Terveiset Tallinnasta!

Ensin ajattelin, että olen pettynyt, sillä tällä kertaa en päässyt lähellekään asettamaani aikatavoitetta. Toisaalta aikatavoite oli varmasti melko optimistisesti, eikä edes kovin realistisesti asetettu. Eikä ehkä niinkään omista lähtökohdista käsin vaan puhtaasti kilpailuhengessä (sisarusten välisestä kilpailusta kirjoitin viime viikolla otsikolla Hävettää). Lähdin siis tavoittelemaan samaa aikaa 2:07 puolikkaalla, jonka pikkuveljeni oli juossut viikkoa aikaisemmin. Oma tulokseni Tallinnassa oli 2:15 ja joitain sekunteja päälle ja nettoaika 2:11 ja joitain sekunteja päälle, että kauaksi jäi toteutuma tavoitteesta. Oma ennätyksenikin (kesältä 2017) kyseiseltä matkalta on muutamia minuutteja parempi kuin Tallinnan uunituore tulos.

Muutaman tunnin kuluttua maaliin tulosta kuivat kamat päällä, hyvin ravittuna ja nesteytettynä alkoi päivän juoksusta tulla ihan oikeasti ”voittajafiilis”. Kun ryhdyin päivän juoksua hiljaa mielessäni käymään läpi, ymmärsin, että loppuaika ei oikeastaan aina olekaan se tärkein mittari. Mikä siis teki minusta (oman itseni) voittajan Tallinnassa viime sunnuntaina?

Lähdin liikkeelle lähtöryhmän D hänniltä. Alkumatka oli aika ruuhkainen, enkä oikein löytänyt sopivaa väliä, jossa olisin päässyt etenemään omaa ”matkavauhtiani”. Koska olin kuitenkin maisemien katselun sijaan päättänyt juosta aikaa vastaan lähdin heti kättelyssä ”napsimaan” selkiä. Aikamoista siksakkiahan juoksu sitten oli, johtuen juoksijoiden runsaasta lukumäärästä. Lisäksi vauhti oli aika tempoilevaa, kun jouduin etsimään itselleni sopivaa väliä edetä ja tähän väliin osuikin sitten muutama vauhdin suhteen melko hidas kilometri.

Ensimmäinen kymmenen kilometriä meni helposti siitäkin huolimatta, että pidin lähes koko ajan omaan kuntotasooni nähden ihan hyvää vauhtia yllä ja annoin sykkeiden nousta reilusti vauhtikestävyyden puolelle. Toki tiesinkin, että ensimmäinen kymppi menee helposti, eniten jännitti, paljonko ensimmäisen kympin vauhti verottaa voimia esim. 15 tai 18 kilometrin kohdalla. Olen kuitenkin suhteellisen vahvasti sisäistänyt ajatuksen siitä, että alkumatka on syytä ottaa rauhallisesti ja ei se matka tapa vaan vauhti. Ensimmäistä kertaa koko hölkkähistoriani aikana uskalsin lähteä matkaan hieman rehvakkaammin.

Lauantaina käytiin fiilistelemässä kympin lähtöä

Kuten todettu, vähän uumoilin, että alkumatkan vauhti ”kostautuu” 15 kilometrin viimeistään 18 kilometrin kohdalla. Tästäkin huolimatta päätin yrittää pitää yllä 6 min kilometrivauhtia niin kauan, kuin kantti kestää. Tässä onnistuinkin melko hyvin, lukuun ottamatta muutamia ruuhkaisia paikkoja ja juomapisteitä, joille pysähdyin ihan suosista ottamaan huikkaa.

Sitten tapahtui jotain täysin odottamatonta… Oikeastaan niitä tuntemuksia on aika vaikea pukea sanoiksi mutta yritän kuitenkin. 15 kilometrin kohdalla huomasin, että alkumatkan vauhdista huolimatta juoksu kulkee, fiilis on aivan loistava, eikä minkäänlaisia väsymisen merkkejä ole ilmassa. Yleensä viimeistään 17 kilometrin kohdalla alkaa matka painaa jaloissa ja näitä tuttuja tuntemuksia aloin odottaa. Toisin kuitenkin kävi…

Jokaisen alkavan kilometrin kohdalla ajattelin, että kyllä tässä nyt vielä yksi nopea kilometri menee, ennen kuin hyydyn ja ihmeekseni menihän niitä useampia. 18 kilometrin kohdalla sain näköpiiriini 2:15 jäniksen. Edelleen väsymisen merkkejä ei tuntunut, joten päätin juosta jäniksen kiinni ja ohittaa hänet. Tämä tarkoitti tietenkin vauhdin nostamista ja viimeiset kolme kilometriä pystyinkin juoksemaan suht ongelmitta kiihtyvällä vauhdilla. Ikinä vielä ei puolikkaalla ole käynyt niin, että se viimeinen kilometri olisi ollut koko matkan nopein… Nyt kävi.

Ensimmäistä kertaa ikinä kävi myös niin, että maaliin tullessa tuntui siltä, kuin matka vain yksinkertaisesti olisi loppunut kesken. Normaalisti tunne on lähinnä helpotus siitä, että matkasta on selvitty omin jaloin 😊 Ikinä elämässäni en ole juossut yhtä helppoa ja vaivatonta puolikasta (ja tähän vertailun vuoksi, toukokuussa Helsingissä matkaa tein 2:30 ja joitakin sekunteja päälle eli paljon hitaammin ja huomattavasti tuskaisemmin😊).

Niinpä päivän juoksusta päällimmäisenä mieleen jäi ihmetys siitä, miten helposti kilometrit taittuivat. Kertaakaan en matkan aikana joutunut miettimään jäljellä olevien kilometrien määrää vaan tunsin pikemminkin jonkinlaista ”voimaantumista” matkan edetessä.

Niinpä niin, vaikka loppuaika ei ”päätä huimaa” haluan uskoa, että tunnollinen treenaaminen näkyi sunnuntaina juuri tuona juoksun ”helppoutena”. Optimaalisesta hetkellisestä vireystilastakaan tuskin on kyse, sillä jännitän aika kovasti näitä juoksutapahtumia. Jännityksen vuoksi edellisen yön unet jäivät melko vähäiselle, eikä aamupalan syömisestäkään oikein meinannut mitään tulla 😊

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *