Uudelleen orientoitumista…

Tämän jutun julkaisemista mietin aika pitkään, sillä aihe tuntuu jotenkin kovin henkilökohtaiselta. Blogia ryhdyin kuitenkin kirjoittamaan ajatuksella, että oma arkielämäni saattaisi tarjota jonkinlaista vertaistukea jollekulle ja luulenpa, että aihe, jonka pariin hetken kuluttua ”sukellan” on herättänyt, herättää tai tulee herättämään monissa meistä erilaisia tunnetiloja ja ajatuksia.

Aika paljon esimerkiksi sosiaalisen median keskustelufoorumeilla ja ainakin naisten lehtien artikkeleissa sivutaan aihetta ruuhkavuodet. Itse en voi parhaalla tahdollakaan puhua omalla kohdallani ruuhkavuosista, sillä minulle on siunaantunut lapsia kokonaista yksi kappale. Kuitenkin, jos mietin kuluneita vuosia taaksepäin, on arkeani määrittänyt aika pitkälti aikatauluttaminen, useimmiten aika tiiviskin sellainen. Meidän perheessä kaikki harrastavat aktiivisesti ja tähän vielä lisättynä molempien vanhempien työmatka-ajot niin sovittelua aikataulujen suhteen on kyllä riittänyt ja omaa treeniaikaa on tullut ”varastettua” vähän sieltä ja täältä.

Vähän reilu vuosi sitten aloin alitajuisesti ounastella, että asiat tulevat lähitulevaisuudessa muuttumaan. Ehkä sekin oli jollakin tavalla alitajuista, että halusin vielä pienen hetken elää ”vanhaa aikakautta” ennen kuin siirryn seuraavaan elämän vaiheeseen, sillä päädyin hankkimaan perheeseemme koiran (ehkä tosiaankin elääkseni vielä pienen hetken ”ruuhkavuosissa”). Edellinen koirani eli 14 vuotta ja tämän jälkeen olin 2 vuotta ilman koiraa eli edellisen kerran minulla oli ollut koiranpentu 16 vuotta sitten. Aika todella kultaa muistot, ihan en muistanut, minkälaista arki on koiranpennun kanssa. Etenkin, kun kohdalleni osui ihan ”kevyesti” vilkkaampi yksilö. Koirani luonteenlaadusta kertoo ehkä jotakin se, että koirakoulussa kouluttaja antoi koiralleni lempinimen Pyörremyrsky. 🙂

Pyörremyrsky, Himalajan hullu, Maailman paras pikkusisko, Pokemon… 🙂

Pidän siitä, että elämä pitää puuhakkaana ja kyllähän juoksuharrastukseen saa aikaa uppoamaan ihan kiitettävästi. Treenaan tällä hetkellä kolmen viikon sykleissä eli joka kolmas viikko on melko kevyt treenin suhteen. Tämän kevyemmän treeniviikon perjantaina ajauduin häkellyttävään tilanteeseen. Ensimmäistä kertaa moneen vuoteen huomasin istuvani sohvalla ja miettiväni, että minulla ei ole mitään tekemistä. Nuori herramme on yht`äkkiä kasvanut niin isoksi, että suurin osa ajasta kuluu kavereiden kanssa futiskentällä. Hyvä niin, olen äärimmäisen onnellinen, että kavereita ja tekemistä riittää. Koira oli lenkitetty, kämppä siivottu, eikä kesken ollut mitään ”tuunausprojektiakaan”. Niin, ei siis mitään tekemistä… Tässä kohtaa havahduin ensimmäistä kertaa tietoisesti siihen tosiseikkaan, että ”pikkulapsiaika” alkaa omalta kohdaltani olla ohi ja uusi elämänvaihe uusine mahdollisuuksineen ja haasteineen on väistämättä edessä.

Nyt taisi käydä niin, että en osannut, ymmärtänyt tai yksinkertaisesti vain ehtinyt asennoitua ”ruuhkavuosien” päättymiseen. En koe itseäni iloiseksi (jippii, vihdoinkin lisää omaa aikaa) enkä surulliseksi (paluuta kiireiseen mutta myös hauskaan elämänvaiheeseen ei ole) mutta tunnen itseni ehkä hieman haikeaksi ja ennen kaikkea hämmentyneeksi.

Seuraavalla viikolla tuli vähän sanomista siippani kanssa. Meillä on sellanen ”tosi aikuismainen” tapa riidellä, että ensin mökötetään 2-4 päivää, jonka jälkeen ”nostetaan kissa pöydälle”, neuvotellaan ja sovitaan. Tällä kertaa neuvotteluvaiheessa siippani totesi (tietämättä edellisen viikon hiljaisesta pohdinnastani asian tiimoilta): ”Kuule, me ei varmaan oikein olla osattu varautua nuoren herran itsenäistymiseen”. Niinpä niin, onneksi vielä ei ole liian myöhäistä ryhtyä asennoitumaan ja kyllähän nuori herramme edelleen vanhempiaan tarvitsee mutta ehkä hieman erilailla kuin muutama vuosi takaperin.

Aikaisemminhan tilanne treenaamisen suhteen meidän perheessä (niin kuin varmaan monessa muussakin perheessä) on ollut sen sorttinen, että treenivuoroa vaihdetaan ”läpsystä” ulko-ovella. Nyt toivoisin kovasti, että lisääntyneen vapaa-ajan myötä saisin siipastani itselleni ainakin silloin tällöin treenikaverin (muutenhan me jo kavereita ollaankin :)). Harrastamme kovasti erityyppisiä lajeja mutta tuskin hyvästä lihaskuntotreenistä tai kehonhuollosta on koskaan haittaa, olipa oma laji mikä hyvänsä. Neuvottelut yhteistreeneistä on vielä kesken…

Kesälomaprojekti…

Onneksi kiltti, kiltimpi, kiltein kollegani järjesti minulle pienen aikalisän asioiden tuumailua varten, lahjoittamalla minulle vanhan ruokapöytänsä. Nyt on lepopäiviksi vähäksi aikaa projektia niin, että ehdin hieman järjestellä ajatuksiani. Rakastan värejä… Silloin kauan sitten,kun olimme vielä nuoria ja ostimme siippani kanssa ensimmäisen asuntomme, maalasimme olohuoneen seinät ”aurinkorannan keltaisiksi”, sillä tiesimme, että ihan oikealle aurinkorannalle ei ole vähään aikaan asiaa juuri ”kuitatun” asuntolainan vuoksi. Ehkä vähän nostalgisissa tunnelmissa päätin palata tämän tematiikan pariin ja maalata ruokapöydän ”välimeren turkoosiksi”.

Näillä mietteillä taidan ”valua” vähitellen Juhannuksen viettoon…

Rauhaisaa Juhannuksen aikaa toivotellen. SusannaK

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Tai ota seurantaan 🙂 https://www.blogit.fi/susannak

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *