Ruusunpunaisia kuvitelmia ja tahmea todellisuus…

Mielestäni hölkkäharrastuksen ehdottomasti vaikein osuus on toistuvasti uudelleen aloittaminen. Edellisen kerran olen ollut harrastuksen parissa 30.10., jonka jälkeen olen ollut ongelmissa kintun kanssa ja tähän päälle vielä onnistuin sairastumaan flunssaan.

Tällä kertaa en siis kuitenkaan ole joutunut olemaan edes kovin pitkään poissa lenkkipoluilta. Siitäkin huolimatta, se aloittamisen vaikeus…

Kinttu tuntuu jo paremmalta. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että ei vielä ihan hyvältä, mutta paremmalta ja flunssakin on ollut jo useamman päivän oireeton. Niinpä päätin alkuviikosta lähteä varovasti kokeilemaan, josko sitä voisi tehdä pikkuhiljaa paluun lenkkipoluille.

Viime aikoina urheiluharrastus on ollut käytännön syistä lähinnä koiran kanssa kipsuttelua…

Seuraan suhteellisen aktiivisesti erilaisia harrastukseeni liittyviä keskustelufoorumeita. Aika usein näkee päivityksiä siitä, miten ihanaa on päästä tauon jälkeen taas juoksemaan ja hyvä niin, näitä päivityksiä on aina kiva lukea. Omalla kohdallani tilanne on kuitenkin varsin päinvastainen. Telakallahan sitä odottaa enemmän, kuin kuuta nousevaa, että pääsisi takaisin lenkkipoluille. Muistelee niitä hyviä hetkiä harrastuksen parissa ja etenkin sitä hetkeä, kun kulku on ”höyhenen kevyttä” ja tuntuu, että vain taivas on kattona. Niinpä niin, mukavia muistoja ja sitten todellisuus ”iskee päin näköä”.

Maanantaina lähdin siis kuuden viikon tauon jälkeen hölkälle. Ajattelin ”pelata varman päälle” ja edetä, joka toisen kilometrin kävellen ja joka toisen hölkäten. Ikinä ja tarkoitan todellakin ikinä, ei hölkkääminen ole tuntunut yhtä työläältä, ei edes silloin, kun aloitin lähes tyhjästä. Keskivauhti hölkkäosuuksilla oli melkein 8 minuuttia kilometrillä ja siltikin kulku tuntui siltä, kuin olisi edennyt tahmaisen liisterin päällä.

Maanantain lenkillä kiertelin paikallisen uhheilupuiston ympäristössä…

Syke pysyi kyllä hienosti samalla tasolla, kuin esimerkiksi normaalisti kävellessä eli ongelma tuskin oli tällä saralla. Miksi siis tuntuma oli, kuin olisi hölkännyt rautasaappaat jalassa? Kaikenlainen (ja odotettu) liikunnan riemu, mihin se katosi? Ihan, kuin siitä olisi valovuosi (todellisuudessa 6 viikkoa) aikaa, kun vielä kykenin suhteellisen vaivattomasti ja ennen kaikkea hyvällä fiiliksellä juoksemaan kympin tuntiin…

No, näitä huonompia ja parempia lenkkejä tulee… Totesin kuitenkin, että turha tässä kohtaa ”on runnoa väkisin” menemään ja päädyin suosilla keventämään vielä entisestään menoa. Niinpä, kun kaveri pyysi paria päivää myöhemmin kuntoportaisiin, niin mikäs siinä. Olin kuitenkin ehdottomasti vailla raitista ilmaa ja iloluontoista seuraa. Ystävääni varoitin kuitenkin etukäteen, että tällä kertaa ”paukut” tuskin riittävät muuhun, kuin kävelyvauhtiseen ylöspäin kipuamiseen ja peruskestävyystreeniin. Näin siis sovittiin…

”Tosta vaan mennään ton alikulkukäytävän alitse ja sitten ne kuntoportaat onkin suoraan edessä…”

Tällä kertaa alkulämmittelyn reitittäminen oli poikkeuksellisesti minun vastuullani, sillä olin kulkenut aikaisemmin ystävääni enemmän kuntoportaiden ympäristössä. Melkein suoriuduinkin tehtävästä, vasta viimeisessä mutkassa ryhdyin väittämään ”kiven kovaa”, että kuntoportaat ovat nyt kohta suoraan edessämme.

Tässä kohtaa ystäväni puhkesi nauruun ja totesi: ”Ethän sä nyt voi ihan tosissas tollasta väittää, kun ne hiton portaat näkyy tuolla meidän selän takana.” Väitin kuitenkin… Suuntavaistoni on kautta aikojen tunnetusti ollut suhteellisen heikko (lievästi ilmaistuna), mutta tätä voin kyllä pitää jo yhtenä parhaista suorituksistani ”katoamisen” saralla😊

Olipahan liukkaassa kunnossa portaat tällä kertaa…

Kuntoportaille saavuttuamme olikin sitten ihan selvää, että kävelyvauhti on ainoa oikea ja järkevä valinta, ei ainoastaan kuntotasoon nähden, vaan myös olosuhteiden pakosta. Portaiden pinta oli nimittäin edellisen päivän sateen ja kyseessä olevan päivän pienen pakkasen johdosta suhteellisen liukas.

Ylöspäin homma eteni vielä suhteellisen turvallisesti, mutta alaspäin tultaessa syke nousi ihan jo pelkästä kauhusta ja kaiteessa tuli roikuttua paikoitellen kaksin käsin. Ei se mitään, kivaa oli… Raitis ilma virkisti, mukava seura sai hyvälle tuulelle ja taas olemme ystäväni kanssa yhtä kokemusta rikkaampia…

Tasapainoilua ”kieli keskellä suuta” ihan vaan turvallisuussyistä 🙂

Näillä mentiin tällä viikolla (tänään vielä vähän kehonhuoltoa) ja toivotaan, että ensi viikolla tai ehkä sitä seuraavalla tai joskus hölkkäkin vielä kulkee ja tuntuu mukavalta…

Mukavaa Joulun aikaa toivotellen, SusannaK

Ruusukuva: Pixabay

Muut kuvat: Melontamania -blogin Taija

Haluatko saada uunituoreeltaan tiedon keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän seuraavasta blogipostauksesta. Mikäli haluat seurata edesottamuksiani urheiluharrastuksen parissa, ota seurantaan Facebook-profiilini

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

Voit seurata blogiani myös   https://www.blogit.fi/susannak

Follow my blog with Bloglovin

Please follow and like us:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *