Tuulikki tuli taloon…

Niin, miksi tehdä elämästä helppoa ja yksinkertaista, kun pienellä investoinnilla siitä voi tehdä vähän haastavampaakin😊

Ensimmäinen tiibettiläiseni – Ruusa

Tämä tarina saa alkunsa jo 1990-luvun lopulta, kun muutin pois kotoa. Kotonani on ollut aina koira ja koiraa rupesin aika nopeasti yksin asuessani kaipaamaan. Niinpä melko pian luokseni muutti tiibetinterrieri. Koirarodun valinta ei ollut tällä kertaa millään tavalla harkittu vaan yksi asia johti toiseen ja muutaman sattuman oikun kautta huomasin omistavani mitä uskollisimman ystävän – Tiibetinterrierin.

Muutama muunkin rotuinen koira on perheeseemme kuulunut tämän ihan ensimmäisen ikioman koirani jälkeen. Kun sekarotuinen koiramme kuoli neljä vuotta sitten, vannoin pyhästi, että enää meidän perheeseemme ei tule koiria.

Päätöstäni ryyditin melko pitkällä listalla järkiperäisiä syitä: Lomalle lähteminen on helpompaa, kun ei tarvitse etsiä koiralle hoitajaa, siivoaminen vähenee merkittävästi, aamukahvin voi juoda lämpimässä sisätiloissa sen sijaan, että poimii aamu kuudelta räntäsateessa koiran kakkaa pussiin jne.

Hämmästyttävä kohtaaminen kevätillassa

Eräänä kevätiltana olimme siippani kanssa etupihalla, kun kadunkulmasta kääntyi koiranulkoiluttaja. Hämmennyksemme oli sanoin kuvaamaton, kun huomasimme, että narun toisessa päässä tassutteli kylmän viileästi ensimmäinen tiibetinterrierini, joka oli siis tuossa kohtaa ollut autuaammilla metsästysmailla jo vuosikausia. Siinä tippui puutarhalapio kädestä saman tein ja ainoa, mitä sain siipalleni sanottua, oli: ”Nääks sä saman, kun mä? Siippani siihen: ”Joo, tuolta tulee Ruusan inkarnaatio!”

Eihän se kotikadullamme kävellyt koira tietenkään ollut haudan takaa noussut koiramme tai tiettävästi ainakaan, kenenkään inkarnaatio. Asialle oli lopulta paljon yksinkertaisempi selitys. Naapurikorttelin tiibetinterrieri vaan yksinkertaisesti muistutti olemukseltaan ja väritykseltään aivan hämmästyttävän paljon Ruusaa.

Höpö ihan vielä pienenä pentuna…

Pyörremyrsky

Naapurikorttelin koiranomistaja otti tavaksi ulkoiluttaa tiibettiläisiään kotikadullamme. Me puolestaan otimme tavaksemme tervehtiä ja rapsutella naapurikorttelin koiria aina, kun vaan satuimme pihalle iltalenkin aikaan. Tästä alkoikin sitten se todellinen sisäinen ”henkien taisto”. Joka aamu aamukahvilla toistin itselleni mantraa: ”Mieti, kuinka kiva on istua juomassa kahvia, kun ei tarvitse lähteä räntäsateeseen keräämään koirankakkaa tien poskesta.”

Oli muuten harvinaisen huono ja voimaton mantra, ottaen huomioon, että vähän vajaata vuotta myöhemmin tämä suuri ”henkien taisto” oli totaalisesti hävitty. Nimittäin maaliskuussa 2018 ovestamme asteli sisään tiibetinterrieri Höpö.

Niinhän sitä tavataan sanoa, että rakkaalla lapsella on monta nimeä. Höpön lempinimien lista saattaa ehkä kertoa jotakin koiranpennun luonteen laadusta. Nimilistalta nimittäin löytyy muun muassa Himalajan Hullu, Sähkö Pokemon, Tohtori Täystuho ja Pyörremyrsky.

Arvostan myös suunnattomasti poikani asennetta siinä vaiheessa, kun jalkapallokentän laidalla muut vanhemmat katsoivat asiallisesti peliä ja kannustivat omaa joukkuetta voittoon ja minä puolestani ”painin” tiibetinterrierin kanssa, joka olisi tietenkin halunnut mukaan poikien kanssa pelaamaan palloa. Pelin jälkeen poikani palasi kentältä hyväntuulisena ja kehaisi: ”Äiti, meillä oli kova matsi, mutta hyvin tekin Höpön kanssa painitte” 😊

Höpö on aivan äärimmäisen lojaali, iloluontoinen, sosiaalinen ja ennen keikkea yksi ystävällisimmistä ja suuri sydämisimmistä koirista, joita kohdalleni on osunut. Höpö nyt vaan oli pienenä ihan vähän villimpi tapaus. Nykyään Höpö on jo ihan kunnon koirakansalainen niin kuin asiaan kuuluu 😊

Uskollinen ystävä lähdössä mukaan treenikaveriksi 🙂

Outo karvapallo

Ajatus toisesta koirasta oli kytenyt mielessäni jo kuukausia, kun kuulin, että Tuulikki etsii kotia. Ajankohta koiranpennun ottamiselle ei nyt ehkä ollut ihan se suotuisin, kun meillä on parhaillaan myös muutto käynnissä. Paluuta ei kuitenkaan enää siinä vaiheessa ollut, kun olimme nuoren herran kanssa käyneet Tuulikkia katsomassa. Tuulikki sulatti sydämemme samoin tein.

Niinpä Tuulikki muutti meille Höpön suureksi järkytykseksi. Vaikka Höpö on ollut melko paljonkin tekemisissä toisten koirien kanssa, oli hämmennys sanoin kuvaamaton, kun Tuulikki asteli sisään. Ensimmäisen illan Höpö istui sohvannurkassa ja yritti epätoivoisesti ymmärtää mitä hittoa oikein on tapahtunut ja kuka hemmetti tuo liikkuva karvapallo oikein on?

Tuulikki muutti meille…

Onneksi aamu on iltaa viisaampi… Aamulla Höpö jo uskaltautui alas sohvalta tekemään (tosin hyvin varovaisesti) tuttavuutta oudon karvapallon kanssa.

Iltapäivällä jo vähän tiedusteltiin karvapallon potentiaalia leikkikaveriksi ja seuraavan päivän päiväunet nukuttiinkin jo sulassa sovussa vierekkäin (”ehkä tuo outo karvapallo on sittenkin ihan ok”)

Niinpä, miksipä siis vain muuttaa, kun samalla vaivalla voi ottaa koiranpennun ja muuttaa😊

Ystävällisin terveisin (henkilökunnan edustaja), SusannaK

Haluatko saada uunituoreeltaan tiedon seuraavasta blogipostauksesta. Mikäli haluat lukea pieniä tarinoita kukkulan päälle rakennetusta keltaisesta talosta, sen ympäristöstä ja asukkaista, ota seurantaan Facebook-profiilini

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

Voit seurata blogiani myös   https://www.blogit.fi/susannak

Follow my blog with Bloglovin

Please follow and like us:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *