Menetetty unelma…

Yritän parhaani mukaan pysyä tässä blogissa asian ytimessä eli keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän kuulumisissa juoksun (lue hölkän) tiimoilta. Elämä on kuitenkin paljon muutakin, kuin harrastus ja väistämättä elämän hyvät ja huonot hetket heijastuvat myös harrastamiseen… Tavalla tai toisella…. Siksi siis poikkean tässä kirjoituksessa hieman aiheen ytimestä… Suonette anteeksi😊

Taas alkaa olla se aika vuodesta, kun valoa saa etsimällä etsiä…

Yli 30 vuotta olen haaveillut vanhasta talosta. Muistan, kun rippileirillä aikoinaan (lähes ikuisuus sitten) oli tehtävä, jossa piti kuvailla oma unelmien koti. Tehtävästä sain palautteen, että kirjoitukseni unelma kodista sopi täydellisesti yhteen sen mielikuvan kanssa, jonka ihmiset olivat ehtineet luoda persoonastani lyhyen tuttavuuden jälkeen.

Unelma vanhasta talosta on elänyt kaikki nämä vuodet sisälläni, joskus voimakkaampana, joskus taas vain kalpeana kaipuuna. Viimeiset kymmenen vuotta olemme siippani kanssa etsineet enemmän ja vähemmän aktiivisesti sitä juuri meille täydellistä taloa. Kymmeneen vuoteen on mahtunut aika monta asuntonäyttöä, aikaa etsintään on siis kulunut ja käytetty aika paljon. Monien talojen potentiaalia on pohdittu ihan tosissaan ja lopulta päädytty kielteiseen ratkaisuun. Tämä johtunee osaltaan haluttomuudesta tehdä kompromisseja, kun tietää tarkalleen, mitä etsii ja mitä haluaa.

Jo lenkille lähtiessä… Katulamppujen valossa…

Vihdoin ja viimein heinäkuussa ”kolahti”, se oli rakkautta ensisilmäyksellä… Meidän täydellinen talo (se talo, jonka kuvailin rippileirillä lähes 30 vuotta sitten). Teimme talosta tarjouksen ja laitoimme oman asuntomme myyntiin. Pettymys oli aika suuri, kun jouduimme syksyn iltojen pimetessä toteamaan, että emme saa omaa asuntoamme kaupaksi ja siitä meidän täydellisestä talosta tuli menetetty unelma.

Tiedän, kyse on lopulta vain talosta ja asioita pitää osata suhteuttaa. Tavallaan ymmärrän, että on täysin kohtuutonta surra menetettyä unelmaa, kun monilla ihmisillä on ihan oikeasti tosi vaikeita ja traagisia asioita, joiden kanssa on elettävä. Toisaalta en voi sille mitään, että olen surullinen. Pahinta kaikessa on oikeastaan se, että en kehtaa kertoa kenellekään, kuinka paljon asia oikeastaan tekee kipeää tai olla avoimesti surullinen, koska tiedän olevani pikkumainen omien pienten murheideni kanssa.  Ehkä juuri siksi koin tarvetta kirjoittaa asiasta…

Millä mittarilla voidaan arvottaa asiat, joista ihmisen sopii olla surullinen? Onko aina pakko ryhdistäytyä, olla reipas ja uudelleen orientoitua? Mitä jos ei juuri tällä hetkellä keksi mitään, mikä korvaisi menetetyn unelman? Kuinkahan monta kilometriä pitää juosta, ennen kuin pahimmasta pettymyksestä pääsee ylitse? Kuinkahan monta rasitusvammaa tulee hankittua, ennen kuin pystyn hyväksymään, että en voi asua siinä meille täydellisessä talossa?

Lenkiltä palatessa edelleen katulamppujen loisteessa…

Niin ja pienenä vinkkinä… Jos asut maalla, etkä halua ”kylähullun” mainetta, älä laula juoksulenkillä (ainakaan kovin kovaäänisesti) vaikka kuvittelisitkin olevasi yksin, keskellä ei mitään… Itselleni kävi nimittäin eilen niin, että olin hölkkäillyt keskellä ei mitään lähes yhdeksän kilometriä näkemättä koko matkan aikana ketään muuta. Niinpä olin matkan aikana laulanut soittolistani biisejä juoksun tahtiin, eipä tarvinnut kurkkia sykemittaria, kun varmistin PK-sykkeillä pysymisen perinteisellä pitää pystyä puhumaan (tai omassa tapauksessani laulamaan) konstilla.

Suht suurella antaumuksella annoin mennä ”istun puiston penkillä, joka valtion omaa on. Mul on rakkauden väriset housut ja paita hihaton. Kuluneet kulmahampaat loput kynsistä syö, kun tuo perkeleen pohjoistuuli huulet lyö”, kun melkein törmäsin tiukan mutkan takaa ilmestyvään koiranulkoiluttajaan. Ilmeestä päätellen tuo Dingon biisissäkin mainittu pohjoistuuli oli kantanut sulosointuni myös kyseisen koiran ulkoiluttajan korviin. Eipä siinä auttanut muu, kuin tervehtiä ystävällisesti ja hymyillä vienosti….

Niinpä niin, juoksu kulkee ja laulu raikaa, että eipä kai ne asiat kovin kummoisella tolalla lopun perin ole, vaikka hetkellisesti tuntuukin kurjalta 😊

Haluatko saada uunituoreeltaan tiedon keski-ikäisen sunnuntaihölkkääjän seuraavasta blogipostauksesta. Mikäli haluat seurata edesottamuksiani urheiluharrastuksen parissa, ota seurantaan Facebook-profiilini

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

Voit seurata blogiani myös   https://www.blogit.fi/susannak

Follow my blog with Bloglovin

Please follow and like us:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *