Ylpeästi aikuinen…

Tarina alkaa aika kaukaa mutta päättyy lopulta kuitenkin juoksun pariin…

Uskollisesti palvellut autoni tuli sitten kaikkien näiden yhteisten vuosien jälkeen tiensä päähän. Katsastuksessa kysyin suoraan vikalistan nähtyäni, että onko nyt todella tullut aika sanoa hyvästit sammakonvihreälle Volvolleni. Katsastusmiestä hymyilytti hiukan ”Kaikkihan on tietenkin suhteellista mutta paha tätäkin on lähteä kursimaan ajattavaan kuntoon.”

Meillä päin julkinen liikenne on aika huonolla tolalla ja julkisilla työmatkaani kuluu vähintään tuplasti enemmän aikaa kuin omalla autolla. Ei siis auttanut muu kuin ryhtyä autoa vaihtamaan. Pyysin siippani asiassa apuun. Kerroin hänelle, paljonko olen valmis autoon investoimaan ja pyysin etsimään jotakin sopivaa. Siippani löysikin sopivan auton ja kysyi minulta, että ostetaanko pois. Ilmoitin luottavani hänen arvostelukykyynsä ja siunasin kaupat.

Parin päivän kuluttua parkkipaikalleni oli ilmestynyt Fiat 500. Järkytykseni oli aika suuri, kun näin auton ensimmäisen kerran parkkipaikalla. Pakko tunnustaa, ensimmäinen ajatukseni oli ”Voi helvetti, se on ostanu mulle jonkun mopoauton!”

Auto näytti mielestäni niin naurettavan pieneltä ja kun talvikelitkin oli pahimmillaan, en uskaltanut uudella autollani lähteä liikenteeseen ja näin päädyin vaivalloisesti kylläkin kulkemaan julkisilla töihin. Viikon kuluttua siippani kysyi ystävällisesti ”Onko auto ostettu pihaan seisomaan sen vuoksi, että meidän kylillä nyt vaan on tapana (huonot julkiset kulkuyhteydet), että jokaisessa pihassa on kaksi autoa.” No, pakkohan se oli lopulta rohkaistua Fiat 500:n rattiin.

Ensimmäistä kertaa töihin ajaessani, huomasin puolessa välissä matkaa ”jammailevani” radion soitannan tahtiin. Kurkistin, että mitähän radiokanavaa auton edellinen omistaja oli kuunnellut. Kauhukseni huomasin, että sehän oli Ylpeästi aikuinen Radio Nova… Mutta enhän minä halua olla ylpeästi aikuinen eli toisin sanoen keski-ikäinen. Radiokanava jäi kuitenkin autossani soimaan, koska useimmiten tulin kovasti hyvälle tuulelle nuoruuteni rallatuksista (mitäpä sitä valehtelemaan, olin nuori joskus 1990-luvun puolivälissä). Vähitellen alkoivat nämä radio Novan soittolistan kipaleet jotenkin salakavalasti löytää tiensä myös Spotyfyn soittolistalleni, enkä tästä edelleenkään ollut kovin ylpeä mutta kun niistä vaan tuli niin kiva fiilis.

Kyseisen vuoden ensimmäinen juoksutapahtuma onnistui omalta kohdaltani täydellisesti. Valmistautuminen oli sujunut hyvin, sää suosi ja muutenkin päivän kunto tuntui olevan kohdillaan. Sain hyvän peesin ja juoksin tasaisen varmasti alkumatkan. Puolen välin jälkeen huomasin. että nyt on varaa vielä kiristää tahtia ja loppuosuuden onnistuinkin juoksemaan nousujohteisesti. Maalialueelle tullessani tapahtui kaksi asiaa lähes samanaikaisesti. Ensinnäkin huomasin maalialueen isosta kellosta, että nyt ei ole edes kiire ja silti oma ennätys ”paukkuu rikki ihan mennen tullen”. Toiseksi kuulokkeista ”rämähti” soimaan Europen The final countdown…. Jonka siivittämänä ja aivan täydellisessä flowssa  juoksin maaliin. Sillä hetkellä ymmärsin olevani ihan oikeasti Ylpeästi aikuinen

Niin ja se auto on muuten ihan hyvä 😊

Käy tykkäämässä;

https://www.facebook.com/SusannaK-Rakkaudesta-lajiin-2760697964003949/

niin saat uunituoreeltaan tiedon uusista blogipostauksista

Please follow and like us:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *