Hävettää…

Tämä kirjoitus on omistettu O:lle ja S:lle, maailman parhaille pikkuveljille ikinä 😊

Luin tuossa muutama viikko sitten Juoksujalka vipattaa -blogista erittäin ansiokkaan pohdinnan Armollisuus, kiitollisuus ja ylpeys. Kirjoituksen tematiikka, etenkin omien suoritusten vertaaminen muiden suorituksiin, tuntuu juuri tänä viikonloppuna itselleni hyvin ajankohtaiselta aiheelta.

Viime viikolla pikkuveljeni soitti ja ilmoitti lähtevänsä kokeilemaan puolikasta, naapurinsa yllyttämänä. Hänen aikeensa oli puolikasta lähteä kokeilemaan saman viikon lauantaina Tampereella. Puhelinsoiton tarkoituksena oli kysellä viime hetken vinkkejä juoksutapahtumaa varten. Veljeni toki harrastaa säännöllisesti urheilua mutta ensimmäisen pitkän lenkin (15 kilometriä) hän oli juossut kaksi viikkoa ennen H-hetkeä. Koska pitkiä lenkkejä siis oli takana vain yksi, kehotin häntä pitämään vauhdin maltillisena ja juomaan riittävästi. Perjantai-iltana vielä soittelin: Kysyin viime hetken tunnelmia, toivotin tsempit seuraavalle päivälle ja vannotin laittamaan viestiä, kun juoksu on ohi.

Odotettu viesti tuli klo 13.20 (Viestiketjun julkaisen veljeni luvalla).

2:07 En enää ikinä juokse tätä paskamatkaa!!!

 Huippuhyvä aika, oon kateellinen. Missä oli se vaikein paikka vai menikö koko matka samalla           ”höyryllä”?

Ei. Menin 15 lujaa ja sitten 18 kohdalla rupes oksettaan ja oli pakko kävellä. Muuten olis menny pariin tuntiin…

Edelleen mä oon niin kade tosta ajasta. Oon kuitenkin juossu pitkää lenkkiä monta vuotta ja silti olen 2,5 tunnin suoriutuja. Kateudesta huolimatta, onnittelut hienosta juoksusta 😊

Kiitosta, kiitosta. Koitan nyt toipua lähes täydellisestä lamaannuksesta 😊

Tästä viestiketjusta käykin jo ilmi se oleellinen. Olen hölkkäharrastukseni tiimoilta treenannut ehdottomasti enemmän, kuin veljeni niin ajallisesti, kuin viikoittaisten kilometrienkin osalta. Olen myös pyrkinyt harjoittelemaan mahdollisimman monipuolisesti pitkää hidasta, vauhtikestävyyttä, tekniikkaa ja lihaskuntoa. Tästä huolimatta omat suoritukseni ovat huomattavasti heikompia, kuin veljeni.

Normaalisti ”kilpailen” vain ja ainoastaan itseni kanssa. Tilanne näköjään kuitenkin muuttuu, kun vertailussa on oman velipojan suoritus. Sen sijaan, että olisin ollut pyyteettömän iloinen hänen hyvästä juoksustaan, ryhdyinkin kadehtimaan velipojan suoritusta.

Hetken jo mietin, pitäiskö ”heittää juoksukengät naulaan”.

Rakentavaa tietysti olisi tässä kohtaa ollut pohtia analyyttisesti, miksi oma harjoittelu ei tuota vastaavaa tulosta tai miksi en esitä juoksutapahtumissa parasta osaamistani. Vaan ei, ensimmäinen ajatukseni oli: Mä en edes yritä juosta enää koskaan ja heti seuraava: Pitäskö ens viikonloppuna Tallinnassa ”naulata” ittensä kahen tunnin jäniksen kantaan ja juosta kahteen tuntiin, vaikka henki menis. Onneksi jo muutaman minuutin pohdinnan jälkeen tulin siihen lopputulemaan, että Tallinnassa juoksen ihan vaan oman juoksuni (niin kuin tapanani on) nauttien matkasta ja tapahtuman tunnelmasta.

En ainakaan muista, että olisin koskaan aikaisemmin kadehtinut veljiäni. Ehkä olen kokenut hölkkäharrastukseni olevan ”se minun juttuni” meidän perheessä. Sitten velipoika ”astuikin minun reviirilleni” ja teki sen vielä paremmin kuin minä…

Nolottaa, oma pikkumaisuuteni…

Toisaalta ymmärrän, että meillä on kaksi täysin erilaista strategiaa suoriutua juoksutapahtumasta. Itse olen varmistelun ”maailman mestari” eli juoksen (lue hölkkään) tapahtumissa aina niin varovaisella vauhdilla, että pääsen varmasti maaliin ja vieläpä hyvin voivana. Siihen surullisen kuuluisaan ”seinään” en ole vielä koskaan törmännyt (taitaa olla kyvyttömyyttä haastaa itseään). Veljeni taas ”purki” tämän päiväistä juoksuaan seuraavasti: Juoksin alkumatkan niin kovaa, että 15 kilometrin jälkeen alkoi olla jo aika huono olla. 18 kilometrin kohdalla tuli ihan totaalinen seinä vastaan ja oli pakko kävellä. Hirveellä sinnillä sain itseni uudelleen liikkeelle ja hölköteltyä viimeiset kilometrit maaliin.

Niin tai näin… Hävettää, että edes jouduin käymään tämän keskustelun itseni kanssa. Kuinka alas ihminen voikaan ”vajota” sisarkateuden saralla? Tämän johdosta, joudun myöntämään… Kyllä, olen huono ihminen mutta en aio hyväksyä tätä puolta itsestäni. Sillä uskon, että jokaisella on halutessaan mahdollisuus tulla paremmaksi ihmiseksi…  Ja olenhan minä myös iloinen veljeni onnistuneesta juoksusta, pienestä ”kateuden pistoksesta” huolimatta 😊

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Please follow and like us:

Yksi kommentti artikkeliin “Hävettää…

  1. Kuulostaa niin tutulta! Mun sisarukset ei juokse, mutta tuntuu, että etenkin miehet osaa tuon: täysillä vaan. Mä olen myös se ”varmistelija”, enkä uskalla koskaan mennä niin, että oksettaisi. Olen aina aivan liian hyväkuntoinen maaliin tullessa.

    Mielestäni on pitkäjänteisempää treenata kunnolla ja monipuolisesti ja näin ehkä välttyä vammoilta, kuin vetää kylmiltään täysillä.

    En silti täysin tyrmää veljesi taktiikkaa: eipä jää jossittelun varaa, kun tietää antaneensa kaikkensa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *