Vihdoinkin keveitä kilometrejä…

Näitä on odotettu ja pitkään… Nöyryyttä, kärsivällisyyttä ja ehkä jopa vähän sitkeyttä, jos mitä, olen oppinut tämän neljän vuoden taipaleella hölkkäharrastuksen parissa. Senkin olen oppinut, että ne hetket, kun juoksu ei kulje ja askel on raskas, on vain hyväksyttävä ja tästäkin huolimatta yritettävä parhaansa. Uskottava siihen, että vielä niitä, keveitäkin kilometrejä on edessä, ennemmin tai myöhemmin.

Tällä kertaa keveitä kilometrejä odotellessa meni lähemmäs neljä kuukautta. Minulla on 8 kilometrin mittainen vakilenkki, jonka juoksen yleensä VK-lenkkinä vähintään kerran viikossa. Tätä lenkkiä pidän myös jonkinlaisena henkilökohtaisena ”kuntotestinä”. Juoksu (lue hölkkä) alkoi ”takkuilla” huhtikuussa ja testilenkkini juokseminen alkoi tuntua viikko toisensa jälkeen aina vain työläämmältä ja työläämmältä samalla, kun vauhdit vaan putosivat putoamistaan. Aikani ”hakkasin päätäni” asian kanssa seinään, kunnes turhauduin sen verran, että jätin nämä viikoittaiset testilenkit kokonaan väliin ja vähensin muutenkin viikoittaisten juoksukilometrien määrää melko radikaalisti.

Juoksukilometrejä korvasin sauvakävely-hölkkäyhdistelmällä, kahvakuulailulla, erilaisilla koordinaatioharjoituksilla ja lyhyillä intervalleilla. Nyt syksyllä sykkeet on saanut hyvin ylös juoksun sijaan kuntonyrkkeilyssä, josta olen kovasti innostunut (huippuhauskaa ja tehokasta).  Viime viikolla minulla oli jotenkin poikkeuksellisen hyvä fiilis ja energinen olo ja niinpä päätin melkein neljän kuukauden tauon jälkeen lähteä kokeilemaan, miten juoksu kulkee jo tutuksi tulleella 8 kilometrin testilenkilläni.

Vähän jo lohduttelin itseäni etukäteen, että ei se haittaa, vaikka ei jaksaisikaan VK-sykkeellä koko lenkkiä juosta, eikä hitaista vauhdeistakaan saa pettyä. Itseni lohduttelu etukäteen oli kuitenkin turhaa… Suureksi yllätyksekseni juoksu tuntui heti alusta asti keveältä ja eteenpäin vievältä. Vauhti ja siinä samalla myös fiilis parani kilometrikilometriltä.

Siinä se vihdoin oli himoittu, kadotettu, odotettu, toivottu, täydellinen flow (te tiedätte kyllä tunteen). Tunne, jota on vaikea, ellei mahdoton ”pukea” sanoiksi mutta jonka vuoksi on valmis tekemään lopulta urheiluharrastuksen puitteissa aika paljon ja joskus vähän vielä enemmänkin😊

Niinpä niin, joskus juoksu kulkee, joskus taas ei mutta itselleni tyypilliseen tapaan, en malta olla asiaa hieman analysoimatta. Luulenpa, että keväällä, kun juoksu rupesi takkuamaan olin (en vain fyysisesti vaan myös henkisesti) hieman väsynyt. Niinhän se on, että normaaliin elämän kulkuun kuuluu ajanjaksoja, kun on hyvillä mielin ja sitten on niitä ajanjaksoja, jolloin mieli on vähän alavireisempi.

Myönnän, puolitoista vuotta sitten tein arviointivirheen… Muutimme uuteen kotiin, joka ei sitten lopulta missään vaiheessa alkanut tuntua omalta kodilta. Aika pieni asia sinänsä elämän kiertokulussa mutta ”kotini on linnani ja turvasatamani”-tyyppiselle ihmiselle oikeastaan henkisesti aika tiukka paikka. Tässä haluan vielä korostaa, että asunnossa ei ole mitään vikaa vaan ongelma on ehdottomasti tunnetasolla.

Tätä asiaa olen ”kipuillut” puolitoista vuotta. Välillä yrittänyt juosta ”karkuun” välillä yrittänyt sopeutua ja välillä taas pyrkinyt ratkaisukeskeisyyteen. Suurin osa tästä ajatustyöstä on tehty juoksulenkkien aikana. Useimmat varmasti tunnistavat ilmiön, kun ajatukset alkavat seljetä juoksulenkin aikana. Uskon kuitenkin, että alavireisyys ja harmitus ”syö” valtavan määrän ylimääräistä energiaa ja ehkä tämän vuoksi, näin jälkeen päin ajateltuna olin keväällä vähän väsynyt ja lopulta tämä rupesi konkretisoitumaan juoksun ”takkuamisena”. Mene ja tiedä mutta näin olen asiaa omalla kohdallani ajatellut…

Asioilla on kuitenkin tapana ratketa ennemmin tai myöhemmin. Olemme siippani kanssa haaveilleet vanhasta talosta suurella puutarhatontilla niin kauan, kun muistan. Tähän mennessä sitä juuri meille täydellistä taloa ei ole löytynyt ja toisaalta saattaa olla niinkin, että meiltä on puuttunut rohkeutta tehdä näin suuri ratkaisu. Nyt näyttää kuitenkin siltä, että se meille täydellinen talo on löytynyt ja toimenpiteet talon hankkimiseksi on aloitettu. Tietenkin vanhan talon ostaminen (kaikkine riskeineen) jännittää ihan tosi paljon mutta samalla tunnen pitkästä aikaa ”iloista kuplintaa” sisälläni ja koen olevani valmis ottamaan haasteen vastaan. Uskon, että tämä ”iloinen kuplinta” (lue hyvä mieli) heijastuu myös juoksuharrastukseeni ylimääräisenä energiana, joka keventää askelta ja vie eteenpäin.

Ikuisena optimistina huusin kuitenkin jo varmuuden vuoksi Huutonetistä taloon täydellisesti sopivat verhot.

Totta kai, olen myös realisti. Mikäli talokauppa toteutuu, tiedän, että huolellisesta harkinnasta ja asiantuntevasta kuntokartoituksesta huolimatta, tulee enemmän ja vähemmän hetkiä, jolloin juoksen taas ”hälventääkseni” murheitani, pohtiakseni, millä rahoitan seuraavan pakollisen remontin tai puran kiukkuani jäätyneistä putkista tms. Nyt juuri, tällä hetkellä, en kuitenkaan halua murehtia mahdollisia tulevia ongelmia vaan nauttia ihan pienen hetken siitä, että olo on energinen, mieli iloinen ja juoksukin kulkee…

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Please follow and like us:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *