The finnish girls are alive…

Säännöllisen epäsäännöllisesti käymme hyvän ystäväni Taijan kanssa koiria lenkittämässä. Melontamania -blogia kirjoittava ystäväni on kokenut retkeilijä ja luonnossa kulkija. Niinpä onkin tosi hienoa, että omistaa ystävän, jonka seurassa voi turvallisin mielin lähteä pimeään metsään, vaikka itsellä ei olisi minkäänlaista ”käryä” sijainnista tai siitä, miten kohteesta navigoidaan kotiin.

Taijan olen tuntenut yli kymmenen vuotta ja yhteisen matkamme aikana olemme ehtineet touhuta kaikenlaista. Aina joskus koiralenkillä tulee muisteltua menneitä. Eilen illalla puhe kääntyi, ehkä ikimuistoisimpaan ”tempaukseemme” ikinä, nimittäin Gotlannin ympäriajoon. Ajatushan on sinällään ihan hyvä, mutta sanotaanko nyt vaikka näin, että pitkään reissun jälkeen puhuimme ”kauhujen saaresta” ja ”helvetin vempeleistä”😊

Gotlantiin saavuimme kesäsesongin viimeisellä suoralla lennolla Helsingistä. Kotiinpäin jouduimmekin sitten kurvaamaan Arlandan kautta. 

Pyöräretkellä Gotlannissa

Virheliike… Päätimme jättää omat tutut ja turvalliset fillarit kotiin ja vuokrata polkupyörät Visbystä. Pyörien vuokraus tehtiin etukäteen netissä ja yllätyksemme oli aika suuri, kun paikan päällä teimme ensimmäistä kertaa tuttavuutta ”vuokrapeliemme” kanssa. Ei ihan niin ergonomiset polkea, kuin olimme odottaneet. Itse asiassa viikon aikana kävi ilmi, että polkemisen suhteen ”vapaa kyytiä” oli turha odottaa…

Polkea sai ihan tosissaan, että kulkupelin sai pidettyä ylipäätään liikkeessä. Helvetin vempeleiden todellinen ”luonne” meille kuitenkin paljastui vasta viikon edetessä. Tässä vaiheessa haluan huomauttaa, että olimme ennen reissua pyöräilleet ihan harjoitusmielessä aika paljon eli kunnon piti kyllä olla, asetettuun tavoitteeseen nähden, ihan kohdillaan.

Ensimmäinen reissupäivä… Mielettömän hyvä fiilis. Pitkään odotettu ja suunniteltu reissu oli vihdoinkin alkamassa. Ilma oli ihanan aurinkoinen, tuuli myötäinen ja reitti alamäkivoittoinen, joten mikäpä siinä oli polkiessa ja ihaillessa merellisiä maisemia.

Matka taittui mukavasti ja illan pimetessä kurvasimme saaren eteläosassa sijaitsevalle leirintäalueelle. Itse asiassa ihanassa myötätuulessa matkaa tuli taitettua huomattavasti alkuperäistä päiväsuunnitelmaa enemmän, lähes 75 km. Tämä olikin sitten reissun ainoa etappi, joka sujui suotuisissa merkeissä.

Sairastapaus nro I… Toisen reissupäivän aamuna tunsin itseni huonovointiseksi ja kurkku oli niin kipeä, että aamupalan nieleminen alkoi tuntua todelliselta haasteelta. Puolilta päivin nenäkin jo valui kuin seula. Päätimme kuitenkin jatkaa matkaa ihan hissukseen ja ”heikoimman lenkin” eli minun, jaksamisen ehdoilla. Matka tosiaankin eteni hitaasti, eikä edes kovin varmasti.

Säiden armoilla… Toisen reissupäivän aikana säätila muuttui epävakaaksi ja varsin tuuliseksi. Valitettavasti kulkusuuntamme tuuleen nähden oli vastainen. Loput viisi päivää poljimmekin sitten sateessa, sateessa, pienessä tihkussa, sateessa, ukkoskuurossa, sateessa ja suurimman osan matkaa hyytävässä vastatuulessa.

Urheasti kohti tuulta ja tuiskua vaikka olotila ei olekaan kovin häävi. Taisin soittaa loppuviikosta siipalleni ja ilmoittaa hieman dramaattisesti, että en ole ihan varma selviänkö reissusta hengissä kotiin…

Nälkäkiukku… Vaikka reissua oli ihan oikeasti suunniteltu huolella, emme osanneet huomioida etukäteen sitä tosiasiaa, että suurin osa matkan varrelle osuneista pikkukaupoista ja kahviloista oli suljettu kesäsesongin päätyttyä. Tämän vuoksi pyöräilimme pitkiä etappeja, ilman mahdollisuutta täydentää neste/muonavarantoamme.

Itse kuulun niihin ihmisiin, jotka tulevat nälkäisinä helposti vähän kiukkuisiksi. Vähän kiukkuinen on tässä kohtaa suhteellisen lievä ilmaus. Niinpä eräänä päivänä, kun reitin varrelta ei tahtonut millään löytyä kauppaa, kahvilaa tai mitään, missä olisimme voineet retkiruokavarantojamme täydentää ja matkaakin oli tehty jo lähemmäs seitsemän tuntia, katkesi ”kamelin selkäni” melko totaalisesti.

Saattaa olla, että viskasin helvetin vempeleen pusikkoon ja jäin bussipysäkille istumaan ja murjottamaan. Tässä kohtaa ”lehmän hermoinen” ystäväni vain totesi, omaan rauhalliseen tapaansa: ”Kuule, susta tulee vähän rasittava ihminen nälkäsenä”. Keittelimme siinä bussipysäkillä sitten vähän kaakaota, jonka jälkeen kävin kiltisti noutamassa hyljätyn kulkupelini kaseikosta ja matka pääsi jatkumaan.

Neljäntenä reissupäivänä oli Taijakin sitten jo flunssan kourissa.

Sairastapaus nro II… Neljäntenä reissupäivänä myös Taija sairastui flunssaan. Flunssa taisi kuitenkin olla siinä kohtaa hänen murheistaan se pienempi, sillä edellisenä yönä hän oli herännyt hammassärkyyn. Päivän aikana hammassärky tuntui vain yltyvän. Enpä ole ennen nähnyt pyöräretkeilijää, joka käy hakemassa kaupasta useamman pullon Vadecum-suuvettä ja polkee menemään nenä solkenaan valuen, silmät lähes umpeen turvonneina ja suu täynnä Vadecumia.

En oikein usko, että se Vadecumin suussa pitäminen oikeasti hammassärkyä helpotti, mutta hyvä jos siitä oli henkisellä puolella kuitenkin jotakin apua.

Finnish girls are alive… Reissun viimeiselle pyöräilypäivälle jäi aiottua enemmän kilometrejä taiteltavaksi, johtuen pienistä vastoinkäymisistämme ja näin ollen suunniteltua hitaammasta etenemisestämme. Hyytävässä vastatuulessa suuntasimme katseemme kohti Visbytä ja päivän haasteita. Hitaasti ”nitkuttaen”, räkä poskella, etenimme päivän etapin ensimmäisen 40 kilometriä, jonka jälkeen matkanteko olikin sitten jo ihan yhtä ”henkien taistoa”. Lähestulkoon kävelyvauhtia, huojuen ja horjuen, saavuimme lopulta määränpäähämme Visbyläisen hostellin pihalle.

Aika metka paikka… Visbyläinen hostelli oli siis sijoitettu entiseen vankilaan ja suurin osa kaltereistakin oli vielä paikoillaan.

Kauhuksemme kuitenkin huomasimme, että hostellin vastaanotto oli sulkeutunut vajaa puoli tuntia aikaisemmin ja ovi oli tiukasti lukossa. Suhteellisen kaikkemme antaneina, yksinkertaisesti vain valuimme istuma-asentoon ja jäimme niille sijoillemme nojaamaan hostellin oveen.

Onneksemme hostellin pitäjä oli viereisellä terassilla oluella ja ilmeisesti epätoivomme nähtyään, päätti pelastaa meidät pulasta. Ystävällisesti hän antoi meille huoneen avaimet ja totesi:”Now just go to rest and come back tomorrow and pay your room

Seuraavana aamuna palasimme hostellin toimistoon maksamaan yöpymisemme, kun kävelimme ovesta sisään hostellin pitäjä nousi pöytänsä takaa, nosti kätensä ilmaan ja huusi suhteellisen kuuluvalla äänellä: The finnish girls are alive!Harvemmin näkee kenenkään kasvoilla niin aidosti ilahtunutta ja helpottunutta ilmettä. Ilmeisesti olimme edellisenä iltana olleet niin surkea näky, että hostellin omistaja oli ihan aidosti ollut huolissaan hyvinvoinnistamme ja ylipäätään selviytymisestämme 😊

Uskon ja itse asiassa tiedän, että Gotlanti on hieno paikka retkeillä ja pyöräillä, joten kaikesta huolimatta, suosittelen. Meidän reissu nyt vain ei tällä kertaa sujunut suunnitellusti… Mutta näitä sattuu ja vaikka reissuviikon aikana kiroilutti ihan vaan muutamaan otteeseen, niin jälkeenpäin reissua on kyllä naurettu moneen kertaan vedet silmissä… Yhteiset kokemukset ja muistot ovat mielestäni ehdottomasti ystävyyden yksi suurimmista rikkauksista 🙂

Kuvat löytyivät Taijan arkistojen kätköistä.

Haluatko saada uunituoreeltaan tiedon keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän seuraavasta blogipostauksesta. Mikäli haluat seurata edesottamuksiani urheiluharrastuksen parissa, ota seurantaan Facebook-profiilini

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

Voit seurata blogiani myös   https://www.blogit.fi/susannak

Follow my blog with Bloglovin

Please follow and like us:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *