Yöllinen vaellus…

Juoksutapahtumissa minun mielestäni paras hetki on aina lähdössä, kun voi aistia kanssajuoksijoiden keskittymisen ja tavallaan tuntea ilmassa odotuksen, jännityksen ja adrenaliinin. Olen monesti kuullut, että juoksutapahtumissa juuri vireystilan ja adrenaliinin voimalla moni pystyy rikkomaan omia ennätyksiään reilusti ja onnistumaan juoksussaan täydellisesti.

Itse olen luonteeltani varmistelija ja juoksen aina tapahtumissa ehkä turhankin varovaisesti omaan kuntotasooni nähden. Näin ollen köpöttelyni erilaisissa tapahtumissa onkin enemmän oman kuntotason testaamista ja matkan teosta nauttimista kuin sitä, että selvittäisin, mihin rahkeeni äärimmillään riittäisivät. Edellisellä lomareissullamme pääsin kyllä (pienen pakon edessä) tätäkin asiaa selvittämään ja ehkä adrenaliinillakin oli jotakin osuutta asiaan…

Sperlongan maisemia

Meidän perheellä on tapana suosia lomamatkoilla kulkuvälineenä junaa. Miksi vuokrata auto, kun kerran voi liikkua julkisillakin (tämän ajatuksen olen sittemmin kyseenalaistanut). Tällä kertaa olimme lomalla Sperlongassa, joka on pienen pieni merenrantakylä Rooman ja Napolin välissä. Lähin juna-asema sijaitsi Fondissa noin 12 kilometriä Sperlongasta. Sinä kyseisenä päivänä lähdimme tutustumaan Pompeijiin, siispä bussilla Fondiin, junalla Napoliin ja paikallisjunalla Pompeijiin.

Paluuaikataulumme oli laskettu niin, että ehdimme Fondin asemalta hyvin viimeiseen Sperlongan bussiin mutta kohtalo puuttui tässä vaiheessa peliin… Jossakin kohtaa Napolin ja Fondin välillä junamme jäi yhtäkkiä seisomaan raiteelle. Junassa toki kuulutettiin jotakin mutta vain italiankielellä, jonka jälkeen konduktööri juoksi junavaunumme läpi huutaen attenzion, attenzion ja paljon muuta niin ikään italiankielellä. Tässä vaiheessa nousin ylös ja kysyin ystävällisesti: “Could someone please tell me in english what has happened and why the train stopped.” Huonoksi onneksemme kukaan ei puhunut englantia mutta arvostan suuresti herraa, joka yritti saada meidät tilanteen tasalle… Kyseinen herra teki käsillään suuria rintoja kuvaavan eleen ja sanoi not a sleep. Itse en tämän kielimuurin yli päässyt kapuamaan mutta siippani onnistui hienosti päättelemään, että joku nainen oli saanut junassa sairaskohtauksen.

Hetken kuluttua koko juna tyhjennettiin ja jäimme odottamaan… Odotus oli aika pitkä mutta lopulta saapui toinen juna, johon meidät ohjattiin ja matka pääsi jatkumaan. Tämän episodin johdosta oli selvää, että emme missään nimessä tule ehtimään Fondista lähtevään viimeiseen bussiin.

Pompeijissa 20 kilon ”kahvakuulan” kanssa hetki ennen yöllistä vaellusta…

Tiesimme jo etukäteen, aikaisemman kokemuksemme perusteella, että Fondissa liikennöi epäsäännöllisen säännöllisesti vain yksi taksi. Päästyämme vihdoin ja viimein Fondin asemalle siippani soitti paikalliselle taksiyrittäjälle, joka kuitenkin ilmoitti juuri sillä hetkellä olevansa muissa töissä, eikä ajossa ja käski soittaa Fabiolle (Fabio? Kuka?). Siippani siinä sitten kyselemään Fabion puhelinnumeroa mutta sitä kyseinen taksiyrittäjä ei osannut kertoa. Eipä siinä sitten auttanut muu, kuin ottaa apostolin kyyti.

Tässä vaiheessa ilta ei ollut vain hämärtynyt vaan muuttunut jo pilkkopimeäksi yöksi. Nuori herramme oli jo lähes unessa, eikä millään tavalla kykenevä etenemään enää omin jaloin. Fondin kaupunkialueelta päästyämme olimme keskellä Italialaista maaseutua ja täydellisen pimeyden keskellä. Hetken neuvon pidon jälkeen päädyimme etenemään siippani edellä näyttäen tietä kännykän taskulampulla ja minä perässä nuorta herraa kantaen. Siippani kyllä tarjoutui useaan otteeseen ottamaan kantajan roolin mutta tässä kohtaa olin jo aika voimakkaasti jonkinlaisen ”leijonaemo -tunnetilan” vallassa ja halusin ehdottomasti kantaa lasta itse. Siippani siis joutui antamaan asiassa periksi, jotta pääsimme matkaan.

Näin alkoi vaelluksemme lähes loputtomilta tuntuvien tomaattiviljelysten keskellä. Jos ja kun vähän jo valmiiksi pelotti tomaattien keskellä, pimeässä, keskellä ei mitään, niin silloin vasta alkoikin pelottaa, kun ohitimme harvakseltaan asumuksia. Tomaattiviljelmien välissä oli maataloja, joista useampien pihat oli aidattu vähän jotenkuten, eikä niin ammattimaisen näköisesti. Siinä kohtaa, kun huojuvan ja hataran aidan välistä työntää koripallonkokoisen päänsä muriseva rotweiler ja näyttää koko hammasrivistönsä, tekee ihan oikeasti mieli juosta!

Hyvän tovin vaellettuamme siippani kääntyi ja kysyi ystävällisesti, pärjäänkö varmasti… Koska ne paikalliset vahtikoirat ihan oikeasti hirvitti, tiuskaisin hänelle (ehkä vähän äksymmin kuin oli tarkoituskaa): ”Joo, joo, laita nyt vaan sitä tossua toisen eteen!” Tähän siippani totesi jo melko kyynisesti, että vain toinen meistä juoksee puolikasta… 😊

Olihan raskas reissu, jos joku olisi sanonut minulle, että pystyn kävelemään lähes 8 kilometriä (myönnyin jossain kohtaa, ja kantajan rooli vaihtui) kantaen 20 kilon ”kahvakuulaa”mukanani, en olisi kuunaan uskonut tähän kykeneväni mutta kun olosuhteet suoritukselle olivat ”otolliset” 😊 Sinä kyseisenä yönä ei juuri naurattanut mutta jälkeenpäin on kyllä paljon hymyssä suin muisteltu yöllistä vaellusta Fondi-Sperlonga välillä. Niinhän sitä tavataan sanoa, että matkailu avartaa, ainakin tuli nähtyä tomaatteja ja rotweilereita (saatoivat ne olla jonkun muunkin rotuisia koiria, ei tullut mieleen juuri sillä hetkellä asiaa tarkemmin ryhtyä selvittämään) ja olihan Pompeiji ihan oikeesti tosi vaikuttava… 😊

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *