Mulla on puukasa… Mitä sulla on?

Niin koronavirus… Olin jo päättänyt hyvin vakaasti, että en aiheesta kirjoita, mutta koska sen leviämistä ehkäisevät toimet vaikuttavat nyt kaikkien meidän Suomalaisten elämään tavalla tai toisella, sivuaa tämä tarina aiemmasta päätöksestäni huolimatta aihetta.

Asia on äärimmäisen vakava ja suhtaudun siihen, kuten myös Suomen hallituksen antamiin määräyksiin, ohjeisiin ja suosituksiin asian vaatimalla vakavuudella. Huolenaiheitakin on monia, eniten ehkä huolestuttaa, miten tässä poikkeuksellisessa tilanteessa riittävästi tukea arkeensa saavat ikäihmiset, köyhät, pienituloiset, syrjäytymisvaarassa olevat lapset ja nuoret, pienyrittäjät, mielenterveyspotilaat jne. Toisekseen huolestuttaa se, miten koville hoitohenkilökunta mahdollisesti vielä joutuu tässä varsin poikkeuksellisessa tilanteessa.

Kaikkia meitä varmasti mietityttää ja kuten edellä mainitsin myös joltakin kantilta huolestuttaa vallitseva tilanne. Tästäkin huolimatta suonette anteeksi, tässä tarinassa lähestyn tätä vakavaa aihetta hieman kevyemmästä eli vapaa-ajan näkökulmasta.

Minun mielestäni paras harrastus ikinä – heppailu – on sekin nyt toistaiseksi tauolla poikkeuksellisten olosuhteiden vuoksi…

Itse olen tottunut käyttämään vapaa-aikaani melko paljon erilaisten harrasteiden parissa. Kulutan suhteellisen paljon erilaisia ryhmäliikuntatunteja, käyn uimassa tai vesijuoksemassa, hölkkään ja ratsastuksenkin olen löytänyt uudelleen useamman vuoden tauon jälkeen.

Koronaviruksen leviämisen ehkäisemiseksi määrätyt tai suositellut toimenpiteet ymmärrettävästi laittoivat pohtimaan vapaa-ajan käyttöä hieman uudenlaisesta näkökulmasta. Olemme sijaintimme suhteen siinä mielessä onnellisessa asemassa, että melkein kotiovelta pääsee ”puikahtamaan” varsin hyville, eikä edes kovin ruuhkaisille metsäpoluille. Olosuhteet koirien lenkittämiselle ja polkujuoksulle (lue hölkälle) ovat siis varsin optimaaliset, mutta miten korvata ryhmäliikuntatuntien jättämä aukko arjessa?

Voihan sitä ihminen harrastaa kaikenlaista…

Tätä aukkoa päätin lähteä paikkamaan aloittamalla uuden harrastuksen… Kutsun tässä nimittäin sahaamista harrastukseksi. Tontiltamme löytyy valtava määrä vuosikymmenten saatossa kerättyjä puukasoja. Valitsin siis yhden niistä ja päätin ”selättää” sen. Ihan hyvä harrastus. Tosissaan kun ryhtyy käsisahan kanssa heilumaan niin voin kertoa, että kyllä syke nousee ja keskivartalon tuki on arvossa arvaamattomassa.

Otin siis tavoitteeksi sahata joka päivä vähintään puolitoista tuntia, mielellään kaksi tuntia. Tämän vapaa-ajan, jonka itselleni suon oikeutan sillä, että talo kuitenkin lämpiää pääosin puulla. Pojatkin voivat saunoa melkein joka ilta, kun on sopivan kokoista pökköä heittää pesään. Ihan siis hyötyliikunnan näkökulmasta tehokas harrastus.

Tontilta löytyy kyllä projektia sekä yhteistyön merkeissä että yksilötasollakin. Tänään täytettiin yksi siirtolava tavaralla siippani kanssa hyvässä yhteistyössä. 

Ehtiihän siinä kaikenlaisia ajatuksia pyöritellä, kun pari tuntiakin sahailee. Päivänä eräänä aloin pohtia, että tuo puukasa itse asiassa taitaa merkitä minulle hieman enemmän, kuin ihan vaan hyötyliikuntaa. Varsinkin nyt, kun elämme varsin poikkeuksellisissa olosuhteissa, mutta muutenkin elämässä, aika monen asian suhteen joutuu joustamaan, tekemään kompromisseja ja olemaan sovinnollinen (vaikka ei huvittaisikaan). Puukasan kanssa ei tarvitse tehdä mitään edellä mainituista, sillä se on vain ja ainoastaan minun ikiomani. Omaa silmääni miellyttää ja luonnettani hivelee siisti sahausjälki, tismalleen samankokoisiksi sahatut puunpalat ja suoriin sekä säntillisiin riveihin aseteltu lopputuote.

Mun ihan ikioma projekti…

Tiedän, eihän tämä ihan järkevältä kuulosta, ihan samanlailla ne puut takassa tai saunan pesässä palavat vaikka sahausjälki ei ihan niin siisti olisikaan… Mutta mitä sitten, ketään en järjenvastaisella toiminnallani loukkaa, eikä se ole keneltäkään pois. Jollakin kummallisella tavalla koen, että tuon puukasan äärellä minulla on mahdollisuus toteuttaa itseäni juuri sellaisena kuin todella olen.

Niin ja takaisin tämän tarinan otsikkoon… Minulla on siis kasa puuta. Mitä henkistä tai aineellista ihan ikiomaa sinulla on? Onko sinulla taito piirtää? Intohimo kirjoittaa? Kyky hiljentyä asioiden äärelle? Taito eläytyä musiikin maailmaan? Tai ehkä jotakin ihan muuta ikiomaa? Voihan se olla, että se sinun ikioma asiasi on jotakin niin arkipäiväistä, että et ehkä ole asiaa ajatellut tästä näkökulmasta. Nyt jos koskaan tarvitsemme yhteisöllistä vastuunkantamista ja kanssa ihmisistä välittämistä, mutta ehkä myös ihan vähän vaan jotakin ihan ikiomaakin…

Näillä mietteillä tänään, SusannaK

Niin ja on minulla suunnitelmakin… Sitten joskus vuosien päästä, kun sahausurakka valmistuu, istutan puukasan kohdalle crème brûléen värisiä hanhikkeja ja istutusten eteen sijoitan välimeren turkoosin puutarhakaluston…

Toivottavasti ensi viikolla voin jo kirjoittaa tarinaa kevään ensimmäisistä kukkasista. Nythän en nimittäin todellakaan tiedä, mitä kaikkea kevään edetessä tontiltamme maasta ”puskee”. Enkä tietenkään mitenkään malttaisi odottaa….

Haluatko saada uunituoreeltaan tiedon seuraavasta blogipostauksesta. Mikäli haluat lukea pieniä tarinoita kukkulan päälle rakennetusta keltaisesta talosta, sen ympäristöstä ja asukkaista, ota seurantaan Facebook-profiilini

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

Voit seurata blogiani myös   https://www.blogit.fi/susannak

Follow my blog with Bloglovin

Please follow and like us:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *