uunituore tulos.

Muutaman tunnin kuluttua maaliin tulosta kuivat kamat päällä, hyvin ravittuna ja nesteytettynä alkoi päivän juoksusta tulla ihan oikeasti ”voittajafiilis”. Kun ryhdyin päivän juoksua hiljaa mielessäni käymään läpi, ymmärsin, että loppuaika ei oikeastaan aina olekaan se tärkein mittari. Mikä siis teki minusta (oman itseni) voittajan Tallinnassa viime sunnuntaina?

Lähdin liikkeelle lähtöryhmän D hänniltä. Alkumatka oli aika ruuhkainen, enkä oikein löytänyt sopivaa väliä, jossa olisin päässyt etenemään omaa ”matkavauhtiani”. Koska olin kuitenkin maisemien katselun sijaan päättänyt juosta aikaa vastaan lähdin heti kättelyssä ”napsimaan” selkiä. Aikamoista siksakkiahan juoksu sitten oli, johtuen juoksijoiden runsaasta lukumäärästä. Lisäksi vauhti oli aika tempoilevaa, kun jouduin etsimään itselleni sopivaa väliä edetä ja tähän väliin osuikin sitten muutama vauhdin suhteen melko hidas kilometri.

Ensimmäinen kymmenen kilometriä meni helposti siitäkin huolimatta, että pidin lähes koko ajan omaan kuntotasooni nähden ihan hyvää vauhtia yllä ja annoin sykkeiden nousta reilusti vauhtikestävyyden puolelle. Toki tiesinkin, että ensimmäinen kymppi menee helposti, eniten jännitti, paljonko ensimmäisen kympin vauhti verottaa voimia esim. 15 tai 18 kilometrin kohdalla. Olen kuitenkin suhteellisen vahvasti sisäistänyt ajatuksen siitä, että alkumatka on syytä ottaa rauhallisesti ja ei se matka tapa vaan vauhti. Ensimmäistä kertaa koko hölkkähistoriani aikana uskalsin lähteä matkaan hieman rehvakkaammin.

Lauantaina käytiin fiilistelemässä kympin lähtöä

Kuten todettu, vähän uumoilin, että alkumatkan vauhti ”kostautuu” 15 kilometrin viimeistään 18 kilometrin kohdalla. Tästäkin huolimatta päätin yrittää pitää yllä 6 min kilometrivauhtia niin kauan, kuin kantti kestää. Tässä onnistuinkin melko hyvin, lukuun ottamatta muutamia ruuhkaisia paikkoja ja juomapisteitä, joille pysähdyin ihan suosista ottamaan huikkaa.

Sitten tapahtui jotain täysin odottamatonta… Oikeastaan niitä tuntemuksia on aika vaikea pukea sanoiksi mutta yritän kuitenkin. 15 kilometrin kohdalla huomasin, että alkumatkan vauhdista huolimatta juoksu kulkee, fiilis on aivan loistava, eikä minkäänlaisia väsymisen merkkejä ole ilmassa. Yleensä viimeistään 17 kilometrin kohdalla alkaa matka painaa jaloissa ja näitä tuttuja tuntemuksia aloin odottaa. Toisin kuitenkin kävi…

Jokaisen alkavan kilometrin kohdalla ajattelin, että kyllä tässä nyt vielä yksi nopea kilometri menee, ennen kuin hyydyn ja ihmeekseni menihän niitä useampia. 18 kilometrin kohdalla sain näköpiiriini 2:15 jäniksen. Edelleen väsymisen merkkejä ei tuntunut, joten päätin juosta jäniksen kiinni ja ohittaa hänet. Tämä tarkoitti tietenkin vauhdin nostamista ja viimeiset kolme kilometriä pystyinkin juoksemaan suht ongelmitta kiihtyvällä vauhdilla. Ikinä vielä ei puolikkaalla ole käynyt niin, että se viimeinen kilometri olisi ollut koko matkan nopein… Nyt kävi.

Ensimmäistä kertaa ikinä kävi myös niin, että maaliin tullessa tuntui siltä, kuin matka vain yksinkertaisesti olisi loppunut kesken. Normaalisti tunne on lähinnä helpotus siitä, että matkasta on selvitty omin jaloin 😊 Ikinä elämässäni en ole juossut yhtä helppoa ja vaivatonta puolikasta (ja tähän vertailun vuoksi, toukokuussa Helsingissä matkaa tein 2:30 ja joitakin sekunteja päälle eli paljon hitaammin ja huomattavasti tuskaisemmin😊).

Niinpä päivän juoksusta päällimmäisenä mieleen jäi ihmetys siitä, miten helposti kilometrit taittuivat. Kertaakaan en matkan aikana joutunut miettimään jäljellä olevien kilometrien määrää vaan tunsin pikemminkin jonkinlaista ”voimaantumista” matkan edetessä.

Niinpä niin, vaikka loppuaika ei ”päätä huimaa” haluan uskoa, että tunnollinen treenaaminen näkyi sunnuntaina juuri tuona juoksun ”helppoutena”. Optimaalisesta hetkellisestä vireystilastakaan tuskin on kyse, sillä jännitän aika kovasti näitä juoksutapahtumia. Jännityksen vuoksi edellisen yön unet jäivät melko vähäiselle, eikä aamupalan syömisestäkään oikein meinannut mitään tulla 😊

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Hävettää…

Tämä kirjoitus on omistettu O:lle ja S:lle, maailman parhaille pikkuveljille ikinä 😊

Luin tuossa muutama viikko sitten Juoksujalka vipattaa -blogista erittäin ansiokkaan pohdinnan Armollisuus, kiitollisuus ja ylpeys. Kirjoituksen tematiikka, etenkin omien suoritusten vertaaminen muiden suorituksiin, tuntuu juuri tänä viikonloppuna itselleni hyvin ajankohtaiselta aiheelta.

Viime viikolla pikkuveljeni soitti ja ilmoitti lähtevänsä kokeilemaan puolikasta, naapurinsa yllyttämänä. Hänen aikeensa oli puolikasta lähteä kokeilemaan saman viikon lauantaina Tampereella. Puhelinsoiton tarkoituksena oli kysellä viime hetken vinkkejä juoksutapahtumaa varten. Veljeni toki harrastaa säännöllisesti urheilua mutta ensimmäisen pitkän lenkin (15 kilometriä) hän oli juossut kaksi viikkoa ennen H-hetkeä. Koska pitkiä lenkkejä siis oli takana vain yksi, kehotin häntä pitämään vauhdin maltillisena ja juomaan riittävästi. Perjantai-iltana vielä soittelin: Kysyin viime hetken tunnelmia, toivotin tsempit seuraavalle päivälle ja vannotin laittamaan viestiä, kun juoksu on ohi.

Odotettu viesti tuli klo 13.20 (Viestiketjun julkaisen veljeni luvalla).

2:07 En enää ikinä juokse tätä paskamatkaa!!!

 Huippuhyvä aika, oon kateellinen. Missä oli se vaikein paikka vai menikö koko matka samalla           ”höyryllä”?

Ei. Menin 15 lujaa ja sitten 18 kohdalla rupes oksettaan ja oli pakko kävellä. Muuten olis menny pariin tuntiin…

Edelleen mä oon niin kade tosta ajasta. Oon kuitenkin juossu pitkää lenkkiä monta vuotta ja silti olen 2,5 tunnin suoriutuja. Kateudesta huolimatta, onnittelut hienosta juoksusta 😊

Kiitosta, kiitosta. Koitan nyt toipua lähes täydellisestä lamaannuksesta 😊

Tästä viestiketjusta käykin jo ilmi se oleellinen. Olen hölkkäharrastukseni tiimoilta treenannut ehdottomasti enemmän, kuin veljeni niin ajallisesti, kuin viikoittaisten kilometrienkin osalta. Olen myös pyrkinyt harjoittelemaan mahdollisimman monipuolisesti pitkää hidasta, vauhtikestävyyttä, tekniikkaa ja lihaskuntoa. Tästä huolimatta omat suoritukseni ovat huomattavasti heikompia, kuin veljeni.

Normaalisti ”kilpailen” vain ja ainoastaan itseni kanssa. Tilanne näköjään kuitenkin muuttuu, kun vertailussa on oman velipojan suoritus. Sen sijaan, että olisin ollut pyyteettömän iloinen hänen hyvästä juoksustaan, ryhdyinkin kadehtimaan velipojan suoritusta.

Hetken jo mietin, pitäiskö ”heittää juoksukengät naulaan”.

Rakentavaa tietysti olisi tässä kohtaa ollut pohtia analyyttisesti, miksi oma harjoittelu ei tuota vastaavaa tulosta tai miksi en esitä juoksutapahtumissa parasta osaamistani. Vaan ei, ensimmäinen ajatukseni oli: Mä en edes yritä juosta enää koskaan ja heti seuraava: Pitäskö ens viikonloppuna Tallinnassa ”naulata” ittensä kahen tunnin jäniksen kantaan ja juosta kahteen tuntiin, vaikka henki menis. Onneksi jo muutaman minuutin pohdinnan jälkeen tulin siihen lopputulemaan, että Tallinnassa juoksen ihan vaan oman juoksuni (niin kuin tapanani on) nauttien matkasta ja tapahtuman tunnelmasta.

En ainakaan muista, että olisin koskaan aikaisemmin kadehtinut veljiäni. Ehkä olen kokenut hölkkäharrastukseni olevan ”se minun juttuni” meidän perheessä. Sitten velipoika ”astuikin minun reviirilleni” ja teki sen vielä paremmin kuin minä…

Nolottaa, oma pikkumaisuuteni…

Toisaalta ymmärrän, että meillä on kaksi täysin erilaista strategiaa suoriutua juoksutapahtumasta. Itse olen varmistelun ”maailman mestari” eli juoksen (lue hölkkään) tapahtumissa aina niin varovaisella vauhdilla, että pääsen varmasti maaliin ja vieläpä hyvin voivana. Siihen surullisen kuuluisaan ”seinään” en ole vielä koskaan törmännyt (taitaa olla kyvyttömyyttä haastaa itseään). Veljeni taas ”purki” tämän päiväistä juoksuaan seuraavasti: Juoksin alkumatkan niin kovaa, että 15 kilometrin jälkeen alkoi olla jo aika huono olla. 18 kilometrin kohdalla tuli ihan totaalinen seinä vastaan ja oli pakko kävellä. Hirveellä sinnillä sain itseni uudelleen liikkeelle ja hölköteltyä viimeiset kilometrit maaliin.

Niin tai näin… Hävettää, että edes jouduin käymään tämän keskustelun itseni kanssa. Kuinka alas ihminen voikaan ”vajota” sisarkateuden saralla? Tämän johdosta, joudun myöntämään… Kyllä, olen huono ihminen mutta en aio hyväksyä tätä puolta itsestäni. Sillä uskon, että jokaisella on halutessaan mahdollisuus tulla paremmaksi ihmiseksi…  Ja olenhan minä myös iloinen veljeni onnistuneesta juoksusta, pienestä ”kateuden pistoksesta” huolimatta 😊

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Vihdoinkin keveitä kilometrejä…

Näitä on odotettu ja pitkään… Nöyryyttä, kärsivällisyyttä ja ehkä jopa vähän sitkeyttä, jos mitä, olen oppinut tämän neljän vuoden taipaleella hölkkäharrastuksen parissa. Senkin olen oppinut, että ne hetket, kun juoksu ei kulje ja askel on raskas, on vain hyväksyttävä ja tästäkin huolimatta yritettävä parhaansa. Uskottava siihen, että vielä niitä, keveitäkin kilometrejä on edessä, ennemmin tai myöhemmin.

Tällä kertaa keveitä kilometrejä odotellessa meni lähemmäs neljä kuukautta. Minulla on 8 kilometrin mittainen vakilenkki, jonka juoksen yleensä VK-lenkkinä vähintään kerran viikossa. Tätä lenkkiä pidän myös jonkinlaisena henkilökohtaisena ”kuntotestinä”. Juoksu (lue hölkkä) alkoi ”takkuilla” huhtikuussa ja testilenkkini juokseminen alkoi tuntua viikko toisensa jälkeen aina vain työläämmältä ja työläämmältä samalla, kun vauhdit vaan putosivat putoamistaan. Aikani ”hakkasin päätäni” asian kanssa seinään, kunnes turhauduin sen verran, että jätin nämä viikoittaiset testilenkit kokonaan väliin ja vähensin muutenkin viikoittaisten juoksukilometrien määrää melko radikaalisti.

Juoksukilometrejä korvasin sauvakävely-hölkkäyhdistelmällä, kahvakuulailulla, erilaisilla koordinaatioharjoituksilla ja lyhyillä intervalleilla. Nyt syksyllä sykkeet on saanut hyvin ylös juoksun sijaan kuntonyrkkeilyssä, josta olen kovasti innostunut (huippuhauskaa ja tehokasta).  Viime viikolla minulla oli jotenkin poikkeuksellisen hyvä fiilis ja energinen olo ja niinpä päätin melkein neljän kuukauden tauon jälkeen lähteä kokeilemaan, miten juoksu kulkee jo tutuksi tulleella 8 kilometrin testilenkilläni.

Vähän jo lohduttelin itseäni etukäteen, että ei se haittaa, vaikka ei jaksaisikaan VK-sykkeellä koko lenkkiä juosta, eikä hitaista vauhdeistakaan saa pettyä. Itseni lohduttelu etukäteen oli kuitenkin turhaa… Suureksi yllätyksekseni juoksu tuntui heti alusta asti keveältä ja eteenpäin vievältä. Vauhti ja siinä samalla myös fiilis parani kilometrikilometriltä.

Siinä se vihdoin oli himoittu, kadotettu, odotettu, toivottu, täydellinen flow (te tiedätte kyllä tunteen). Tunne, jota on vaikea, ellei mahdoton ”pukea” sanoiksi mutta jonka vuoksi on valmis tekemään lopulta urheiluharrastuksen puitteissa aika paljon ja joskus vähän vielä enemmänkin😊

Niinpä niin, joskus juoksu kulkee, joskus taas ei mutta itselleni tyypilliseen tapaan, en malta olla asiaa hieman analysoimatta. Luulenpa, että keväällä, kun juoksu rupesi takkuamaan olin (en vain fyysisesti vaan myös henkisesti) hieman väsynyt. Niinhän se on, että normaaliin elämän kulkuun kuuluu ajanjaksoja, kun on hyvillä mielin ja sitten on niitä ajanjaksoja, jolloin mieli on vähän alavireisempi.

Myönnän, puolitoista vuotta sitten tein arviointivirheen… Muutimme uuteen kotiin, joka ei sitten lopulta missään vaiheessa alkanut tuntua omalta kodilta. Aika pieni asia sinänsä elämän kiertokulussa mutta ”kotini on linnani ja turvasatamani”-tyyppiselle ihmiselle oikeastaan henkisesti aika tiukka paikka. Tässä haluan vielä korostaa, että asunnossa ei ole mitään vikaa vaan ongelma on ehdottomasti tunnetasolla.

Tätä asiaa olen ”kipuillut” puolitoista vuotta. Välillä yrittänyt juosta ”karkuun” välillä yrittänyt sopeutua ja välillä taas pyrkinyt ratkaisukeskeisyyteen. Suurin osa tästä ajatustyöstä on tehty juoksulenkkien aikana. Useimmat varmasti tunnistavat ilmiön, kun ajatukset alkavat seljetä juoksulenkin aikana. Uskon kuitenkin, että alavireisyys ja harmitus ”syö” valtavan määrän ylimääräistä energiaa ja ehkä tämän vuoksi, näin jälkeen päin ajateltuna olin keväällä vähän väsynyt ja lopulta tämä rupesi konkretisoitumaan juoksun ”takkuamisena”. Mene ja tiedä mutta näin olen asiaa omalla kohdallani ajatellut…

Asioilla on kuitenkin tapana ratketa ennemmin tai myöhemmin. Olemme siippani kanssa haaveilleet vanhasta talosta suurella puutarhatontilla niin kauan, kun muistan. Tähän mennessä sitä juuri meille täydellistä taloa ei ole löytynyt ja toisaalta saattaa olla niinkin, että meiltä on puuttunut rohkeutta tehdä näin suuri ratkaisu. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että se meille täydellinen talo on löytynyt ja toimenpiteet talon hankkimiseksi on aloitettu. Tietenkin vanhan talon ostaminen (kaikkine riskeineen) jännittää ihan tosi paljon mutta samalla tunnen pitkästä aikaa ”iloista kuplintaa” sisälläni ja koen olevani valmis ottamaan haasteen vastaan. Uskon, että tämä ”iloinen kuplinta” (lue hyvä mieli) heijastuu myös juoksuharrastukseeni ylimääräisenä energiana, joka keventää askelta ja vie eteenpäin.

Ikuisena optimistina huusin kuitenkin jo varmuuden vuoksi Huutonetistä taloon täydellisesti sopivat verhot.

Totta kai, olen myös realisti. Mikäli talokauppa toteutuu, tiedän, että huolellisesta harkinnasta ja asiantuntevasta kuntokartoituksesta huolimatta, tulee enemmän ja vähemmän hetkiä, jolloin juoksen taas ”hälventääkseni” murheitani, pohtiakseni, millä rahoitan seuraavan pakollisen remontin tai puran kiukkuani jäätyneistä putkista tms. Nyt juuri, tällä hetkellä, en kuitenkaan halua murehtia mahdollisia tulevia ongelmia vaan nauttia ihan pienen hetken siitä, että olo on energinen, mieli iloinen ja juoksukin kulkee…

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Sunnuntaihölkkääjän vuodenkierto…

Toiset meistä on kovapäisempiä, kun toiset ja toiset oppivat kerrasta, kun toisten on hölmöiltävä vähän enemmän, ennen kuin oppi menee perille. Itse kuulun suhteellisen selvästi tuohon kovapäisten porukkaan. Joskus on ihan pakko ihmetellä, miten vaikeaa on huomata, tunnistaa ja myöntää omat hölmöytensä, ehkä pitäisi ainaisen ”tohottamisen” sijaan pysähtyä hieman useammin kyseenalaistamaan omia toimintatapojaan.

Aloin pohtia hölkkäharrastustani vuoden kiertoon suhteutettuna ja yht`äkkiä havahduin siihen, että viimeiset kolme vuotta hölkkäharrastuksessani sama kaava on toistunut joka vuosi.

Kuten tavallista, juoksukilometrien määrä on laskenut kevään ja kesän aikana kuin lehmän häntä. Olen toki treenannut omasta mielestäni ihan kiitettäviä määriä omaan kuntotasooni nähden mutta lajivalikoima on ollut pitkälti vesijuoksu, kahvakuula ja sauvakävely-hölkkäyhdistelmä. Tämä siis johtuen siitä, että siedän tosi huonosti kuumaa ilmanalaa ja etenkin auringon porotusta, eikä juoksusta (lue hölkkä) tahdo tulla oikein mitään, kun sykkeet ”nousee tappiin” jo heti ensi metreillä.

Nyt, kun ilmassa alkaa väreillä lupaus syksyn saapumisesta alkavat lenkkipolut taas ”vetää puoleensa”. Kevään ja kesän PK-treenin ansiosta hölkkä tuntuu myös hyvältä, keveältä ja jopa eteenpäin vievältä.

Tässä tullaankin sitten ongelman ytimeen. Niinä hetkinä, kun juoksu kulkee, on itselläni ainakin hyvin vaikea pitää järki päässä.  Kilometrejä tulee ahnehdittua kevään ja kesän juoksumääriin nähden liikaa ja liian nopeasti. Koska on vaan niin ihana juosta syksyn tihkusateessa tai ensimmäisissä kirpakoissa pakkassäissä. Perinteisesti tämä on kuitenkin kostautunut ja johtanut siihen, että viimeistään vuoden vaihteen jälkeen olen joka vuosi ollut jonkin sortin rasitusvamman vuoksi telakalla.

Tammi- ja helmikuun treenit (joskus vielä maaliskuunkin) ovat siis mitä ovat eli huonoimmassa tapauksessa ei juuri mitään ja parhaassa tapauksessa oheistreenejä kuntouttamisen merkeissä. Niinpä kevään korvalla saa taas aloittaa hölkkäämisen, jos ei nyt ihan lähtöpisteestä niin ainakin huomattavasti syksyyn nähden ”heikoimmista kantimista”. Kyseisen vuoden sääolosuhteista riippuen, hölkäten ehtii ”rallatella” menemään toukokuun lopulta kesäkuun lopulle, ennen kuin kesäkelit ”iskevät päin näköä”.

Talvikuukaudet kuluu yleensä käytännön pakosta vähän vähemmän tehokkaan treenin parissa…

Siinäpä se sitten olikin vuoden kierto täynnä. Tältä kantilta katsoen, eipä ole mikään ihme, että en onnistu pitkällä tähtäimellä tavoitteellisesti harrastamaan vaan olen jumittunut treenaamaan sillä omalla tasollani. En oikein tiedä, mikä ”sysäsi” liikkeelle juuri nyt syksyn tehdessä tuloaan tämän ajatusketjun… Tänä syksynä olen kuitenkin päättänyt tehdä asiat toisin ja pyrkiä siihen, että sunnuntaihölkkääjän vuoden kierto olisi edes vähän vähemmän ”tempoileva”. Yritän malttaa mieleni, vaikka syksy onkin mielestäni ihan parasta aikaa hölkätä. Vähemmän ahnehdittuja kilometrejä ja enemmän monipuolisuutta treeneihin. Näillä eväillä toivoisin keskitalven perinteisen telakan vaihtuvan loivasti nousujohteiseen treenaamiseen myöskin tammi- ja helmikuussa… Nähtäväksi jää, kuinka sunnuntaihölkkääjän tänä vuonna käy 🙂

Syksyisiä lenkkipolkuja on vaikea vastustaa vaikka tiedän, että maltti on valttia…

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Kiukulla…

Aika paljon julkaistaan uusia artikkeleita, tutkimuksia ja omakohtaisia kokemuksia siitä, kuinka liikunnan harrastaminen vaikuttaa mielialaan ja henkiseen hyvinvointiin. Totta, jopa nuori herramme on tämän asian aika hyvin oman kokemuksensa kautta sisäistänyt. Olen omasta mielestäni aika rauhallinen ja ”pitkä pinnainen” ihminen mutta joskus käy niin, että tekee mieli antaa vähän voimakkaampaa palautetta. Tämän yleensä näkee jo aika kauas naamastani ennakkoon ja nuori herramme onkin oppinut tässä vaiheessa ”kaivamaan esiin liikuntakortin”. Yleensä tässä kohtaa saan kommentin: ”Äiti, mee vähäks aikaa ulos niin tulee parempi mieli.” Tässä nuori herramme pelaa tietenkin ”omaan pussiinsa”. Hän tietää varsin hyvin, että pienen happihyppelyn jälkeen palautteeni tulee huomattavasti ”loivareunaisempana”, kuin alun perin ehkä olin suunnitellut.

Kyllä, ehdottomasti allekirjoitan väitteen, että liikuntaharrastus vaikuttaa mielialaan mutta ”juna kulkee molempiin suuntiin” eli kyllä mieliala vaikuttaa myös liikuntaharrastukseen ja suorittamiseen. Tämän totesin eilen hyvin konkreettisesti omalla kohdallani.

Nuori herra aloitti tänä syksynä tokan luokan ja tämä tarkoittaa sitä, että tänä syksynä on ryhdytty ”oikein urakalla” harjoittelemaan vastuullista yksin olemista (ekaluokka meni siinä mielessä helposti, että iltapäiväkerhossa aikuiset katsoivat vielä perään). Yhdessä on käyty läpi aika moneen kertaan, mitä pitää muistaa ja mistä pitää huolehtia, kun on yksin koulun jälkeen kotona. Olen yrittänyt pitää ohjeistuksen suhteellisen selkeänä ja yksinkertaisena. Etenkin olen korostanut, että vanhemmille on ilmoitettava, mikäli lähtee kavereiden kanssa johonkin tai menee kaverille kylään ja kotiavaimet ja puhelin on aina oltava mukana.

Jokin ohjeistuksessa meni pieleen tai ei tavoittanut vastaanottajaa oikealla taajuudella… Kahdesti olen kuluneella viikolla tullut töistä kotiin niin, että nuoren herran avaimet ja puhelin lojuvat kotona, eikä minulla ole ollut parempaa tietoa, missä herra luuraa. Ensimmäisen kerran jälkeen käytiin jälleen kerran yhdessä sovitut asiat, ihan hyvässä hengessä läpi, mutta toisella kerralla (pakko tunnustaa) meni ”kuppi nurin” jo ihan tosissaan. Tässä kohtaa ymmärsin itsekin, että nyt on parempi ”päästellä vähän höyryjä” ennen palautteen antamista.

Niinpä lähdin kuntosalille ja ”uhrikseni” valitsin juoksumaton. Alkuperäinen tarkoitus oli hölkkäillä ihan rauhakseen 45 minuuttia ja tehdä sen jälkeen vähän lihaskuntoa. Mielentila oli kuitenkin sen sorttinen ja kiukkua sen verran sisuksissa, että 10 minuutin hölkkäilyn jälkeen tunsin suhteellisen vahvaa tarvetta ”vähän revitellä”. Lopputulema oli se, että sain aikaiseksi ehkä koko kesäkauden (itselleni) parhaan ja tehokkaimman intervalliharjoituksen ja ihan vaan ”kiukun voimalla”.

Kesäkaudella on kyllä tullut liikuttua ja urheiltua aika paljon mutta rehellisyyden nimissä olen pysytellyt hyvinkin tukevasti sillä omalla mukavuusalueellani (pitkää hidasta etenemistä😊). Jotenkin lomatunnelmissa on ollut hieman vaikea motivoida itseään tekemään vähän kovempia treenejä ja senpä vuoksi olin lopulta varsin hyvilläni omasta ”kiukun puuskastani”, jonka ansiosta onnistuin lopulta ryhdistäytymään tällä saralla ja hieman haastamaan itseäni…

Niin ja palautteenkin onnistuin lopulta antamaan nuorelle herrallemme suhteellisen keskustelevaan sävyyn ja ainakin omasta mielestäni jopa hieman rakentavassa hengessä.

Joskus tosiaan taitaa käydä niin, että itsensä haastamiseen treenin suhteen tarvitaan jokin ulkoinen ärsyke tai poikkeuksellinen mielentila😊

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Syksyn sävelet…

Tänä syksynä olen ajatellut tehdä asiat urheiluharrastukseni tiimoilta hieman tai oikeastaan aika paljonkin toisin. Ajatus ”muutoksen tuulista” on kytenyt jo hieman kauemmin mielessäni ja näin onnistuneen kesäloman päätteeksi olen päättänyt ryhtyä suunnitelmiani toteuttamaan.

Viimeiset kolme vuotta urheiluharrastukseni on keskittynyt hyvin voimakkaasti hölkkäämiseen. Koska olen halunnut harrastaa tavoitteellisesti, on se tarkoittanut tietenkin myös sitä, että kilometrejä on tullut ”nieltyä” monen muun asian kustannuksella. Oheislajeja on kyllä tullut harrastettua (sauvakävelyä, salitreeniä ja vesijuoksua) mutta kartutettavien kilometrien ehdoilla eli ensin juoksuohjelman kilometrit täyteen ja mieluummin vähän ylikin ja sitten, mikäli aikaa jää jotakin satunnaista oheistreeniä. Tämä järjestely on tähän asti tuntunut hyvältä ja mielekkäältä toteuttaa mutta viime aikoina olen alkanut kaivata muutosta omaan tekemiseeni kahdestakin syystä.

Ensinnäkin, omasta mielestäni kärsin suhteellisen usein (ainakin pari kertaa vuodessa) jostakin loukkaantumisesta tai alkavasta rasitusvammasta eli telakalla tulee hölkän suhteen oltua mielestäni aivan liian usein. Tällöin tietenkin oheislajien ja etenkin vesijuoksun osuus korostuu mutta entäpä jos oheislajeja harrastaisi enemmän jo vähän ennen kuin sattuu mitään.

Uskon nimittäin, että ongelmani johtuvat pääosin liian yksipuolisesta harrastamisesta ja oheislajien vähäisestä määrästä kokonaiskuormituksessa (voi toki johtua jostakin muustakin mutta tämä on nyt oma tulkintani asiasta). Tämän asian haluan ainakin yrittää tänä syksynä korjata. Seuraavan vuoden päätavoitteeni onkin, ei parempi tulos (entistä pidemmälle, entistä nopeammin) vaan se, että pysyisin edes kutakuinkin ”tolpillani” koko vuoden. Itselleni kokonaan uudenlainen tavoite… Tietenkään en pistä lainkaan pahakseni, jos siinä sivussa myös kuntoni hieman paranisi…

Toisekseen, olen alkanut kokea urheiluharrastukseni hieman yksinäiseksi. Pidän toki yksin, ”omassa ajatuskuplassani”, hölkkäämisestä. Parasta antia hölkkäharrastuksessa on ne hetket, kun onnistuu pääsemään siihen täydelliseen flow tilaan. Oma kokemukseni on kuitenkin se, että tuon ”himoitun” flow:n saavuttaminen vaatii riittävästi harjoittelua, peruskuntoa ja hölkättyjä kilometrejä. Tästäkin huolimatta, tämän tiedostaen ja silläkin uhalla, että en enää saavutakaan tuota ”himoittua” flow tilaa, olen tullut siihen tulokseen, että tarvitsen omaan harrastamiseeni jonkinlaista ”löyhää” yhteisöllisyyttä. Elämässähän on erilaisia vaiheita ja joskus on kiva tehdä asioita yksin, kun taas toisinaan sosiaalistumisen tarve on suurempi, jolloin yksin tekeminen (joka on aikaisemmin tuntunut mukavalta) saattaakin muuttua yksinäisyydeksi.

Näillä perusteilla olen päättänyt tänä syksynä tehdä seuraavat toimenpiteet; osallistua ainakin yhdelle ryhmäliikuntatunnille viikossa, aloittaa flowjoogan ja siirtyä hölkkäämään ohjatuille polkujuoksulenkeille. Näiden suunnitelmien toteuttamisen aloitin jo osittain tällä viikolla.

Ryhmäliikuntatunteja olen ”kuluttanut” elämäni aikana melko paljon ja monen ryhmäliikuntatunnin konsepti onkin minulle jo entuudestaan tuttu. Tällä viikolla kuitenkin sattui niin hassusti, että ajauduin ”puolivahingossa” ryhmäliikunnan suhteen aivan uuden asian äärelle. Olin siis oikeastaan menossa salille, kun huomasin, että kymmenen minuutin kuluttua alkaisi suosikkiohjaajani vetämä kuntonyrkkeily. Myönnän, olen hieman ennakkoluuloinen aina välillä ja kuntonyrkkeilyn olin jo sijoittanut kategoriaan; Ei ainakaan missään tapauksessa minun lajini…

Toisaalta, en ollut pitkään aikaan käynyt millään ryhmäliikuntatunnilla ja tiesin, että suosikkiohjaajani tunneilla on sellainen hyväntuulinen tekemisen meininki eli aina kivaa. Niinpä uteliaisuuteni heräsi ja päätin vaihtaa salitreenin elämäni ensimmäiseen ohjattuun kuntonyrkkeilytuntiin. Hyvä, että rohkaistuin mukaan (vaikka jännitti tosi paljon, selviänkö tunnista kunnialla) ja voitin ennakkoluuloni. Oli nimittäin tosi hauskaa, sykkeet nousi, lämmin tuli ja ihan oikeasti joutui miettimään omaa koordinaatiotaan. Seuraavan päivän tuntemuksista päätellen varsin tehokas treeni… Ehdottomasti ensi viikolla uudestaan 😊

Viikoittain järjestettävillä ohjatuilla polkujuoksulenkeillä käytiin aika paljonkin kaverin kanssa toissa kesänä mutta sitten kävi niin, että kaveri muutti toiselle paikkakunnalle, enkä jostain syystä sitten saanut itsekseni aikaiseksi osallistua näihin polkujuoksuihin. Tänä syksynä ”ryhdistäydyin” tämänkin asian suhteen ja olenkin nyt ollut jo kolmesti mukana ohjatulla polkujuoksulenkillä. Hyvä niin, sillä suuntavaistoni on sen sorttinen, että yksin en uskalla lähteä metsästä uusia reittejä etsimään. Niinpä porukalla ja ohjaajan johdolla on kiva hölkkäillä, kun ei tarvitse pelätä eksymistä ja jokainen reitti kulkee hieman erilaisissa maisemissa. Tuleehan siinä useimmiten juteltuakin hölkkäharrastuksesta ja vähän niistä ja näistäkin matkan varrella 😊

Flowjoogaa kokeilin viime keväänä, eikä se tuntunut ollenkaan huonolta vaihtoehdolta. Flowjooga on ollut kesätauolla ja tunnit alkavat taas syyskuun alussa. Joukkoon mukaan siis syyskuun alussa…

Näillä toimin ajattelin tämän syksyn urheilua harrastaa ja tietenkin näiden lisäksi hölkkäillä itsekseni sen, minkä aikataulu ja oma kuntotasoni antaa myöden (luultavasti 1-3 kertaa viikossa). Tulossa siis erilainen ja vähän ”kokeellinenkin” syksy… Näillä mennään ja vuoden vaihteessa sitten tuumin, oliko ratkaisuni hyvä vai haluanko palata takaisin ”yksinäisen hölkkääjän” elämääni 😊 Aika näyttää…

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Viisas vai tyhmä, tyhmä vai viisas?

Tänään oli siis tarkoitus juosta Hämeenlinnan kaupunkimaratonilla puolikas, sen sijaan, että kirjoitan tätä blogia kotisohvalla. Mitä tapahtui?

Torstaiaamuna heräsin viiltävään kipuun, joka paikantui pääosin lonkan ulkosyrjään ja säteili sieltä lonkan koukistajaan ja takamukseen. Tässä kohtaa olin vielä toiveikas, että kyse olisi nopeasti ohimenevästä hermopinteestä tai lihaskrampista. Niinpä ajattelin lämmitellä lihaksia leppoisan rauhallisella koiralenkillä ja venytellä sen jälkeen ”paikkoja auki”. Valitettavasti nämä toimenpiteet eivät tuoneet toivottua lopputulosta.

Perjantaiaamuna lonkkaa viilsi edelleen. Niinpä oli aika ryhtyä ihan tosissaan pohtimaan osallistumista Hämeenlinnan puolikkaalle. Optimisti minussa ajatteli edelleen, että voihan se, mahdollinen hermopinne aueta vielä tai viimeistään, kun lihakset kunnolla lämpenevät lauantain puolikkaalla. Realisti minussa kyllä ymmärsi, että olisi suhteellisen järjetöntä lähteä puolikasta juoksemaan, jos jo lähtöviivalla sattuu…

Vaikka olen omasta mielestäni suhteellisen normaalilla maalaisjärjellä varustettu ihminen, on se kumma juttu, mihin tuo maalaisjärki tuntuu katoavan, kun kyse on asetettujen tavoitteiden saavuttamisesta. ”Karhun paini” optimistin ja realistin välillä siis jatkui koko perjantaipäivän. Kumpikaan ei tuntunut pääsevän voitolle ja lopulta halusin ”pallotella” ajatuksiani jonkun kanssa. Päädyin soittamaan parhaalle ystävälleni, joka onneksi ymmärtää, itsekin aktiivisesti urheilua harrastavana, tämän kaltaiset dilemmat varsin hyvin.

Pitkään puitiin yhdessä asian laitaa. Lopputulema oli tietenkin ja ennalta-arvattavasti piste realistille. Loppujen lopuksi asianhan voi kiteyttää varsin lyhyesti ja ytimekkäästi kysymykseksi: Haluanko olla viisas vai tyhmä? Kyllähän ”ihmeparantumisia” sattuu mutta aika paljon todennäköisempää kuitenkin olisi, että jo valmiiksi kipeä lonkka kipeytyisi entisestään puolikkaalla tai viimeistään sen jälkeen ja pahimmassa tapauksessa jotakin lonkasta menisi ihan oikeasti rikki.

Lauantaiaamuna lonkkaa viilsi edelleen… Päätin siis olla viisas ja jättää Hämeenlinnan puolikkaan juoksematta. Päätöstäni hieman helpotti se, että olen myös ilmoittautunut Tallinnan puolikkaalle. Ajatukseni tietenkin oli, että jos nyt ajoissa hieman ”huilin” niin Tallinnassa pääsisi lähtöviivalle hyvissä sielun- ja ruumiin voimissa.

Tästä hyvin ilmiselvästä järkeilystä huolimatta mieltäni edelleen täällä kotisohvalla kalvaa ajatus: Oliko päätökseni sittenkin tyhmä? Annoinko liian helposti periksi? Olisinko kuitenkin pystynyt tuon puolikkaan tänään juoksemaan, ilman suurempia vaurioita? Olisiko kuitenkin pitänyt lähteä edes yrittämään?

Milloin on hyvä hetki ja järkevää antaa periksi? Milloin luovuttaminen on luonteen heikkoutta tai kykenemättömyyttä toimia omalla epämukavuusalueellaan? Kysymyksiä, joita jokainen omaan harrastamiseensa tavoitteellisesti suhtautuva joutuu varmasti joskus omalla kohdallaan pohtimaan…

Tänään juoksutapahtumaan valmistautuminen vaihtui siis koiran kanssa ”köpöttelyyn” ja elokuisen maalaismaiseman ihailuun… Jonka jälkeen ”jalat kohti kattoa”. Ensi viikolla (lonkan ehdoilla) vesijuoksun ja kehonhuollon pariin. Toivottavasti mahdollisimman nopeasti näiden toimenpiteiden johdosta myös takaisin lenkkipoluille…

Tsemppiä kaikille tänään Hämeenlinnassa juokseville 🙂

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Välitilinpäätös…

Ensi lauantaina juostava Hämeenlinnan kaupunkimaraton sysäsi liikkeelle ajatusketjun, josta muotoutui lopulta jonkinlainen sunnuntaihölkkääjän välitilinpäätös…

Se hetki, kun ajatusketju sai alkunsa…

Hämeenlinnan kaupunkimaraton on minulle juoksutapahtumana erityisen merkityksellinen kahdesta syystä. Ensinnäkin olen nuoruuteni viettänyt ja aikuisuuteen kasvanut Hämeenlinnassa. Kaupunkimaratonin reitti tarjoaa siis minulle runsain määrin nostalgiaa ja nuoruusmuistoja. Väistämättä tulee mieleen Vanajaveden rannalla hölkätessä ensimmäiset teinivuosien pussikaljat ja ihastukset. Toki, aikakauteen liittyy asiaan kuuluvasti ripaus teiniangstia mutta kaiken kaikkiaan hauskoja nuoruusmuistoja.

Toisekseen Hämeenlinnassa hölkkäsin ihan ensimmäisen puolikkaani ikinä kesällä 2016. Hölkkäämisen olin aloittanut tammikuussa 2016 ihan ”puhtaalta pöydältä” eli koskaan aikaisemmin elämässäni en ollut hölkännyt. Toki, urheilua olin harrastanut jo vuosia ryhmäliikuntatuntien ja kävelyn merkeissä. Elämäni ensimmäisen puolikkaan hölköttelin aikaan 2:30 ja joitakin sekunteja päälle. 17-18 kilometrin kohdalla reitti kulki terassin ohitse ja koska päivä oli aurinkoinen ja lämmin, oli terassille kertynyt melkoinen joukko väkeä. Terassin ohittaessani sain asiaan kuuluvaa kannustusta: ”Hyvin menee. Jaksaa, jaksaa, jokainen juoksee omaa juoksuaan…” Olin niin fiiliksissä siitä, että edelleen tässä kohtaa matkaa taitoin, että ymmärsin vasta paljon myöhemmin, mistä tuo kannustus oikeastaan kertoi 😊

Ekalla puolikkaalla ikinä Hämeenlinnassa kesällä 2016…

Minä todellakin juoksin omaa juoksuani, sillä lähes kaikki tapahtumaan osallistujat olivat menneet menojaan jo aika päiviä sitten. Isommissa juoksutapahtumissa maaliin tulee väkeä vielä aika paljonkin tuon 2:30 jälkeenkin mutta Hämeenlinnassa olin kyllä ihan suvereenisti viimeisten joukossa. Ei haitannut, olin tästä huolimatta varsin tyytyväinen itseeni. Ensimmäinen puolikas oli hölkätty läpi ja maaliin tulin hyvin voivana ja hyvän tuulisena. Kaiken kaikkiaan ensimmäinen juoksutapahtumani ikinä oli hieno kokemus, joka motivoi jatkamaan hölkkäharrastusta entistä tavoitteellisemmin.

Kesällä 2017 suuntasin jälleen Hämeenlinnan kaupunkimaratonille ja matka oli tuo samainen puolikas. Päivä oli helteinen. En ole laisinkaan parhaimmillani kuumalla kelillä ja niinpä kotoa lähtiessä minulla ei ollut muita tavoitteita, kuin selvitä omin jaloin maaliin. Huoltojoukoiksi olin saanut puhutettua pikkuveljeni, joka kysyi lähdössä: ”Osaatko yhtään arvioida, mihin aikaan mun kannattais olla sua vastassa maalialueella?” En vielä tänä päivänäkään osaa selittää, mistä vakaa päätökseni juuri siinä hetkessä syntyi mutta vastasin hänelle käyttäväni reitillä aikaa 2:15. Aika tarkkaan pysyin päätöksessäni, maaliviivan ylitin ajassa 2:14 ja joitakin sekunteja päälle. Hyvä suoritus helteisessä säässä omaan kuntotasooni nähden ja aika parani edellisvuodesta 15 minuuttia.

Omalta kohdalta täydellisesti onnistuneen juoksutapahtuman jälkimainingeissa kesällä 2017…

Kesällä 2018 päätin skipata Hämeenlinnan (virhe) ja asettaa päätavoitteekseni Tallinnan maratonin puolikkaan. Tarkoitus oli tietenkin omaa ennätystä puolikkaalla parantaa. Valitettavasti sairastuin aivan ”jäätävään” flunssaan juuri ennen Tallinnan reissua. Niinpä Tallinnassa vierailin lopulta kisaturistin ominaisuudessa. Vuoden 2018 osalta jäi virallinen tulos puolikkaalta siis vain haaveeksi. Tätä en jäänyt kuitenkaan sen enempää harmittelemaan ja loppusyksyn treenit sujuivat suunnitelmien mukaan ja askel tuntui eteenpäin vievältä ja kevyeltä (syksy on itselleni aina vuodesta se paras aika treenata). Kaikki kiva kuitenkin loppuu aikanaan… Omat hyvin sujuneet treenini keskeytti melkoisen ”kipakka” välilevyn pullistuma ja tähän vielä päälle onnistuin murtamaan varpaani. Näin ollen kevät 2019 menikin pitkälti selkää kuntouttaessa eli reilut kolme kuukautta vesijuoksun parissa.

Odottavissa tunnelmissa Helsingissä toukokuussa 2019…

Tätä taustaa vasten toukokuussa 2019 Helsinki City Running Dayn puolikkaalle ei nyt hirveästi kannattanut odotuksia ja tavoitteita ”ladata”. Tapahtuman hölköttelin läpi ajassa 2:30 ja joitakin sekunteja päälle eli ajan suhteen olin palannut lähtöruutuun kesän 2016 suoritustasolle. Useimmiten ainakin positiivisena ihmisenä, ymmärrän kyllä, että selkäongelmien jälkeen oli ihan hyvä suoritus jo ylipäätään se, että kykenin tuon puolikkaan hölkkäämään. Sitä paitsi omaksi iloksenihan minä tätä teen mutta toisaalta aina ne onnistumiset (jotka nyt antavat odottaa itseään) tuovat kuitenkin harjoitteluun lisää motivaatiota.

Helsinki City Runnin Dayn jälkeen olen onnistunut omasta mielestäni treenaamaan ahkerasti, monipuolisesti ja jopa suhteellisen järkevästi. Nähtäväksi jää, mihin tämä riittää lauantaina Hämeenlinnassa… Olipa tulos mikä tahansa (tai ei tulosta ollenkaan), en ole pettynyt. Olen kuitenkin lopulta sitä mieltä, että yrittänyttä ei laiteta. Toisaalta tiedän, että pienikin parannus tuohon 2:30 aikaan, toisi tullessaan edes jonkinlaista uskoa siihen omaan tekemiseen ja mahdollisuuksiin kehittyä lajin parissa…

Näillä mietteillä kohti Hämeenlinnan kaupunkimaratonin puolikasta 🙂

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Elämäni ensimmäiset barefoot -kengät

Eräs, erittäin aktiivisesti liikuntaa ja retkeilyä harrastava ystäväni vannoo paljasjalkakenkien nimeen. Hän on minuakin houkutellut jo pitkään kokeilemaan kyseisiä jalkineita. Yleensä suhtaudun melko avoimin mielin itselleni uusiin juttuihin ja mielelläni kaikenlaista kokeilen, joskus kokeiluista tulee osa treenirutiiniani, toisinaan taas huomaan, että tämä nyt ei mitenkään ollut ”minun juttuni”. Paljasjalkakenkiä lähdin lähestymään täysin teoreettisesta näkökulmasta eli luin erilaisten asiantuntijoiden kirjoituksia aiheesta sekä monenlaisia käyttökokemuksia. Konkretiaksi paljasjalkakengät muuttuivat omalla kohdallani vasta, kun lähdin viime viikolla juoksukenkäasioissa apua kysymään Hyvinkään Intersportista. Tarina juoksukenkien valitsemisesta löytyy täältä

Itselleni sopivia juoksukenkiä valitessa yhdessä Hyvinkään Intersportin fysioterapeutti Villen kanssa kääntyi keskustelu jossakin vaiheessa paljasjalkakenkiin. Tilaisuuden ollessa otollinen asian suhteen halusin tietenkin paljasjalkakenkiä sovitella omaan jalkaani.

Vasempaan jalkaan sujautin erittäin ohutpohjaisen paljasjalkakengän, jossa vaimennus oli minimaalinen. Oikeaan jalkaan sovitin barefoot -kenkää, jossa on kunnon pohja. Näin tottumattomalle vasemman jalan minimalistinen kenkä tuntui jalkaan niin vieraalta, että päätin paljasjalkakenkäkokeiluni aloittaa hieman helpommin lähestyttävästä vaihtoehdosta. Luulenpa, että erittäin minimalistisella vaimennuksella varustetulla kengällä aloittaminen olisi vain ollut itselleni hieman liian suuri haaste kerralla ”pureskeltavaksi”. Niinpä valitsin ensimmäisiksi paljasjalkakengikseni Merrelin barefoot -kengät, jotka eivät oikeastaan edes ole puhtaasti paljasjalkakengät. Ajattelin kuitenkin, että niillä pääsisi asian tiimoilta alkuun. Toimiikohan ”porttiteoria” tässä asiassa?

Sain kuitenkin kuulla, että vaikka valitsemani barefoot -kengät eivät olekaan tyylipuhtaat paljasjalkakengät, saattaa niillä lenkkeilystä olla monenlaista hyötyä. Barefoot -kengissä kantapää ja päkiä ovat samalla tasolle eli kantakorotusta ei ole, ja tämän vuoksi näillä kengillä liikkuminen kuulemma tehostaa pohkeiden työskentelyä ja varmistaa jalan hyvän tuntuman alustaan. Lisäksi ohutpohjainen jalkine aktivoi ja vahvistaa jalkapohjien pieniä lihaksia.

Valinta on tehty… Vielä, kun löytyy oikea koko…

Ohjeeksi sain vielä, totutella vähitellen uusiin barefoot -kenkiini. Jälleen kerran tuumasta toimeen… Tuntumaa uusiin kenkiini hain kävelemällä. Kävellessä kengät tuntuivat tosi miellyttäviltä jalkaan, eikä jalat tai mikään muukaan paikka kipeytynyt. Ensimmäinen havaintoni barefoot -kengistäni oli siis se, että ne ovat aivan loistavat koiran lenkkittämiseen.

Seuraava askel olikin sitten kokeilla hölkkäämistä kyseisillä kengillä. Helpommin sanottu, kuin tehty… Omassa juoksukengässäni on 6 mm droppia eli kannan ja päkiän välistä korkeuseroa. Nyt, kun lähdin hölkkäämään kengillä, joista tämä korkeusero puuttui, ensimmäinen tuntuma oli, että juoksuaskel ja rytmi katoaa ihan kokonaan. Oikeastaan oli vaikea jopa hahmottaa, miten jalkaterän tulisi maanpintaan osua. Käsittämätöntä, miten (ainakin maallikosta) aika pieneltä tuntuva 6 mm:n muutos jalkineessa, saattaa ”horjuttaa” näinkin rajusti lihasmuistia. Yht`äkkiä hölkkääminen ei enää ollutkaan itsestään selvä taito, automatisoitu liikesarja, joka vie eteenpäin hitaasti mutta varmasti 😊

Ensimmäinen lenkki barefoot -kengillä tehty ja seuraavaksi järveen viilentymään…

Ensimmäinen lenkkini barefoot -kengillä oli siis varsin ”hapuileva” eli omalta kohdaltani allekirjoitan, että kenkiin todellakin kannattaa totutella vähitellen. Ensimmäinen barefoot -lenkkini oli vain muutaman kilometrin mittainen ja siltikin seuraavana aamuna akillesjänteissä, jalkapohjissa ja jopa ahterissa oli tuntemuksia, joista tiesi, jotain normaalista poikkeavaa tehneensä. Näitä kaikkia edellä kuvattuja lieveilmiöitä pidin kuitenkin hyvänä asiana, ehkä kroppani kaipasikin jo hieman ”ravistelua” kaikesta tutusta ja turvallisesta rutiinista. Totuttelu barefoot -kenkiin jatkuu ja neljännellä lenkillä alkoi jo (ainakin omasta mielestäni) askellus ja rytmi hieman löytyä. Mene ja tiedä, kuinka suuren osan lenkeistäni innostun tulevaisuudessa barefoot -kengillä juoksemaan (osan ainakin) tai vakuuttaako kokeiluni niin vahvasti, että päädyn ihan oikeita minimalistisia paljasjalkakenkiäkin vielä joskus kokeilemaan. Aika näyttää…

Suuret kiitokset Hyvinkään Intersportille ja fysioterapeutti Villelle kenkien valinnassa avustamisesta ja hyvästä ohjeistuksesta 😊

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Kysyvä tiellä pysyy…

Juoksukengistä en rehellisesti sanoen ymmärrä yhtään mitään. Vuonna 2016, kun aloitin tämän harrastuksen parissa, ensimmäiselle kympilleni treenasin kirpputorilta ostetuilla Adidaksen kengillä. Kymppi tuli kyllä aikanaan hölkättyä mutta oli jalatkin aina välillä tosi kipeet (saattoi johtua jo jonkun muun askeltamista ja itselleni vääränlaisista kengistä mutta saattoi myös johtua lisääntyneestä treenimäärästä, mene ja tiedä😊). Joka tapauksessa tämän jälkeen olen ostanut muutamat enemmän tai vähemmän ”pätevät” kengät. Kengät olen valinnut periaatteella, mitä nyt on sattunut käteen osumaan, kohtuulliseen hintaan.

Hämmästyttävää kyllä, joskus käy niin mieletön mäihä, että tälläkin periaatteella voi löytää ”timantit” eli aivan sattuman kaupalla omistukseeni siirtyi itselleni täydellisen tuntuiset juoksukengät. Alkuun hölkkäsin kaikki treenit näillä kengillä mutta nyt, kun kengät on olleet käytössä jo yli kaksi vuotta, en enää raaski käyttää niitä kuin spesiaalitapauksissa, sillä kyseistä kenkämallia ei ole enää myynnissä.

”Juoksukenkäviidakko” ja näistä sitten pitäisi pystyä valitsemaan se juuri itselle hyvä kenkä…

Olen kyllä kahteen otteeseen yrittänyt korvata nämä ”luottokenkäni” mutta pieleen meni molemmilla kerroilla. Olipa kengät sitten kalliit tai edulliset, eivät ne tuota muuta kuin harmia, mikäli ne ovat omaan jalkaan ja askellukseen vääränlaiset ja tämän olen oppinut valitettavasti ja ihan kirjaimellisesti ”kantapään kautta”. Ensimmäinen ”luottokenkiä” korvaava kenkäpari oli täysi katastrofi! En ollut edes osannut kuvitella, kuinka paljon juokseminen voi sattua vääränlaisten kenkien johdosta ja kuinka pitkäkestoisia jalkojen erilaisia kiputiloja niistä voi aiheutua. Toinen hankkimani kenkäpari oli hieman parempi mutta ei vielä hyvä sekään.

Näille ”timanteille” etsin korvaajaa…

Lopulta totesin, että oppiminen yrityksen ja erehdyksen kautta juoksukenkien hankinnassa on paitsi kallista myös kivuliasta puuhaa. Niinpä tulin siihen tulokseen, että tarvitsen apua asian suhteen.

Apua lähdin hakemaan Hyvinkään Intersportista. Tämä blogijuttu ei ole kaupallinen yhteistyö. Kyseisestä urheiluliikkeestä lähdin apua pyytämään lähinnä aikaisempien positiivisten asiakaskokemusten pohjalta.  Pääosin Hyvinkään Intersportista on haettu nuorelle herrallemme, milloin mitäkin urheiluvälinettä ja aina kyseisessä liikkeessä asioidessa on jäänyt asiakkaana sellainen fiilis, että henkilökunnalla on ihan oikeasti aikaa kuunnella asiakkaan tarpeita ja auttaa. Niinpä Hyvinkään Intersport tuntui luontevalta ja helposti lähestyttävältä taholta omankin asiani suhteen. Etukäteen pyysin lupaa blogijutun tekemiseen kenkäostoksistani, sillä ajattelin monen muunkin vasta harrastuksen alkutaipaleella olevan pohtivan näitä kenkäasioita.

En halunnut vain uusia kenkiä. Halusin myös tietää, mitä ominaisuuksia vanhoissa luottokengissäni oli, jotta osaisin itse seuraavan kerran kenkäostoksilla edes vähän kertoa, mitä kengältäni haluan. Halusin myös tietää, oliko luottokenkiäni vastaavat kengät itselleni hyvä vaihtoehto vai olisiko jonkin muun tyyppiset kengät vielä paremmat omaan jalkaani.

Hyvän kengän etsintä kannattaa ainakin aloittaa saman kenkävalmistajan valikoimasta, jonka kengistä on mahdollisesti jo aikaisemmin hyviä kokemuksia…

Hyvinkään Intersportissa minua kenkäasiassa auttoi fysioterapeutti Ville. Hän myös kertoi, että useimmista Intersporteista löytyy fysioterapeutti, joka voi asiantuntemuksellaan auttaa kenkäasioissa. Suosittelenkin oman kokemukseni pohjalta rohkeasti kysymään apua, sillä itse ainakin opin ostosreissun aikana aika paljon juoksukenkien tärkeimmistä ominaisuuksista ja niin ikään nilkkojeni ja jalkaterieni ominaisuuksista.

Minulle selvisi, että jaloissani ei ole ylipronaatiota (nilkan liiallista liikettä sisäänpäin) eli minun kannattaa valita neutraalit kengät pronaatiotuettujen sijaan. Nyt, kun neutraalien- ja pronaatiotuettujen kenkien ominaisuuksiin pääsin paremmin tutustumaan, ymmärsin, että ne katastrofikengät oli pronaatiotuetut eli täysin vääränlaiset omaan jalkaani. Ei siis ihme, että hölkkääminen kyseisellä kenkäparilla oli ollut varsin epämiellyttävä kokemus. Tältäkin olisi vältytty, jos olisin ajoissa ymmärtänyt kysyä apua 😊

Lisäksi selvisi, että jalkateräni holvikaaret ovat melko korkeakaariset. Tämä tarkoittaa sitä, että hölkätessä jalkateriin kohdistuva rasitus tulee korostuneesti kantapäälle ja päkiälle. Näin siis jalkaterän keskiosa ei rasitu yhtä voimakkaasti kuin päkiät ja kantapäät. Tämä ominaisuus yhdistettynä vääränlaisiin kenkiin saattaa helposti johtaa kantapäiden ja päkiöiden kipuihin ja rasitusvammoihin. Tästä johtuen, kengässäni olisi siis hyvä olla vaimennusta ainakin kantapään alla. Ihan uutena asiana minulle tuli se, että myös kengän kiertojäykkyyteen olisi hyvä kiinnittää huomiota. Sain kuulla, että mitä jäykempi välipohja kengässä on, sen enemmän se ”ohjaa” askelta. Koska korkeakaariselle jalkaterälle ominaista on usein myös jälkaterän jäykkyys, olisi hyvä, että kenkäni ei ”kiertojäykkyytensä” puolesta korostaisi tätä jalkaterän ominaisuutta eli minun olisi hyvä valita itselleni melko ”kiertolöysä” kenkä.

Kengän kiertojäykkyydestä kertoo se, kuinka paljon kenkä vääntyy, kun sitä kierretään kannasta ja päkiästä vastakkaisiin suuntiin…

Oma tuntumani täydellisistä juoksukengistä ”osui” siis melko lähelle myös fysioterapeutti Villen näkemystä siitä, millaiset juoksukengät minulle parhaiten sopisivat. Luottokenkäni nimittäin paljastuivat neutraaleiksi, melko kiertolöysiksi kengiksi, joista löytyi 6 mm droppia (kannan ja päkiän välistä korkeuseroa). Mahtavaa, nyt siis tiedän edes suurin piirtein, mitä lähden etsimään, kun juoksukengät tarvitsee seuraavan kerran uusia. Tosin, kuten kaikki muukin, myös jalka ja askellus muuttuvat eli saattaa olla, että sama kenkämalli ei sovikaan omaan jalkaan ”ajasta ikuisuuteen” mutta nyt minulla on kuitenkin jonkinlaiset suuntaviivat asian suhteen.

Tällä kertaa kenkäasia järjestyi nopeasti ja helposti, kun juoksukenkiin perehtynyt asiantuntija etsi minulle valmiiksi omia kenkiäni vastaavan kenkäparin eli ensimmäinen sovittamani kenkäpari oli juuri se etsimäni. Kuinkahan montaa kenkää olisin joutunut sovittamaan ilman asiantuntijan apua, ennen kuin se oikea olisi löytynyt tai olisinko ”omin nokkineni” löytänyt niitä ollenkaan?

Mun uudet ”menopelit”, ensimmäinen kympin testilenkki on tehty ja hyviltä tuntuvat 🙂

Samalla ostosreissulla tuli puheeksi myös paljasjalkakengät ja kevytjalkineet. Ensi viikolla pieni tarina siitä, miten ja millaiset barefootit päädyin hankkimaan, minkälaisen ohjeistuksen sain niiden käytöstä (näin aloittelijana) ja ensimmäisiä fiiliksiä paljasjalkakengillä juostuista lenkeistä…

Suuret kiitokset Hyvinkään Intersportille ja fysioterapeutti Villelle 🙂

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak